Vielä ehdit osallistua lelupakettien arvontaan

Arvonta on päättynyt

Olipa hektiset ja huikeat pikkujoulut!

Iso osa eilisestä yöstä ja tämä päivä iltaan asti sujui valmistelujen ja itse juhlinnan merkeissä. Asunto on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, mutta ajattelin siivoamisen sijaan kaatua sänkyyn ja ahtaa napaani vielä vähän rääppeitä.

Palaan linjoille huomenissa, mutta halusin vielä muistutella arvonnasta, joka tosiaan päättyy huomenna.

Arvontaan pääset tästä. (klik)

 

 

Norpan sillikiusaus eli hurja kuulumispostaus

Marraskuun loppupuoli on mennyt ihan hujauksessa ohi. Useana vuonna olen tehnyt jouluvalmisteluja hitaasti ja fiilistellen koko marraskuun, mutta nyt tuntuu siltä, että kuukausi on karannut käsistä ihan huomaamatta. Paljon ei ole ehtinyt kirjaamaan kuulumisia ylös, sillä paikasta toiseen on kiidetty sen verran vauhdikkaasti.

On ollut todella pitkiä koulupäiviä ja sellaisia päiviä, jolloin olen kirjoitellut esseitä tai lukenut tenttiin vain hetken ja hakenut lapsen aiemmin päiväkodista. Kaiken kiireen keskellä olen yllättänyt itseni selviämällä ainakin kaksi kertaa viikossa liikkumaan, pois lukien sen viikon, jolloin olin kaikista pahimmin flunssassa ja olo oli todella hutera.

Tällaisessa epäsäännöllisten kouluaikataulujen ympärille rakentuvassa arjessa on se hyvä puoli, että välillä ehtii räpsiä blogiin kuvia myös valoisaan aikaan ja ihastella aamulla auringon kimmellystä huurteisessa ruohikossa. Ja nähdä kaistaleen vaaleansinistä taivasta edes joinain päivinä muutenkin kuin luokan likaisen ikkunan läpi.

Vähemmän valovoimaisia räpsyjä on tullut otettua muutamasta blogitilaisuudesta, johon olen osallistunut viime aikoina.

Kiseleffin blogipaneelissa oli hurjan mielenkiintoista olla mukana ja viihdyin mainiosti, vaikka olin alun alkaen kauhuissani siitä, että jouduin menemään paikalle yksin. Kävin muun muassa Sugarilla tutustumassa ekologiseen kosmetiikkaan sekä ruokaan, ostamassa Kuutille minipienen löylykauhan Saunamarketista ja hypistelemässä herkullisia tavaroita sekä Vaatelainaamossa että Lumin kivijalkaliikkeessä.

Iltaan mahtui paljon hauskoja kohtaamisia liikkeissä ja showroomeissa sekä ajatusten vaihtoa muiden bloggaajien kuten paneelikeskusteluun osallistuneen Lähiömutsin sekä Pingurun-blogia kirjoittavan Petran kanssa. Oli kiva tavata!

Otin tiistaina lapselle päiväkodista sapattivapaata, josta muistin ilmoittaa ihan liian myöhään. Tuli jopa huono omatunto, sillä päiväkodin kanssa kommunikoiminen on sujunut taas todella kivoissa merkeissä eikä lapsen touhuista ole enää tullut jatkuvaa kurjaa palautetta. Uskoisin että tilanne tästä tasaantuu ja mahdollisen seuraavan rypyn tullessa rakkauteen reaktioni on kenties jo hieman lievempi.

Lapsi lähti kanssani touhuamaan ohjausryhmämme yhteiseen tapaamiseen, taloushallinnon tunnille, tutkimus- ja kehittämistoiminnan tunnille sekä kurkistamaan Reiman kevät- ja syysuutuuksia. Oli muuten todella jännää kuulla muun muassa, miten vaatteiden kulutuksen- ja vedenkestävyyttä testataan, miten mallistot syntyvät ja millaisia seikkoja vaatteiden infolappuja suunniteltaessa pohditaan ja mitä teemoja tulevissa mallistoissa on.

