Blogihäveliäisyyttä

Teen tunnustuksen – pian.

Luen usein pohdintoja siitä, missä määrin blogeja pitävät ihmiset kertovat oikeasti elämästään. Kuvataanko koteja vain siivouspäivänä, kerrotaanko parisuhteen asioista vain positiiviset ja julkaistaanko omista kuvista vain ne, joissa ei näy selluliittia tai raskausarpia?

Ja sitten siihen tunnustukseen: Piilotin edellisen postauksen lääkelaatikon sisältöä esitelleestä kuvasta sinne eksyneen liukuvoiteen toisen laatikon sisään. En kyllä tiedä, miksi se edes oli siellä. Ja lääkärileikeille naureskelijat voivat nyt hiljaa miettiä, miksi se oli ensimmäinen ajatuksenne. Hyi teitä!

Kuva sopii teemaan sikäli että sen julkaisemistakin kadun huomenna. Ehkä.

5 kommenttia artikkeliin “Blogihäveliäisyyttä

  1. Minua ei se sinänsä harmita, että ihmiset sensuroivat osaltansa itseänsä, mutta itsensä änkeminen itsemääriteltyihin raameihin on jo jonkin aikaa kummastuttanut tällä sivulla. Se tuntuu tuhoavan vilpittömän äänen alkuunsa, jos tekstissänsä silleen väittelee näiden raamien puitteissa omasta persoonastaan. Kyllä sitä tekstiä lukemalla pitäisi saada selvää ihmisen arvoista ja mielipiteistä ilman, että vähän väliä on huomauttamassa ”ko mä oon tällainen tapaus”. Antaa lukijoiden päättää, onko millainen tapaus, ja kyllä se tekstistä selviää, jos sitä jaksaa tuottaa.

    Ehkä olisi pitänyt tehdä oma blogipostaus asiasta kuin vuodattaa tuntojaan tänne.  😐

  2. Itsensä sensuroiminen on toki paikallaan, ei ketään kiinnostaisi lukea KAIKKEA jonkun elämästä tai ajatuksista, toivottavasti. Omalla tuotoksella olisi suotavaa olla aina jotain lisäarvoa, ei sillä että se aukottomasti omissa postauksissanikaan toteutuisi.

    Itsensä brändäys tuntuisi olevan voimissaan blogosfäärissä. Päätetään, että kuvaan itseäni näillä adjektiiveilla ja tällainen on tyylini ja kirjoitustapani ja elämäni. Eikä niistä rajoista sitten poiketa, varsinkaan jos tyylillä saa lukijoita. Moniulotteisuus, aitous ja uusiutuminen voisi vaikka karkottaa lukijoita (ja mainostaja).

    (Lilyn hyvän blogin ohjeista saa enemmän ja vähemmän rivien välistä sellaisen kuvan, että blogi ja oma kirjoittajan kuva olisikin syytä tiukasti rajata ja sementoida tiettyyn muottiin.)

    Tietyn sortin oman navan ympärillä kiertämistä koko blogitouhu ruokkii ja ehkä oman persoonan ja ratkaisujen metatekstittäminen tuntuu kontekstissaan luontevalta, koska sitä tehdään blogeissa niin paljon.

    Olen siinä määrin inhorealisti, että luen mielummin blogeja, joissa kirjoitetaan/kuvataan joskus myös niitä huonoja päiviä.

    Elämme sellaisessa elintasokuplassa, että jatkuva valittaminen olisi typerää ja sen lisäksi yksinomaan negatiivisen vuodatuksen lukeminen saa lukijansakin huonolle tuulelle.

    Liioitellun ruusunpunaisen kuvan elämästä ja/tai vain ulkonäköasioiden ja uuden ostamisen ympärillä pyörivät blogit eivät ole minun juttuni.

  3. Mä tunnustan, etten turhia siivoile kuvauspäivinä. Jos ongelmat ovat rajattavissa pois, teen toki niin. En siksi, että ihmiset luulisivat meillä aina olevan siistiä, vaan siksi, että aihe pysyisi rajoissa. Jos otan Päivän asu- kuvia, yritän potkia pojan lelut edes hetkeksi pois kuvausalueelta, koska ne eivät ole osa asuani (ainakaan toistaiseksi).

    Myönnän, että olen lakannut lukemasta joitakin blogeja, niiden alkaessa pyöriä vain kaiken negatiivisen ympärillä. Joskus vuodatus on ihan ok, enkä missään nimessä väitä, että kaikki näin ajattelevat! Itse lukijana kuitenkin ahdistun ja tulen surulliseksi muiden vastoinkäymisistä, enkä siksi nauti sellaisten tekstien lukemisista. Joskus on tullut jopa vaivautunut olo.

    Jokainen tehköön, niin kuin haluaa, sillä lukijathan kertovat (seuraamalla ja kommentoimalla blogia), onko sisältö mieluista. Kyllä jokaiselle blogille lukijoita riittää, se on varma.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *