Tässä ja nyt: Kissan kehräys ja vauvan tuoksu

“Hidas elämä” on ollut jo useamman vuoden pinnalla ja esillä muun muassa täällä Lilyssä. Ehkä se on ajankohtaista lomien ollessa monilla lopuillaan. Kenties lomallakin on oltu niin kierroksilla, että pohditaan, mikseivät tee-tee-tuokinrepsottaa-nytolisiaikaasaadaaikaan-äänet päässä hiljene edes laiturin nokassa. Tai mahdollisesti epämieluisaan työyhteisöön tai mielekkyyttään hakeviin työtehtäviin paluu ahdistaa.

Hitaan elämän määritelmiä on yhtä monenlaisia kuin siitä puhujia. Vaikka ilmiö on löydettävistä yhteiskunnassamme, ainakin arkipuheiden ja median tasolla, se tuskin on missään nimessä yksi-ilmeinen tai ilmenemismuodoiltaan erityisen helposti rajattavissa. Minulle hidas elämä merkitsee sitä, että voi elää sitä tahtia, mikä itselle on luontevaa.

Toiset saavat luonnostaan enemmän aikaan kuin toiset, ovat kauniimpia, loistavampia vanhempia, rakastajia ja kansalaisia. En tarkoita, etteikö itseään voisi kehittää ja asettaa tavoitteita. En vain halua sortua jatkuvaan itseni vertaamiseen muihin: Joka asiassa joku tekee aina kaiken paremmin ja se on vähän masentavaa.Hidas elämä on myös hetkeen tarttumista, niin kliseistä kuin se onkin. Kun olemme miniperheemme kanssa lenkillä, huomaan varsinkin näin kesäaikaan pysähtyväni syömään metsämansikoita, ihastelemaan harakankelloja tai bongaamaan perhosia niin, että L alkaa silmin nähden hermostua.

Myös ajomatkoilla olen ilmeisen ärsyttävää seuraa. Pelkääjän paikalta kuuluu toistuvasti nimittäin hyviä, matkalla olet jo perillä-henkisiä ehdotuksia: 

“Hei nukkekotinäyttely vaan 2 km pois reitiltä, pliis voidaanko käydä?”

“Juustoportilla juustontekonäytös, uijui mennäänkö katsomaan?”

“Näköalapaikka ja kahvila, kohta oikealla – miten olisi yhdet pullat?”

“Käsintekijöiden myyntinäyttely …tiedätkö se meinaa villasukkia.”

Huomautettakoon,että koskaan ei olla pysähdetty. L lähtee aika hyvin mukaan vähän höntteihin tempauksiin kuten aikuisporukalla Serenan rengasmäkiin, mutta niiden pitää olla etukäteen suunniteltuja ja erikoisempia juttuja kuin lähteminen päähänpistosta takapihalle vadelmia syömään.

En ole innostunut toteuttamaan näitä pieniä seikkailujani yksin, koska mielestäni kokemukset ovat parhaimpia jaettuina. Usein luontevin kaveri seikkailuretkille on oma kumppani, mutta kaipa sitä voisi opetella seikkailemaan itsekseen. Tai odottaahieman, että pikkumies kasvaa. Tämä jaksaa ehkä innostua perhosretkistä, kalastamisesta, tähtien katselusta ja lumilinnan rakentamisesta. Lapsilla ei yleensä ole tekemällä tehtyä kiirettä ja siksi nautin lasten seurasta.Hitaan elämän tavoittelu tuskin on, useimpien asioiden tavoin, koskaan valmis. Mitä sitten haluaisin oppia? Haluaisin oppia elämään niin, että kunnioittaisin enemmän omaa kehoani. Terveys on hyvän elämän kannalta erittäin tärkeä asia. Jos sairastuu ja oma vartalo ilmoittaa, että nyt saa riittää, se tuskin palvelee onnellisuuden ja eheyden tavoittelua. Haluaisin oppia nauttimaan liikunnasta ja löytämään sille aikaa ja keksiä muita tapoja selvitä turhautumisen tunteista ja ikävästä kuin herkkujen naposteleminen. Terve mieli – tai sielu, terveessä ruumiissa, se olisi tavoitteeni.

Itsensä kuunteleminen ja tunteminen selkiyttää pään sekasotkuja: Pohdin usein luonnostaan sitä, kuka ja millainen olen tällä hetkellä, mitä todella haluan tehdä ja mikä vie aikaa ja jaksamista niiltä asioilta. Aina en jaksa puuttua huomaamiini epäkohtiin, mutta ainakin tiedostan ne. Uskon sen olevan edellytys sille, että pystyisin pikkuhiljaa muuttamaan ei-toivottavia toimintamallejani.Omat arvot ovat tärkeä lähtökohta minun tavalleni hidastaa. Haluan, että ne ohjaavat valintojani ja ratkaisujani. Niiden hahmottaminen, uudelleenarvioiminen jajakaminen muiden kanssa on tärkeää.

Yksi keskeinen arvoni on luonnon kunnioitus, rajallisten resurssien tiedostaminen ja huomioiminen omassa elämässä. Ei, me emme tarvitse isompaa asuntoa tai autoa juuri nyt. Meidän ei tarvitse matkustella vähän väliä pitkin maailmaa saavuttaaksemme elämyksiä. Haluan kierrättää jätteet huolella, samoin kuin pieneksijääneet vaatteet. Hankin kauniita asioita kotiin, mutta pääsääntöisesti käytän niitä, kunnes ne hajoavat tai likaantuvat korjaus- tai puhdistuskelvottomiksi. Ympäristönäkökulmien huomioiminen on jostain syystä niin sisäänrakennettua ajattelussani, että minun on erittäin vaikea ymmärtää, miten niin moni uhraa niin vähän ajatusta asialle.

Haluan välittää ja rakastaa. Ja laajentaa sen ajattelun oman välittömän elämänpiirini ulkopuolelle. Siksi opiskelen alaa, jonka eri työtehtäviin kuuluu olennaisena osana ihmisten kohtaaminen, näiden elämän koskettaminen joko lyhyen tai pidemmänaikaa sekä yritys tehdä näiden elämästä onnellisempaa, ihmisarvoisempaa ja mielekkäämpää.

Haluaisin olla läsnä. Läsnä miehelleni, lapselleni, eläimilleni, vanhemmilleni, sisaruksilleni ja ystävilleni. Kuunnella näiden huolia, vastata viesteihin, myötäelää tilanteissa ja olla kiinnostunut näiden elämästä. Kysyä kuulumisia ja ihmetellä elämää yhdessä. Aina en ole sataprosenttisesti kuulolla tai muista, mistä olemme puhuneet pitkän aikaa sitten, mutta pyrin siihen, että olisin aidosti kiinnostunut ja läsnä, olivat asiat pieniä tai suuria.Vähempi haluaminen tuo mielenrauhaa: Oman vaatekaapin myllääminen tuo ymmärrystä sille, ettei uuden sesongin vaatteita olekaan ehkä pakko saada. Kauniit astiat tekevät varmasti jonkun muun onnelliseksi. Onnettomuus- ja unohtelualtis ei kaipaa monen sadan euron merkkilaukkuja tai -kenkiä. Pieneen asuntoon ei kannata kasata loputtomasti roinaa tai se hukuttaa alleen ja alkaa ahdistaa. 

Koko ajan ei tarvitse myöskään olla silmittömän ihastunut tai rakastunut. Tunne-elämyksien jatkuva metsästäminen tekee omassa elämässä viihtymisen hyvin vaikeaksi. Miksi kaiken pitäisi koko ajan olla henkeäsalpaavaa? Eikö termi itsessään jo kerro, ettei se voi olla ihmiselle terveellistä?

Lojaalius, uskollisuus, lempeys, nöyryys, itsen, muiden ja asioiden epätäydellisyyden ja ajoittaisen epäreiluuden hyväksyminen, hellyys, pienet eleet ja rakkaan ihmisen hymy. Se riittää.

Näen selvästi värit

Sain hiusvärini taas kirkastettua tulevia juhlallisuuksia silmällä pitäen. Ruskeanharmaa juurikasvun kaistalekin katosi kiltisti.

Aion pitäytyä kotivärjäyskonsteissa ja melko tasaisessa kirkkaassa punaisessa, kunnes häämatkamme auringon paahteineen ja merivedessä tukan liottamisineen on ohi. Sen jälkeen voin toivottavasti uhrata hieman aikaa ja rahaa kampaajalla käymiseen.

Tukkaani ei ole leikattu yli vuoteen ja silloinkin leikattiin vain otsatukkaa. Hiukseni on värjätty kampaajan toimesta viimeksi joulukuussa (sitä ennen useampi vuosi sitten). En koskaan kiharra tai suorista tukkaani, korkeintaan sutaisen sen löysille leteille, nutturalle tai poninhännälle.

En käytä muita muotoilutuotteita kuin hiuslakkaa ja sitäkin lähinnä lenkille lähtiessä, etteivät otsan suortuvat valuisi koko ajan kasvoille. Eli ellei väriä lasketa, hiukseni ovat hyvin pitkälti luonnontilassaan. 

Vaikka itse sanonkin, tukkarukkani on melko siedettävä siihen nähden!Tässä vielä toinen kuva todistamaan, ettei vauva ollut kuvattaessa koko aikaa ihan noin surkean näköinen kuin ensimmäisessä kuvassa…

 

 

Vauvan neljä kuukautta

Vauvamme on nyt muutaman päivän yli neljä kuukautta vanha. Kehitystäkin on tapahtunut kuluneina kuukausina. 

Alussa vanhemmista allekirjoittaneella oli jonkin verran pienten vauvojen hoitokokemusta ja isä ei ollut koskaan hoitanut vauvoja. Vauva osasi aluksi juoda rinnasta ja pullosta sekä itkeä, nukkua ja tuottaa sotkua kaikista päistä.

Isä on vauvan hoidossa jo kuin vanha tekijä. Ehkä siksi, että hän työskentelee kotona ja on siksi paljon läsnä vauvan arjessa. Ja sen takia, että olen kadonnut aina välillä harrastuksiini ja kyläilemään vauvan jäädessä muutamiksi tunneiksi isänsä hoiviin.

Mielestäni on tärkeää, että molemmat vanhemmat ovat vauvan hoidossa täysivaltaisia eli tuntevat vauvan rytmin, tavat ilmaista itseään sekä tämän luonteen ominaispiirteet. Myös vauvan tietyt hoitotoimenpiteet kuten kynsien leikkaus ja D-vitamiinitippojen antaminen jäävät helposti vain vauvaa enemmän hoitavan aikuisen kontolle, ellei toinenkin vanhempi tee niitä säännöllisesti.

Vauva on oppinut ainakin:

Motoriset asiat:

– Vapauttamaan päänsä mahallaan ollessaan

– Sätkimään ja potkimaan käsillään ja jaloillaan raivoisasti

– Nököttämään tukevassa kyynärnojassa

– Kääntymään vatsaltaan selälleen

– Kääntymään selältään molemmille kyljilleen

– Pitämään käsiään ristissä

– Nukkumaan toisinaan jopa yli 30 min päiväunia

– Tarttumaan selällään yläpuolellaan oleviin asiohin yhdellä tai kahdella kädellä

– Viemään asioita suuhunsa

– Vaihtamaan tavaroita kädestä toiseen käteen

– Leikkimään kiveksillään

– Hinkkaamaan jalkapohjiaan yhteen

– Ähertämään vatsallaan jalkojaan koukkuun allensa

– Syömään bataattia (kolmen päivän kokeilujen perustella)

Vuorovaikutukselliset asiat:

– Seuraamaan muiden ihmisten puuhia kiinnostuneesti

– Reagoimaan musiikkiin ja laulamiseen

– Katselemaan tarkasti kauempanakin olevia asioita

– “Keskustelemaan” hoitajansa kanssa

– Jokeltelemaan ja kurlaamaan sekä pitämään kurkkuääniä

– Nauramaan ääneen ja hymyilemään

– Huutelemaan itselleen seuraa ja…

…itkemään vasta, jos seurankipeisiin kyselyihin ei hetkessä vastata

Vanhemmat ovat oppineet vähintään:

– Erottamaan paremmin itkun sävyn ja vähitellen kehittymässä olevan päivärytmin perusteella vauvan harmin aiheen

– Paljon vauvoihin liittyvää sanastoa ja nippelitietoa

– Olemaan käymättä vauvapalstoilla (vain minä erehdyin edes vilkaisemaan)

– Rutiinit perushoitoon vaikka puoliunessa ja toisella kädellä

– Menemään ainakin joka toinen ilta järkevään aikaan nukkumaan, ettei seuraavan päivän herätys olisi aina yhtä tuskainen kokemus

– Käyttämään erilaisia kestovaippoja

-Varaamaan lähes aina paikasta tai huoneesta toiseen siirryttäessä vauvan lisävarusteiksi mukaan rätin, tutin (ja rintakumikotelon)

– Aloittamaan lähtövalmistelut kyläilyjä yms. varten pääsääntöisesti riittävän ajoissa

– Hyödyntämään vauvan harvat päiväunet kotitöihin, suihkussa käymiseen yms. pakolliseen puuhailuun

Ensimmäinen kuva on otettu sairaalassa, toisessa kuvassa vauva on kolmen viikon ikäisenä, kolmannessa kuvassa kahden kuukauden ikäinen, neljännessä kuvassa noin kolme kuukautta ja kahdessa viimeisessä noin kolme ja puoli ja neljä kuukautta.

 

Intiaanikesä

Villasukkafilosofiani mukaisesti jalkaan sujahtivat helteestä huolimatta Keravan Fidasta löytyneet palmikkokuvioiset villasukat. Mokkasiinit H&M:ltä. Hankin vauvallekin omat minimokkasiinit samalla kun hankin hapsuihanuudet iselleni.Tunika on vaatteistani ainut, joka saa, kenties kuvionsa muodosta johtuen, minut näyttämään poikkeuksetta kolmannella kuulla raskaana olevalta. L inhoaa tunikan tekomokkamateriaalia, joten sitä on hyvä käyttää nyt kun olen yksikseni tämän viikon.

