Sukupuolenvaihdostakki ja sadepuku

Tapahtui Keravan Prisman alakerroksen Aliinassa, jossa siis myydään Marimekon tuotteita: Kävelimme liikkeeseen, Kuutti kulki sylimatkustajana viirileggingseissään ja puna-valkopilkullisessa takissaan. Myyjä kysyi, tarvitsenko apua tai etsimmekö jotain tiettyä asiaa. Sanoin tulleeni kurkistamaan syysuutuuksia ja siirryin hypistelemään lastenvaatteita.

Myyjä tuli viereemme ja totesi pikkutytöille saapuneen kaikkia kivoja uusia vaatteita. Hän päätyi esittelemään meille muutaman (kerho)mekon ja tunikan. Kehuin mekkoja oikein sieviksi. Tarkastimme parin tuotteen saapumisaikataulun ja huikkasin palaavani paikalle syyskuun puolella, kun syksyn vaatteita saapuu liikkeeseen seuraavan kerran.

Hieman hymyilytti, kun luikin ruokakaupan puolelle… ostamaan kaupan yläkerrasta Tutan keltaisen paidan, jonka hintalapussa luki “Tyttöjen pusero“. Että ei se sukupuolen vaihtaminen tuon kummoisempi operaatio ole, heh heh.

Ja tästä pääsemme huteraakin huteramman aasinsillan kautta Kuutin syksyn sadevaatteisiin. Tilasin Kultahipun Evelinan kautta Pomp De Luxilta sadepuvun. Nyt on ainakin kuravaatteet tälle syksylle ja ensi keväälle. Jos kuoripuku hörppää tai likaantuu kunnolla tai päiväkodilla halutaan käyttää nimenomaan sadepukua, sellainen on olemassa.

Mielestäni “tyttöjen puolelta” tilattu sadeasu on melko “unisex”, mutta käsitykseni siitä, mitkä kaikki vaatteet sopivat kummankin sukupuolen edustajille taitaa olla keskivertoa laajempi. Nähtäväksi jää, onko Kuutti nämäkin yllään pikkutyttö. Noh, väliäkö tuolla?

 

 

Päiväkotiahdistus eli miten se kehitetään ja selätetään

Päiväkotiarki alkaa toden teolla maanantaina. Ja eilen se viimein iski, etukäteen pelkäämäni päiväkotiahdistus. Suurin yksittäinen tekijä iltaiselle surumielisyydelle ja panikoinnille olivat varmasti pojan ensimmäiset hoitopaikassa nukutut päiväunet. Ne sentään nukuttiin, mutta nukkumaanmenosta meinasi ensin tulla yhden yliväsyneen lapsen järjestämä farssi ja lopulta poistuin itse päiväunitilasta todettuani lapsen vain villiintyvän läsnäolostani.

Lastentarhanopettajan voimin taapero viimein nukahti, mutta voi sitä kauheaa huutoa. Tuntui, että sen huudon kuunteleminen sattui melkein fyysisestikin. Aiemmin olen ajatellut, että kaikki menee alun totuttelujakson jälkeen varmasti pääpiirteissään hyvin, mutta sen eilisen huutoraivokohtauksen aikana ehdin kyseenalaistaa ratkaisuni moneen otteeseen.

Lohduttauduin sillä, ettei minulle ole annettu oppilaitoksen ja lainsäädännön puolesta paljon valinnanvaraakaan. Ammattikorkeakoulusta saa olla opinnoista poissaolevana kaksi vuotta, käytti aikansa sitten reissaamiseen, välivuosien pitämiseen työnteon merkeissä tai lapsen hoitamiseen kotona. Sen sijaan yliopisto-opiskelijat saavat kahden vuoden poissaolo-oikeuden lisäksi hoitaa lasta kotona, reilu systeemi siis kaiken kaikkiaan.

En usko että pystyisin valmistumaan ainakaan tavallista tahtia nopeammin, kun iltaisin ja viikonloppuisin opiskelemista vaikeuttaa lapsi, joka kaipaa hoitopäivän jälkeen vanhempiensa huomiota. Minulla ei siis ole varaa käyttää tutkinnon suorittamiselle varattua aikaa lapsen kotihoitoon, jos mielin valmistua joskus ja ylipäätään pitää opiskelupaikkani.

Syyslukukauden olisin toki voinut olla vielä hoitovapaalla, mutta silloin tietyt, koko lukuvuoden kestävät, opintokokonaisuudet olisivat jääneet välistä, mikä olisi jälleen pidentänyt valmistumista. Lisäksi päivähoitopaikan saaminen omasta lähipäiväkodista olisi ollut huomattavasti hankalampaa alkuvuodesta. Mikään järkeily ei kuitenkaan poistanut sitä että eilen illalla itketti. Itkin lapsen vuoksi ja osaltaan myös päättyvää elämänvaihetta.

Kuten Vanha rouva lupailee eräässä Babarin jaksossa, seuraavana päivänä eli tänään kaikki näytti valoisammalta. Lapsi lähti hyvillä mielin päiväkotiin isänsä kanssa ja minä sain nauttia pitkästä aikaa hieman hitaammasta aamusta. Ruokailut olivat sujuneet hyvin, päiväunille oli nukahdettu itkuitta ja muutamat ikävä- tai harmi-itkut oli tirautettu ulkoilun ja ruokailun alkaessa, mutta niistä oli selvitty nopeasti ja suunnattu jatkamaan puuhia.

Hakiessani lasta päiväkodilta minua odotti hyväntuulinen lapsi, joka kävi tervehtimässä, kökötti hetken sylissä ja koetti sitten esitellä minulle jos jonkinlaisia leluja sekä touhujaan. Mikään kiire tällä ei vaikuttanut olevan kotiin.

Paremmin sujuneen päivän lisäksi minua ovat lohduttaneet henkilökunnan jäsenet, jotka ovat kyselleen tuntemuksia, jaksaneet kuunnella höpötyksiäni ja jaksaneet muistuttaa lapsien olevan kestäviä ja sopeutuvaisia tapauksia.

Pienten ryhmässä on ihanan vähän lapsia tällä hetkellä, henkilökunnan pitäisi pysyä pitkälti samana eikä ryhmäkoosta pitäisi tullakaan kovin isoa. Tänä syksyna aloittavilla lapsilla on siis ollut ja tulee olemaan aikaa tutustua toisiinsa ja aikuisiin portaittain ja pienemmissä erissä, mikä on ryhmän arkirutiinien sujumisenkin kannalta varmasti hyväksi. Työntekijät ehtivät tutustua lapsiin ajan kanssa, kun uusia lapsia ei aloita kerralla isompaa määrää.

Kuutti on alkanut selvästi kotiutua ryhmäänsä, pitkähkön, yli kolme viikkoa kestäneen, tutustumisjaksomme aikana. Nyt lapsen oma persoona alkaa päästä esille, parhaine ja vähemmän viehättävine puolineen. Tiloja ja ihmisiä ei tarvitse enää arastella ja ujostella ihan niin paljon ja leikeistä uskalletaan innostua jo ihan eri tavalla kuin alussa. Lapsen sopeutumisaika voi kuulemma olla parikin kuukautta, joten tilanne elää vielä varmasti – toivottavasti yhä parempaan suuntaan.

Voi olla että tuleva, elämämme isot palaset (eli miehen työt, omat opiskeluni, yhdessäolon ja lapsen hoidon sekä kaikkien harrastukset) yhdistävä arki sopii perheellemme loistavasti ja kaikki ovat enimmäkseen tyytyväisiä oloonsa… Mutta vaikka uusi elämänjärjestys osoittautuisi mitä mainioimmaksi tavaksi luovia rooliemme väleissä, tulen varmasti kaipaamaan tätä aikaa, jonka olen saanut viettää lapseni kanssa.

Kotona vietettyyn ajanjaksoon on mahtunut liuta huonoja, väsyneitä ja turhautuneita hetkiä sekä päiviä. Välillä olen ollut todella kireä ja ärtynyt. Ilon, onnen, läheisyyden ja ihmetyksen hetkiä on ollut vähintään yhtä paljon, voin melko varmasti sanoa että reilusti enemmän. Toivon että olen omaan lapseeni tutustumisen lisäksi onnistunut tänä aikana antamaan lapselle sellaisen perustavanlaatuisen turvallisuuden ja tärkeyden tunteen, että se kantaa tulevissa päivissä.