Pitkän päivän päätteeksi juustokakku auttoi keskittymään, vaikka olin silti varmasti porukan levottomin… Ja tietenkin suolakeksit, jotka pelastivat iltapäiväuniltaan kiukkuisena ja hikisenä heränneen taaperoavecin iltapäivän.

Ja onhan tässä järjestelty vanhempaintoimikunnan apulaisena Tonttudiskoa päiväkodille, kierrettyä kirpputoreja, tajuttu että kevään opinnot näyttävät kamalalta kaaokselta ja laiminlyötyä kodin siivousurakkaa omalla mittapuullani varsin radikaalisti.

Olen myös lähettänyt kymmeniä ja taas kymmeniä sähköposteja, polkenut pitkin Keravaa tapaamisissa, ajatuttanut miestäkin kaupungin laidan varastoalueille, puhunut puhelimessa, pähkinyt, suunnitellut ja neuvotellut.

Kaiken tämän jälkeen viikonloppuisten blogipikkujoulujen tarjoilupöydän tilanne näyttää erinomaiselta, ensinnäkin sisältönsä puolesta; Ja toisekseen siksi, että sekä ruokien, juomien että koristusten osalta mukaan on lähtenyt lähinnä paikallisia yrityksiä, joiden palveluilta olen käyttänyt vuosia. Minulle tuttuja, turvallisia, lähellä sijaitsevia ja hyviksi todistettuja palveluntarjoajia, jotka työllistävät lähiseudun väkeä. Ei huono, itse asiassa tosi hyvä!

Nyt vaan toivotaan, että kaikki vieraat tai edes suurin osa vieraista pääsevät paikalle, vaikka jokin flunssa-aalto kiertääkin taas maakuntia. Soisin myös että ruoka ja juomat maistuisivat ja pystyisimme nauttimaan olostamme, vaikka minikolmioomme täytyykin sovittaa parisenkymmentä henkeä, joista melkein puolet on lapsia…

Mitäs teille kuuluu – nyt kun marraskuu vetelee viimeisiään?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

 

Kuosiorgiat, tonttudisko ja yllätyskampaaja

Siis tämä päivä, huh huh. Heräsin aamulla, vein lapsen päiväkotiin ja ajattelin laittaa tavarat kasaan, haukata aamupalan ja lähteä koululle hetkeksi lukemaan ruotsia ennen hanketapaamista ja tenttiä. Luottokampaajani tuli ovelle hoitamaan partioasioita ja kysäisin ikään kuin ohimennen vapaita aikoja.

Varttia myöhemmin istuin kampaajan tuolissa ja lähdin sieltä tukka lyhyempänä sekä eri värisenä ja kipitin koululle syömään. Se siitä ruotsin lukemisesta. Seurasi pari tuntia hanketyön vääntämistä, kevään opinnoista tuskastumista sekä paniikinomainen päätös mennä kuitenkin, kaikista puheistani poiketen, opinnäytetyöstarttiin tammikuussa.

Istuin neljästä puoli kuuteen pää ihan tyhjänä ruotsin uusintatentissä. Varsinainen tentti meni ohi Espanjan reissun aikana, joten nyt sen olisi parasta päästä läpi, sillä en haluaisi jättää tenttiä roikkumaan tammikuulle. Tentistä painelin suoraan partion syyskokoukseen ja hallituksen kokoukseen. Ehdinhän nähdä lastani hereillä tänään ehkä puolitoista tuntia. Hups. (Mutta toisaalta tiistaina olin lapseni kanssa liikkeellä kahdeksasta kuuteen.)

Minimintin paketista paljastuneet ihanat ketut, sienet sekä kastanjat herättivät ihastusta ja piristivät hieman päivän menoissa nuhjaantunutta mieltä. Kannatti odottaa, että ne syksyllä kuolaamani pöksyt tulivat alennukseen – kyllä sitä jokusen roposen taas säästi!

Ah, kuosiöverit, ihanaa!

Övereistä huolimatta voisin kyllä olla sängyn ja Criminal Mindsin katsomisen sekä päiväkodin eiliseen Tonttudiskoon hätäpäissäni, kummitäti H:n avustuksella leipomieni mokkapalojen jämien tarpeessa. Kiva disko oli, mutta tunti aikaa leipoa, kuorruttaa ja koristella kaksi pellillistä mokkapaloja ja siirtyä niiden kanssa päiväkodille oli himpun verran liian vähän. (Ja meno koko päiväkodin yhteisessä tapahtumassa melkoinen.)

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Tee-se-itse: Joulukalenteri aikuiseenkin makuun

Blogeissa on vilahdellut viime aikoina muutamia nirsoon makuuni sopivia yllätys-joulukalentereita. Minttu vinkkasi Aarrekidin sympaattisesta pussukkakalenterista ja Valkoisen Harmajan nurkassa nökötti sykähdyttävä pleksikuusi. Marimekon taskukalenterikin houkutti, jopa kaikessa värikkyydessään.

Hintaa hauskuudelle olisi tullut kalenterista riippuen kuudestakymmenestä sataan euroa. Opiskelijaa alkoi äkillisesti huimata, joten päätin passata ja hassata rahat johonkin mielekkäämpään, ainakin sellaiseen, mitä käytetään enemmän kuin yksi kuukausi vuodessa.

Kaikki edullisemmat löytämäni kalenterit olivat mielestäni rumia. (Kuukausi voi olla lyhyt käyttöaika, kun hintaa katsotaan, mutta pitkä aika pitää nurkissaan lojumassa jotain iljettävän näköistä. Ai miten niin ristiriitaista?) Päädyin lopulta siihen, että joutuisin tekemään kalenterin ihan omin pikku kätösin; Täytyi pistää pääni raksuttamaan, sillä pihistelyvaihteeni oli kääntynyt asentoon, jossa olin vastenhakoinen hankkimaan edes kalenteriin käytettäviä materiaaleja uusina.

Lapsemme vuosia erilaisissa säilytystehtävissä toiminut, pahvinen junaratalaatikko oli niin hajonnut, ettei sen pahvikantta saanut enää pysymään laatikon päällä. (Pitäisi muistaa ostaa uusi, kestävämpi laatikko seuraavalla Ikean reissulla.) Kannesta tuli siis kalenterin pohja ja kävin tonkimasta kellarikomerostamme remontistamme yli jääneen tapettirullan pätkän pahvin päällystämiseen. (Onnistuin kellarireissulla myös hajottamaan verkkokoppimme oven, jonka mies onneksi korjasi.)

Olin ostanut hääaskarteluja silmällä pitäen Tiimarin alesta 100 valkoista tulitikkurasiaa. Arvatkaa vaan, käytinkö niitä oikeasti häissä mihinkään. Sain tärvättyä (pieleen menneet rasiat mukaan luettuina) kolmisenkymmentä rasiaa kalenteriprojektiin, joten tulitikkuaskeja riittää askartelutarvikevarastossani vielä aika moneksi vuodeksi.

Lisäksi projektiin kului askarteluliimaa, jolla liimasin tapetin kiinni pahviin, leveää teippiä, jolla teippasin tapetin reunat kiinni pahvin taakse, mustaa tussia numeroiden piirtämiseen sekä miehen kärsivällisyyttä rasioiden paikoilleen liimaamiseen.

Eikös tuota nyt kestä ainakin yhden joulun katsella?

P.S. Olette ehkä huomanneet blogin sivupalkissa bannerin, jossa höpistään Kideblogien joulukalenterista. Luvassa on kuulemma paljon yllätyksiä, hienoja tuotearvontoja ja kaikkea muutakin kivaa, josta en itsekään tiedä sen tarkemmin. Iiks, vähän jännitystä myös meille puoliksi netissä eläville tyypeille…

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Kaverien kanssa

Kävimme viikonloppuna Tessan ja Kainin kanssa kylpylälomailemassa.

Varasimme reissun hetken mielijohteesta, mikä ei varsin samaa rataa kulkevassa arjessa ole useimmiten yhtään huono asia. Reissu sujui muutenkin varsin rennoissa tunnelmissa, ainoat sitovat suunnitelmat reilulle vuorokaudelle olivat polskiminen Flamingossa ja tukevan hotelliaamiaisen syöminen.