Tunika löytyi H&M:ltä ja sukkahousut ovat Lindexiltä.Kuvassa olisi tarkoitus katsoa hiuskoristetta, ei väsähtänyttä ja helteen kiilloittamaa naamaani. Sulka-fudaripanta Hennesiltä. 

Korvakorut löytyivät Gina Tricotin alennusmyynnistä pari vuotta sitten. Pidän näyttävistä koruista, mutta sieluun sattuu maksaa lähemmäksi parikymppiä rihkamakoruista, joten väijyn aina alennusmyyntejä korulöytöjen toivossa.

Lastenhuoneen uusia kuvioita

Sain hetki sitten kehystettyä ja nakuteltua lasten-/vierashuoneemme seinälle Papershopista tilaamani julisteet.

Nyt on sitten aakkosjuliste, öökkösiä ei valitettavasti ole.
Lisäksi huoneessa voi tästedes perehtyä myös anatomian alkeisiin.
Tietää ainakin, minkä luun murtaa, jos riehuu liikaa tai tipahtelee puista.

 

Päivän asu

Tässäpä taas päivän asua. Lähdettiin juhlistamaan syntymäpäiviä, joten asun piti olla vähän siistimpää sorttia.

Mekko, sukkahousut ja ballerinat sekä mustat ja valkoiset korvakorut: H&M / medaljonki: Kalevala Koru (ketjut kasattu muista hopeakoruista)/ punaiset korvakorut: Fida KeravaPika-eteis-poseerauksen lisäksi myös käyttökuva asusta; napattu illan kyläilykohteesta, messevällä taustavalolla varustettuna.

Onko se poika vai tyttö?

Törmäsin naapurin herraan rappukäytävässä. Olimme tulossa vauvan kanssa ulkoa ja hän odotteli hissiä alakerroksiin. Keskustelimme kohdatessamme hetken niitä ja näitä. Tämä puhui säästä ja mittaili sylissäni nököttävää vauvaa samalla päästä varpaisiin. Hän kysyi, onko vauva nukkunut yöt hyvin. Vauvan arvioiva tarkastelu jatkui. Aloin jo huolestua. Oliko vauva jotenkin kummallisessa asennossa, oliko hänellä liian vähän tai paljon vaatetta naapurin mielestä vai miksi hän tutkaili tätä niin tarkasti?

Naapuri jutusteli vielä hetken, vaihtaen levottomana painoa jalalta toiselle, toivotteli sitten hyvät päivänjatkot. Jo käsi hissin ovenkahvalla naapuri kääntyi ja kysyi: “Olikos tuo vauva nyt tyttö vai poika?” Ilmeisesti M:n vaatteista (kuvassa täällä) ei tuolloin pystynyt päättelemään asiaa.

Erityisesti vanhempaa väkeä tuntuu häiritsevän se, jos he eivät yhdellä skannauksella pysty määrittämään alle puolivuotiaista vauvanpötkäleistä näiden sukupuolta. Tiedänpä yhden vanhemman rouvan saaneen raivokohtauksen kauppakeskuksessa ventovieraalle äidille, kun tämä oli pukenut poikansa kirkkaanpunaiseen neuleeseen ja vauvaa ihmettelemään tullut mummo koki tuleensa nöyryytetyksi, kun luuli lasta tytöksi.

Kun laitoin M:n syntymästä sairaalasta tekstiviestin sukulaisille ja ystäville, käytin asiaa sen kummemmin ajattelematta tämän työnimeä Kuutti. Totesin, että Kuutti syntyi ja lisäsin perustiedot eli päivämäärän, kellonajan, paino- ja pituustiedot ja lyhyen luonnehdinnan synnytyksestä (eli että leikkaukseen meni ja kauan kesti…) Kukaan ei kehdannut kysyä heti vastausviestissä, että tyttö vai poika. Vasta kun soittelivat ja kyselivät kuulumisia, utelivat asiaa varoen. 

Emme tienneet M:n sukupuolta ennen viimeisiä raskausviikkoja. Minulla epäiltiin raskaushepatoosia ja siksi istukan virtauksia, lapsiveden määrää ja sikiön liikkeitä haluttiin vilkaista ultraamalla ihan loppuraskaudessa. Ultrakuvaa huolestuneena tiiraillessani näkökenttääni läjähtivät jättimäiseltä näyttävät kivekset. Sain siis sukupuolen tietooni ihan vahingossa.