Haikeaa on, sitä en kiellä. Monet itkut tulen varmasti vielä tirauttamaan asian tiimoilta. Olkoon vain kokonaisratkaisuna tälle perheelle paras, mutta kyllä muutos on silti aina vaikeaa.

 

Shoppailuterapiaa

Minulla on pieni päiväkotiahdistus päällä. Mies vei lapsen aamulla päiväkodille ja minä haen tämän kotiin. Ehkä näin oli hyvä, kun otetaan huomioon, että kulutin eilisillasta osan parkumalla surkeaa oloani. Koetan naputella illaksi tuntemuksia aiheesta kirjalliseen muotoon. Yritän hengittää syvään ja hälventää stressiä kuluttamalla koneaikaani shoppailuun. Parempi sekin kuin syödä suruunsa…

Tajusin, etten ole tainnut pahemmin ikinä blogissa erikseen mainita Elloksen Vertbaudet-merkkiä, joka on ollut positiivinen löytö. Valikoimaan kuuluu kohtuullisen hintaisia tai edullisia perusvaatteita, muun muassa sitä hankalasti löydettävää mustaakin on monessa vaatteessa saatavilla.

Yksiväristen ja raidallisten vaatteiden rinnalta löytyy jotain kivoja printtejä. Varsinkin settien puolelta löytyy välillä onnistuneita kokonaisuuksia, joita olisi hauska hankkia vaikkapa lahjaksi. Jos etsii isompaa määrää käyttövaatteita jossain tietyssä koossa, useamman vaatteen setit ovat taloudellisestikin järkevä vaihtoehto: Esimerkiksi neljän peruspuseron seteissä yhden paidan hinta voi olla nelisen euroa!

Parasta tässä on se, että Elloksen alennuskoodit ovat käytettävissä Vertbaudetin vaatteisiin, toisin kuin moniin muihin Elloksella myynnissä oleviin merkkituotteisiin. Ja alennushaukka kiittää, hih. (Taisinpa hyödyntää juuri -40% kalleimmasta tuotteesta ja ilmaiset postikulut-tarjouksen.)

Edulliset löydöt, edes vähän parempi mieli!

P.S. Hienoa kollaasia tehdessäni en tajunnut, että tuon yhden paidan tekstit näyttävät vähän hullunkurisilta, kun olen käännellyt paidan kuvaa…

 

Luita, lentäviä lähtöjä ja liuta eläimiä

Eilisen päiväkotiharjoittelun jälkeen ehdimme syödä pikaisen lounaan ja kollähtää päiväunille ennen kuin tajusin, että sopimani tapaaminen (yhdeltä Helsingissä) ei välttämättä olisikaan aikataulullisesti se paras mahdollinen ajatus; Normaalin mittaiset päiväunet olisivat nimittäin saattaneet jatkua yli puolen päivän ja meidän olisi pitänyt lähteä 12.20 junalla ollaksemme ennen yhtä Helsingissä. Kysyin, sopisiko seuralaisilleni että tulisin myöhemmällä junalla.

Ilmeisesti asiasta ei oli kuitenkaan tarvinnut kantaa huolta, sillä lapsi heräsikin pienten torkkujen jälkeen ja roikkui jalassani kitisten koko sen ajan, jonka koetin käyttää tavaroiden pakkaamiseen, meikkaamiseen ja vaatteiden vaihtamiseen.

Pääsin viimein matkaan, miehen tarjoamassa autokyydissä, hikisenä ja vihaisena. Onneksi on sentään mies, joka osaa todeta, milloin kannattaa ajaa raivoisa vaimo mukisematta asemalle!

Noustuamme asemalta junaan, ehdin henkäistä ensimmäistä kertaa sitten aamun. Harmituskin hälveni nopeasti, Pääsin tarkistamaan, ovatko vähätkin naamaani suditut meikkini valuneet jo kaulukseen asti. Myös laukun sisältö arvelutti.

Kaivoin lähes kaikki tavarat  junan lattialle. Olin ihme kyllä onnistunut pakkaamaan kiiressäkin kaiken muun paitsi kosteuspyyhkeet. Tavarat olivat kyllä sikin sokin, muun muassa lapsen välipalabanaani löytyi toisen (iltamenoon varatun) korkokengän sisältä.

Asemalla tapasimme Iksun ja tämän tyttären. Kärräsimme seurueemme Luonnontieteelliselle museolle ja aloitimme museovierailun ihmettelemällä ala-aulan massiivista norsua.

Museovierailu pikkutaaperoiden kanssa; Kyllähän sen itse kukin tietää, mitä sopii odottaa…

Muutama ensimmäinen huoneellinen tai vitriinillinen jaksaa kiinnostaa. Sen jälkeen huomion vievät käytävillä juokseminen, sormien tunkeminen kaverin nenään, kuulokkeet, piuhat, kävelysillan tömistäminen ja kaikki muu mahdollinen sijaistoiminta.

Omasta vierailustani oli vierähtänyt niin pitkä aika, että olisin voinut viettää museossa pidemmän aikaa ja koluta näyttelyitä läpi perusteellisemminkin.

Ehkä raahaan partiolapseni lintujentunnistusretkelle lasivitriinin ääreen… Olisivatpahan tirpat ainakin näkyvillä ja paikallaan!

Kun asennoituu jo valmiiksi sietämään hässäkkää ja hyväksyy sen, että oma paneutuminen asiaan on korkeintaan puolittaista, lapsista lähtee meteliä ja johonkin sellaiseen asiaan, johon ei saisi koskea, tökätään sormet ainakin kerran, vierailusta selviää hyvällä mielellä.

“Ei saa koskea”-lasiin tökättiin kämmen jo aulassa. Taaperoiden pitämä, kohtuullisissa rajoissa pysynyt, meteli ei häirinnyt kuin korkeintaan muutamaa ranskalaista (?) turistia, sillä museo oli keskiviikkoisena alkuiltapäivänä lähes tyhijllään.

Ja hei seura oli hyvää eikä, kuvasta poiketen, ollenkaan torahampaista ja karvaista. On muuten mkavaa reissata rauhallisena pysyvässä seurassa. Siis sellaisen, jonka mielestä lapsien urpoilut ovat useimmiten ihan söpöjä eikä maailma kaadu pieneen sähellykseen. (Mieheni ei valitettavasti kuulu tähän ihmistyyppiin.) Omakin verenpaine pysyy paremmin aisoissa. Joten kiitos vaan kahdelle viehättävälle ja pienelle seuralaisellemme!

 

Sata vuotta

Kävimme tosiaan viikonloppuna juhlimassa kahden viisikymppisen yhteisillä satavuotiskekkereillä. Ruoka oli hyvää ja seurakin monien aikaisempien (miehen suvun) perhejuhlien kautta pääpiirteissään tuttua.

Liian juhlavasti pukeutuminen oli erikseen kielletty, joten kiskaisin jo aiemmin kapitalistisika-asussa vilahtaneen mekon päälleni ja punaa huuliin. Koetin jopa hieman taivuttaa hiuksia ojennukseen kuivauksen yhteydessä. (Yleensähän hiusten laittamiseni käsittää niiden harjaamisen.) Mieheltä lahjaksi saadut (Kalevala Korun) Poreet kaulaan sekä korviin, suosikkikorkokengät jalkaan ja menoksi.

Mitäs pidätte juhlatyylistä?

Lähden kohta hakemaan pojan päiväkodilta. Olen taas hetken poissa paikalta, jotta lapsi saisi totutella ilman vanhempaa selviämistä sopivan lyhyissä pätkissä.

Suuntaamme sitten IksunTessan ja lapsien kanssa Helsinkiin. Illalla on luvassa vielä eräs perhebloggaajille suunnattu tilaisuus. Joten kiirettä pitää, olkoonkin mukavaa sellaista.

Mekko: Lindex / Kengät ja sukkahousut: H&M / Korut: Kalevala Koru

 

Paluu menneisyyteen osa 2: Ai mikä teini-ikä?

Jatkan viimein Kristaliinan haasteeseen vastaamista. Ensimmäisessä osassahan käsittelin vuotta 1999, muun muassa elämääni ala-asteella, koulumaailman varjopuolia sekä esimurrosikää.

Huhtikuussa 2003 olin 13-vuotias, täyttäisin samana vuonna vielä 14. Olin seitsemännellä luokalla. Samalle yläasteen luokalle oli siirtynyt iso osa vanhasta luokastamme. Joitain hyviä ystäviäni oli lähtenyt erityispainotteisille luokille kuten draamaluokalle, mutta toisaalta ala-asteluokkamme ärsyttävimmät tyypit olivat myös suunnanneet muualle.

Olen aina nauttinut koulunkäynnistä kohtuullisen paljon eikä yläaste tehnyt poikkeusta. Luin mieluusti kokeisiin, kirjoitin esseitä, treenasin sanakokeita varten – jopa harjoittelin matematiikkaa, joka on aina ollut suosikki-inhokkiaineeni. Yläasteaika oli koulun osalta muutenkin aika seesteistä. Sain olla rauhassa ja onnistumisen kokemuksia kertyi monissa aineissa. Hienoja kokemuksia sain myös työelämään tutustumisien kautta.

Mutta kotona kuohui. Tein verrattain paljon kotitöitä, arvosanani olivat hyviä eivätkä sopimusrikkomukset tai päihdekokeilut kuuluneet elämääni. Koin siksi epäreiluksi tavan, jolla menemisiäni vahdittiin ja laskettiin. Jos halusin lähteä kavereille, jouduin kertomaan tarkasti milloin palaisin, vaikkei kyse ollut ilta-ajoista eikä samalle päivälle ollut sovittu muuta menoa. Muutaman tunnin Helsingissä kiertelyn jälkeen saattoi tulla puhelu, jossa käskettiin palaamaan kotiin saman tien. Pidempien reissujen jälkeen kotona odotti sinä aikana kertyineiden kotitöiden lista.

Isoimmat riidat käytiinkin kotona juuri liikkumisvapaudesta. Jälkikäteenkin katsoen olen sitä mieltä, että kaikki muutkin saivat nimittäin olla ja tehdä asioita helpommin ja vapaammin kuin minä. Siinä missä teini-ikäiset ovat usein sitä mieltä, että heillä on asiat aina kurjemmin kuin muilla, oli asia tai tilanne oikeasti mikä hyvänsä, enin osa kavereistani oli tuolloin sitä mieltä, että minun oli vaikein päästä osallistumaan tai lähtemään minnekään.

Pidin kehoani isokokoisena ja kolhona, reisiäni paksuina ja tukkaani lättänänä. En vellonut itsesäälissä tai -inhossa, mutten myöskään ajatellut olevani mitenkään viehättävä. Kadehdin mielestäni laihoja ja kauniita tyttöjä; Ajattelin satunnaisesti heidän olevan ihmisinä epämiellyttäviä, koska he saivat kaiken ulkonäkönsä avulla helpommin. Jonkin verran koin epävarmuutta myös siitä ettei minulla ollut kertynyt yhtään seurustelukumppaneita, kun monet kaverit kävivät läpi ensimmäisiä ihmissuhdekokeiluja jo ala-asteella.

Kirjoittaminen oli minulle tärkeää ja sain palautetta ja kannustusta äidinkielen opettajaltamme “Katilta”, jota muistelen edelleen lämmöllä. Kirjahyllyssäni on edelleen mapillinen vanhoja tekstejäni. Musiikkia kuuntelin lähinnä hyvien lyriikoiden toivossa ja itselle mieluisista kappaleista sain inspiraatiota niin kuvataiteisiin kuin kirjoittamiseenkin.

Yläasteella tein myös ensimmäisen sähköpostiosoitteeni, liityin jossain vaiheessa IRC-Galleriaan, kehitin itselleni verkko-alter egon ja osallistuin keskusteluihin erilaisilla foorumeilla. Erästä fantasiakirjasarjaa käsittelevällä foorumilla tutustuin uusiin ihmisiin, joita tapasin useampaan otteeseen eri kokoonpanolla. Aktiivisimmin mukana olleen porukan kanssa ystävystyimme vähitellen ja kolmen kanssa olen edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti tekemisissä.

Monille muille Kerava, ehkä jopa koko Suomi oli paha paikka, josta täytyisi päästä pian pois. Ahdasmielistä, pimeää, kylmää, rumaa, sivistymätöntä, eikä täältä edes saanut mitään hienoja vaatteita kuten halpamaanantain farkkuja. Monet kaverit lähtivätkin lukioon joko Järvenpäähän tai Tikkurilaan, osa Helsinkiin asti.

Minä olin verrattain tyytyväinen ja koetin muistuttaa kotikaupunkimme hyvistä puolista ja siitä, että monet palaavat opiskelujen ja aikuistumisen jälkeen juurilleen. En tainnut saavuttaa ajatuksillani suurta suosiota.

Harrastin vaihtelevasti erilaisia urheilulajeja, ainakin pesäpalloa ja karatea. Kuvataidekoulu jatkui pitkäaikaisimpana harrastuksenani. Kuvataidekoululla samaan pöytäseurueeseen kertyi vähitellen isokin porukka ja välillä tuntui siltä, että jutteleminen ohitti terapeuttisuudessa taiteen tekemisen.

Osa porukasta lähti, uusia liitttyi mukaan ja osa jäi vuosien varrella. Lopulta tapasimme pienen porukan voimin harrastusajan ulkopuolellakin. Yläasteajalla solmituista tuttavuuksista on itse asiassa syntynyt monia pitkäaikaisia ja tärkeitä ystävyyssuhteita.

Moni muistaa yläasteen repivien riitojen, murrosiän kuohunnan, kehokriisien ja sekavien, viinanhuuruisten viikonloppujen, oksentelujen ja sammumisien aikana. Itselleni yläaste oli itse asiassa hyvää aikaa palautella itsetuntoa, kasvaa ja luoda sosiaalisia verkostoja.

Viimeisessä kolmessa osassa ajankohtia ovat maaliskuu ja syyskuu 2009 sekä heinäkuu 2010.

P.S. Kerron salaisuuden. Jos hiuslaatusi on kuiva ja rastoittumiseen taipuvainen,
älä laitata permanenttia!

Jatko-osa eli elävien kuolleiden asu

Kun toisinaan kirjat ja elokuvat tulevat uniin niin nyt tämä zombien metsästys on ilmeisesti pyörinyt asun valintahetkellä mielessä. Kaamean kokoinen steampunk-henkinen leikkipyssy vaan puuttuu. Sinko olisi hyvä.

En nyt ryhdy analysoimaan asua pahemmin puhki, mutta totean kaksi keskeisintä seikkaa:

Ensinnäkin nuo muovihousut olivat aivan liian kuumat, edelleen. Kaivan ne seuraavan kerran käyttöön joskus vuodenvaihteen tienoilla, jos silloin olo ei olisi enää kuin lohella paistotaskussa.

Ja toisekseen, jos ihmisellä on kaikki muu leveää paitsi vyötärö, vartalon keskeltä katkaisevia pikkuruisia t-paitoja tulee pidettyä vain harvakseltaan, harkintakyvyn pettäessä. Tai silloin kun vaan tekee mieli pukeutua pääkallopaitaan, meni metsään tai ei.

Ja nyt takaisin pelaamaan.

Takki, laukku, housut ja paidat: H&M / Kengät: DinSko /
Korvakorut: Gina Tricot ja koruliike Kyproksella

Zombinmetsästäjä

Päiväkodilta vihjattiin että näin viimeisellä tutustumisviikolla sopisi häipyä aina välillä hetkeksi maisemista. Kipitinkö tunnollisena bloggaajana heti ottamaan asukuvia tai tutkimaan hyviä sisustusvinkkejä? Ehei.

Otin iPadin esiin ja aloin nakuttaa Plants vs. Zombiesin toista osaa läpi. Ainut ei-lautapeli, jota pelaan ja siihenkin on kauhea addiktio. Voimme ehkä todeta, ettei addiktioiden kehittämiseen taipuvaiselle hermorakenteelleni laajamittaisempi pelaamisharrastus sopisikaan. Onneksi tämäkin peli loppuu joskus…

Mutta kivaa on. Kuolkaa zombit, kuolkaa.

 

Semi-videopostaus: Isänsä poika

Sunnuntaiaamumme lähti käyntiin hieman hitaasti, kiitos appivanhempien edellisiltaisten yhteisten “satavuotisjuhlien”. Olimme molemmat niin sanotusti vesilinjalla, sillä mies toimi autokuskina ja minä kävin kymmenen aikoihin vapauttamassa lapsenvahteina toimineet veljeni tehtävästään.

Melkein heti kun tulin kotiin, alkoi lastenhuoneesta kuulua kummaa yninää. Kun menin kurkistamaan, mitä siellä tapahtuu, taapero puhui unissaan ja alkoi sitten itkeä surkeasti. Silittely ja vaimeaääninen juttelu eivät auttaneet vaan minun piti nostaa lapsi syliini istuvaan asentoon ja puhua tälle ihan normaalilla voimakkuudella ennen kuin tämä raotti silmiään, otti tutin suuhunsa ja nukahti uudestaan. Taisi raukka nähdä painajaista.

Valvoin yli puolille öin kun odottelin miehenkin palaavan kotiin; On se kumma, että vaikkei mitään olisi ottanut, vähänkin tavallista lyhyemmät ja levottomammat yöunet väsyttävät. Osasyyllinen tärähtäneeseen oloon on varmasti myös meitä kaikkia vaivaava orastava flunssa. Koko porukka onkin pysytellyt sisätiloissa ja enemmän tai vähemmän yötamineissa lähes puolille päivin.

Mies halusi katsoa peliä netistä ja kömmin tämän kainaloon päivätorkuille, lapsen ottaessa ylimääräisiä flunssankarkoitustirsoja. Pian unenpöpperöinen lapsi kiipesi väliimme sohvalle heräilemään. Lapsen virottua päästimme hänet hetkeksi isänsä työtuolille, otettuamme ensin näppäimistön turvaan ja laitettuamme hiiren pois päältä. Yleensä kielletty tuoli oli selvästi huikea paikka istua!

Selvisimme hiljattain jopa ulos ja kyläilemään. Ensi viikolle on aika paljon ohjelmaa luvassa, joten on ehkä ihan hyvä että viikosta löytyy edes yksi tällainen hidas “kotimöllötysaamu”. Vai mitä sanotte?

Rennoin sunnuntaiterkuin
Norppaperhe

P.S. Muistakaa laittaa äänet kunnolla päälle ja vaihtaa videon laaduksi paras mahdollinen!

Sisustusuosikkeja poimin, poimin, pomp!

Selailin sisustuspuuskan kourissa Elloksen sivuja. Keräsin tällä kertaa heidän tontiltaan vähän suosikkejani leikekirjamaisesti esille.

Mustaa, valkoista, eläin- ja harlekiinikuviota sekä valoja. Ei siis mitään rajuja tyylisuosikkien muutoksia tälläkään kertaa. Olenkohan jotenkin urautunut vaiko löytänyt vain oman makuni?

Salmiakkaruutuinen pussilakana 24€, tyyny “Daisey” lampaalla 9€, lettihuopa 50€, säilytyskori 9€ sekä lähes joka paikkaan sopiva LED-valosarja 70€.

Uusista innostuksista voisin mainita, että kulta ja kupari ovat alkaneet kiehtoa, kun silmä on tottunut niihin blogi- ja sisustuslehtiryöpytyksen myötä. Ja Asuntomessujen Maja-talon myötä aloin haaveilemaan tuon tyylisestä matosta.

Kattovalaisin 140€, valetusta betonista tehdyt “pahvilaatikkoruukut” 9-13€, apteekkipullot 7-16€, Koira-sisustustarra 24€ ja villamatto 230€.

(Hinnat on pyöristetty lähimmän euron tarkkuudelle.)