Koska en ole terveydenhoitoalan ammattilainen, kysyin lääkäriltä varovasti, ovatko kyseiset pallot kivekset vai jotain ihan muuta (kuten vaikka pikkuaivot). Hän oli nimittäin pysäyttänyt kuvan suurennettuna pitkäksi aikaa samaan kohtaan mittaillessaan lapsiveden määrää siinä osassa kohtua. Lääkäri nauroi ja sanoi, että kivekset ovat ja hyvältä näyttää muutenkin. Vettä on tarpeeksi ja istukka porskuttaa normaalisti.

Ainakin asiaa tiedustelleet lähimmät ystävät ja sukulaiset saivat kauan kaipaamansa tiedon sen jälkeen.

Olin ottanut lahjoituksena saamiani vaatteita vastaan vain neutraaleissa malleissa ja väreissä ja sama päti tekemiini hankintoihin. Vauvan vaatekaappi pursuaakin valkoisia, mustia, harmaita, ruskeansävyisiä, keltaisia, oransseja ja vihreitä sekä satunnaisia tummanpunaisia ja -sinisiä vaatteita. (Kuvia M:n vaatteistaa asiaa mahdollisesti kauhisteleville löytyy täältä, tuolta, tuoltakin ja vielä täältä.)

Toisaalta on hyvä, että lähes kaikkia kaapista löytyviä vaatteita, muutamia vauvan syntymän jälkeen lahjaksi saatuja lukuun ottamatta, voisi käyttää yhtä hyvin pojalla tai tytöllä. Jos saamme joskus toisen lapsen tai tuttavapiiristä kuuluu vauvauutisia, voi vaatteita säästää tai antaa eteenpäin riippumatta siitä, mikä tulevan käyttäjän sukupuoli tulee olemaan.

Minusta lapset ovat ennen kaikkea lapsia, joilla on lasten touhut ja kiinnostuksenkohteet. Ärsyynnyn ajoittain siitä, jos lasten maailmaa yritetään muokata vastaamaan jotain kummallisia miesten ja naisten sääntöjä.

Ennen murrosikää lapsilla on täysin samat edellytykset harrastaa vaikkapa haluamiaan urheilulajeja, siis fyysisesti. Vasta murrosiässä pojat alkavat saada helpommin lihasmassaa ja erot voimassa kasvavat – varsinkin aktiivisesti urheilua harrastavien osalta. Ongelma tulee vastaan siinä, että kaikissa urheilulajeissa ei ole omia ryhmiä tytöille tai pojille. Joukkueensa tai ryhmänsä ainoalla tytöllä tai pojalla voi olla joko hankalaa sopeutua tai älyttömän hauskaa, riippuen pitkälti kanssaharrastajien asenteesta ja siitä, onko lapsi kasvatettu tulemaan toimeen vain oman sukupuolensa edustajien kanssa.

Miksi siis tytöt ja pojat eivät voi käyttää samoja vaatteita, harrastaa samoja asioita ja leikkiä samoilla leluilla? Jokaisen automarketin leluosasto on jaettu kahdesta neljään käytävään, joiden keskellä menee näkymätön linja. Toisella puolella on pörröisiä, kimaltelevia eläimiä, vauvanukkeja loputtomine oheistarvikkeineen ja suuripäisiä törröhuulisia nukkeja kun taas toisella puolella on monsteriautoja, supersankarifiguureja ja erilaisia moottoriajoneuvoja.

Mikä vika on saippuakuplien puhaltelussa, legorakennelmien loputtomassa kasaamisessa, koti- ja ammattileikeissä erilaisine rooleineen, junaratojen tekemisessä, hiekkalaatikkoleikeissä, pihapeleissä, kaupunkimatolla leikkimisessä (olivat pääosassa sitten pienet eläimet, autot tai ihmiset)?  …Niitä ei voi myydä samalla tavoin tyttöjen tai poikien juttuina.

Eräs kouluikää lähentelevä lapsi valitti minulle kerran, että hän ei voi syödä kattamallani pienellä Muumimammalla koristellulla lusikalla, koska sen on tyttöjen lusikka. Totesin, että syökööt sopan sitten sormin. Lusikka kelpasi loppupeleissä kuitenkin ihan hyvin.  Minulla loppuu jaksaminen tyystin, jos lapsi ei muka voi lukea jotain kirjaa, syödä joltain ruokailualustalta tai jostain astiasta tai nukkua jonkinlaisessa huoneessa, koska jossain kohdassa on ns. väärän sukupuolen asioihin viittaavia värejä tai kuvioita.

Mielestäni lapsille on asiaankuuluvaa kertoa, että sukupuolia on kaksi, oikeastaan enemmänkin ja että ne välineet, jotka lapsi ennemmin tai myöhemmin löytää napansa alapuolelta ja ovat erilaiset kuin osalla muista lapsista, liittyvät asiaan jotenkin. Ja siinä onkin kaikki, mitä lapsen tulee tietää sukupuolista.

Minusta lapsen tulisi saada kasvaa omaksi itsekseen ilman ylikorostuneita, sukupuoleen liittyviä rooliodotuksia. Lapsen luontainen temperamentti vaikuttaa toki siihen, miten helposti hän innostuu uusista asioista, sietää vastoinkäymisiä tai fyysistä epämukavuutta sekä moniin muihin asioihin. Lapsen kasvuun vaikuttavat luonnollisesti myös vanhempien ja lähipiirin kiinnostuksenkohteet.

Jos lapsi varttuu musiikista kiinnostuneessa perheessä, hän saa luultavasti helpommin kokeilla erilaisia soittimia ja laulaa vanhempien kanssa yhdessä. Jos perhe on liikunnallinen, lasta viedään kenties enemmän uimaan tai luistelemaan. Retkeilyintoisten vanhempien lapset saattavat olla jo vauvana mukana leirielämässä tai vaelluksilla.

Onkin väistämätöntä, että sekä geneettiset seikat että ympäristö muovaavat lapsen kehitystä ja kasvua. Mielestäni tietyt nyky-yhteiskunnassa muodissa olevat lapsen sukupuolen mukaan vaihtuvat odotukset ja tavat luonnehtia lapsia ja ohjata näiden käytöstä tiettyyn suuntaan, vievät lapsilta tilaa kehittyä juuri siksi ihmiseksi, joita he oikeasti olisivat.

Mielestäni on kuvaavaa, että kun eräs nainen luuli tuttavani poikaa tytöksi, hän kehui vauvaa siroksi, suurisilmäiseksi ja suloiseksi. Samana päivänä eräs vauvan sukupuolen tietävä naapuri kehui tätä pontevaksi, reippaaksi ja ennusti tästä tulevan nyrkkeilijä, koska hän huitoi nyrkeillään ilmaa. (Täysin epänormaalia käytöstä vauvoille…)

Mitä jos M:stä tulee erityisen herkkä lapsi? Vaikka häntä opetettaisiin tunnistamaan ja käsittelemään tunteitaan, hän saattaa silti olla keskivertoa herkempi. Osa meistä itkee ilosta, surusta ja kiukusta. Ei parkuen ja asiasta metelin nostaen vaan niin, että silmät vuotavat herkästi. Myös silloin jos on yksinkertaisesti todella väsynyt tai stressaantunut. En haluaisi, että tälle sanotaan muiden toimesta, etteivät pojat saa itkeä tai että on akkamaista tuntea pahaa oloa joistain asioista.

En yllättyisi, jos lapseni reagoisi asioihin… intensiteetillä. Mutta entä jos lapseni olisikin rauhallinen ja tasainen. Olisiko minun vaikea päästä perille tämän tunnetiloista ja kaipaisinko tältä tietynlaista reaktiota? Kenties. Vanhempien temperamentti, lapsen hoitajan tai opettajan ja lapsen temperamentti eivät aina kohtaa, mutta sen ei tulisi ajatuksen tasollakaan liittyä tämän sukupuoleen mitenkään. 

Vanhemmilta kuulee kertomuksia siitä, miten tyttöjä kohdellaan päiväkodeissa ja kouluissa paljon ankarammin mikäli he ovat luonnostaan riehakkaita ja ratkovat asioita fyysisesti. Tästä kärsivät mielestäni niin ns. poikatytöt kuin pojatkin. 

Parhaimmassa kuulemassani tapauksessa sama opettaja antoi saman luokan kahdelle oppilaalle samasta typeryydestä aivan eri mittaluokan rangaistuksen. (Kaveria heitettiin puolijäisellä lumipallolla välitunnilla) Kun opettajalta pyydettiin syytä sille, miksi tyttöä rankaistiin kovemmalla kädellä, hän totesi, että pojalta olisi moista voinut odottaa jo noin sukupuolenkin perusteella, mutta tytöllä kyseessä oli selvästi tahallinen ilkeämielisyys.

Eikö poikienkin olisi hyvä oppia ratkomaan asioita muutenkin kuin työntämällä kaverin niskaan lunta? Jonossa seisominen, anteeksi pyytäminen ja sen ymmärtäminen, ettei kepillä toisen pään takominen tunnu kovin mukavalta, ovat ihan oikeasti käteviä asioita ymmärtää. Sukupuolesta riippumatta.

Vaatteet, lelut ja astiat ovat vain tavaroita. Niilläkin luodaan kahtiajakoa sukupuolten välille. Mutta ehkä se ei loppujen lopuksi ole niin vakavaa. Paljon olennaisempaa onkin kasvatus. Siksi haluankin miettiä, mitä ennakko-odotuksia minulla on tytöistä tai pojista, miehistä tai naisista. Annanko niiden ohjata toimintaani vai kuuntelenko lastani?

Kuka hän on, mitä hän tahtoo, miten hän toimii luontevimmin? Mitä hän tarvitsee kasvunsa tueksi? Kuka hänestä on tulossa?

Toivoisin, että lapseni oppisi arvostamaan luontoa, osaisi kantaa vastuuta itsestään ja muista ja ottaa aktiivisen roolin omassa elämässään sekä osallistua yhteiskunnan toimintaan. Että hän oppisi rakastamaan itseään ja muita, nauttimaan hetkistä ja vahvistumaan vastoinkäymisistä.

Niin paljon ja niin vähän häneltä – ja itseltäni vanhempana, toivoisin. Ja mielestäni minkään edellä mainitun toteuttamiseen ei tarvitse olla persoonaltaan tietynlainen ihminen tai jotakin tiettyä sukupuolta.

 

 

Monipuolinen blogisti kiittää ja kumartaa

Vieraskirjassa odotti iloinen yllätys. Olin saanut Pikkalta Versatile Blogger Award-tunnustuksen. Kiitoksia vaan paljon! On aina ilo tulla kutsutuksi monipuoliseksi ja muuntautumiskykyiseksi.

 

Tunnustus sisälsi myös seuraavan kaltaisen ohjeistuksen:

1) Anna tunnustus eteenpäin muille bloggareille (alun perin luku oli 15 bloggaria, itse valitsin 5) ja ilmoita heille tunnustuksesta

2) Kerro 7 asiaa itsestäsi.

3) Kiitä tunnustuksen antajaa ja lisää tunnustuksen kuva blogipostaukseesi.

 

Annan tunnustuksen eteenpäin seuraaville bloggareille:

Eerikan blogi on antanut viime aikoina paljon ajateltavaa ja pidän hänen tavastaan kirjoittaa. Uunottaren blogi on mielenkiintoista luettavaa sen henkilökohtaisuuden ja hyvien näkökulmien vuoksi. Minä ja Elain blogissa on kaikkea mahdollista: dyykkausta, pieniä sisustusprojekteja, elämän ihmettelyä ja ennen kaikkea söpö koira.

Ja sitten tulevat blogi-ihanuuksistani ne syystäkin supersuositut:

Kristaliinan humoristisesti, mutta kauniisti uutuudenkarheaa perhe-elämää kuvaava Puutalobaby ja koko Suomen suosikki-isän Tommi K:n Isyyspakkaus.

 

7 asiaa minusta:

1. Olen listafriikki. Teen listoja matkatavaroista, ostoksista, taide- ja sisustusprojekti-ideoistani, kauniista nimistä, kivoista ja edullisista ajanviettotavoista, lähimatkailukohteista – jopa listoista, joita olisi hyvä tehdä.

2. Poltan järjettömästi kynttilöitä. Varsinkin syksy- ja talviaikana kynttilöitä kannetaan kotiin kilotolkulla Ikeasta. Vain parvekkeella ja vessassa on varaa polttaa PL:n tuoksukynttilöitä. Kesälläkin poltan tsemppauskynttilöitä, jos on viileää ja pilvistä.

3. Omistan kamalasti villasukkia. Ne ovat ihania, vaikka jalkani ovat aina nihkeät. Villa on mukava materiaali myös aina lämpimille jaloille.

4. En raaski vaihtaa lompakkoani uudempaan ja käytännöllisempään, koska sain nykyisen kukkaroni jo edesmenneeltä, rakkaalta isoäidiltäni.

5. Olen toivoton hutilus, mitä tulee hampaiden hoitoon. En syö purkkaa tai pastilleja, syön sen sijaan ruokaa ja kaikkea makeaa milloin sattuu. Joskus oikein väsyneenä tai vaikkapa partioretkellä unohtelen pestä hampaita. Ja silti reikiä edelleen 0! 

6. Haluaisin joskus lukea roskakirjallisuutta, ihan vain tietääkseni, miten reagoisin siihen, mutta salattu kirjasnobiuteni ei salli sitä. Sama pätee sosiaaliporno-ohjelmien katselemiseen.

7. Pidän lyhyistä, erikoisista miehistä, kuten Ally McBeal tv-sarjan John Cagesta.

 

 

Päivän asuttomuus

Päivä on tähän asti sujunut vauvan osalta vaippa-asussa. Itsekin olisin varmaan edelleen alasti, ellei L olisi pitänyt vauvaa jonkin aikaa, sillä……M:llä on ollut taas yksi niistä päivistä, jolloin ei ole puhettakaan, että tämän voisi laskea leikkimatolle, divaanille, sängylle tai turvakaukaloon. Kunhan tämä saa olla sylissä tai ainakin puoliksi sylissä, olo on siedettävä. Ellei jonkun kanssa olla koko ajan ihokontaktissa, huuto alkaa muutamassa kymmenessä sekunnissa.Yöllä korjattiin aiempi erehdys heräämällä kahdesti syömään. Ja tänään syödään jostain syystä taas lähes tunnin välein normaalin (2-3 tuntia) syöttövälin sijaan.Onneksi tänään ei varsinaisesti tarvitse tehdä mitään muuta kuin pestä muutama koneellinen pyykkiä ja pitää huusholli jotensakin pystyssä. Nämä vauvan huomion ja läheisyyden ekstratankkauspäivät ovat tunnetusti aikaansaamisen suhteen ihan toivottomia.Kyllähän tuo vieressä torkkuva vauva tuoksuu aika ihanalta. (Nyt kun puklua ei ole vielä joka neliösentillä.) Ehkä pitää todeta tämän päivän olevan menetetty tapaus mitä kotihommiin ja omiin projekteihin tulee ja keskittyä viihdyttämään vauvaa ja ottamaan kimppatorkkuja. Väsyttää nimittäin kun ensin yhden yön tarkistelin, onko vauva elossa ja seuraavana vauva oli liiankin eloisa.Vaikka olisitte perusluoneeltanne paljon huomiota ja seuraa vaativia, herkästi loukkaantuvia, vakavia pohdiskelijatyyppejä kuten M: Tai vaikka elämä muuten olisi harmaansävyistä tai ankeaa…

Muistakaa hymyillä hieman salaa.

Yllätysten yö

Viime yönä tapahtui jotain sangen ennalta-arvaamatonta.

Olen vieläkin sekä innoissani, (vaikka tiedänkin, että kyseessä saattoi olla täysin yksittäinen tapahtuma) että perusäidilliseen tapaan huolissani ja pohdin, onko tämä ihan normaalia.

Syötin vauvan illalla yhdeksän jälkeen ja tämä nukahti yöunille lähempänä kymmentä. Seuraavan kerran hän tuntui kaipailevan ruokaa vähän vaille seitsemältä. Eli kokonainen yö ilman syöttöjä. Paria päivää ennen kuin kaveri täyttää neljä kuukautta. Siis mitä?

Koomista tästä tekee oman yöni kulku, vauvan vetäessä sikeitä rauhallisesti. Kun kerrankin olisi saanut nukkua kahdeksan tunnin (!) unet, mitä tekee äiti-ihminen?

2.57 Herää. Toinen tissi on valuttanut ja maidonkerääjä on räjäyttänyt puolisen litraa maitoa lakanaan. Hakee rätin läntin peitoksi ja käy juomassa. Yöllä imettämisestä tulee yleensä kamala jano ja nyt vesilasia ei ole sängyn vieressä. Kurkkaa omassa sängyssään nukkuvaa vauvaa ja nukahtaa. 

4.20 Herää ja alkaa pohtia lukuisia asioita kuten: Missä on mies? Oliko se sängyssä edes kun viimeksi heräsin? Ei ollut. Illalla oli vielä. Se ei varmaan saanut unta ja meni pimeämpään ja viileämpään vierashuoneeseen nukkumaan. Miksei vauva ole vieläkään itkenyt? Tarkistaa vauvan otsan, kokeilee tämän lämpötilaa ja pulssia. Toteaa vauvan olevan hengissä ja ilmeisesti tervekin. Käy vessassa, koska aiemmin juotua vettä ei olekaan tarvinnut luovuttaa vauvalle maidon muodossa. Nukahtaa epäluuloisena.

6.46 Herää sekavassa olotilassa. Jotain kamalaa on tapahtunut, kun vauva on hiljaa ja kello näin paljon. On varma, että vauva on vähintään tosi kipeä. Kurkkaa pinnasänkyyn ja kohtaa pahvijoutseniaan ihmettelevän vauvan tuijotuksen.

Vauva alkaa kitistä ja syö hyvällä ruokahalulla ja pitkään. Molemmat nukahtavat ja heräävät herätyskelloon kahdeksalta.

Koko yö – ilman syöttöä!

Ja tämän tuulettelun jälkeen vauva nukkuu seuraavan kerran koko yön vuoden ikäisenä. Tai itselläni menee kaksi kuukautta totuttautua unirytmiin, jossa kolmen ja neljän välillä ei tarvitse herätä, joten herään vaikka vauva nukkuisi. Tai sitten vauva on kipeä, kun ei syö yöllä. Tai…