Matkasimme ensin Rantasipi Airporttiin julkisilla, asettauduimme hetken ajan aloillemme huoneeseen ja suuntasimme sitten kävellen Jumbon kyljessä sijaitsevaan Flamingoon. Lapset eivät olisi malttaneet odottaakaan yhtään pidempään, sillä sekä huoneessa että kävelymatkalla Kuutti huuteli, kitisi ja höpötti uimaan menosta aika monta kertaa.

Uimassa oli varsin rentoa olla, sillä vedessä touhuaminen, isompien lasten uimahyppyjen matkiminen sekä uuden paikan ihmettely pitivät vauhtitaaperot kiireisinä. Eikä kumpaakaan tarvinnut vahtia ihan hurjan tarkasti, riitti kun seurasi touhua lähietäisyydeltä. Osaavathan molemmat pojat polskia auttavasti, sukeltaa sekä pidättää hengitystä – kiitos vauvauinnin.

Jossain vaiheessa iltaa tajusimme kellon olevan melko paljon ja suuntasimme yläkerran La Famigliaan syömään. Punajuuri-vuohenjuustopurilaiset olivat erinomaisia ja lapsillekin maistui paistettu lohi sekä ranskalaiset. Taaperot olivat päässeet ehkä hieman liian nälkäisiksi, sillä he kiskoivat kaksi pientä korillista leipää ruokaa odotellessamme.

Köpöteltyämme takaisin hotellille nukutimme lapset ja katselimme televisiota jutellen ja karkkia syöden. Jossain vaiheessa Kuutti heräsi kesken unien ja höpötti jotain kissasta osoitellen huoneen toiseen laitaan. Luulin ensin hänen nähneen unta, mutta lapsen inttäessä hämärässä huoneessa sitkeästi kissasta, tajusin lapseni luulevan suristen kuorsaavaa, mytyssä nukkuvaa Kainia kissaksi.

Jossain vaiheessa iltaa tajusin ottaa hikiseltä lapseltani yöpuvun pois ja hän nukkuikin lopun yön rauhallisesti. Tessakin hyytyi ja liittyi poikansa seuraksi surisijoiden kuoroon. Minä kirjoittelin reippaasti yli puolenyön, piileskellen kahden sängyn välissä lattialla. Aamulla heräsin useaan otteeseen, mutta vajosin aina uudelleen uneen, kunnes lasten pitämä meteli kasvoi riittävän suureksi joskus kahdeksan pintaan.

Söimme kunnon aamiaisen ja veimme lapset vielä hetkeksi leikkihuoneeseen touhuamaan ennen pakkailuja ja päiväunia. Kotiin suuntasin tyytyväisenä ja kylläisenä – kannatti lähteä. Ja toivottavasti myös mies sai kaipaamaansa rauhaa!

Tessan matkakertomuksen voitte lukea täältä. (klik)

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Päivän asu: KENYA

Aamuisena haasteena oli kirppikseltä löytyneen kenialaisen jakun yhdisteleminen opiskelukelpoiseksi asukokonaisuudeksi. Tunnustan tuijottaneeni vaatekaappiani toivin jos toisenkin, horjuen mustien pöksyjen, mustan maksihameen ja asuun lopulta valikoituneen mustan, pintatekstuurillaan leikittelevän hameen välillä.

Yhdistelypohdintaa ennen olin käynyt jo hankitavaiheessa sisäistä taistelua siitä, onko jakun kuosi liian villi ja saisiko se minut näyttämään gospelkuoron kovaääniseltä ja ruokaan rakastavasti suhtautuvalta johtajattarelta. Mielikuva ei aluksi houkuttanut, mutta tajusin sitten sen kuvaavan minua oikeastaan melko hyvin ja nappasin jakun mukaani. Eikä harmita yhtään!

(Lisäksi kävin jakun kanssa melkoista pesutaistelua, josta selvisin ilokseni ja ylpeydekseni voittajana. Ansaitsisin kyllä eeppisen pesukoneen muotoisen marttapystin. Mutta siitä ehkä enemmän joskus toiste.)

Jakun kuosiräjähdyksen vuoksi pidin asun väreiltään ja muilta kuoseiltaan melko rauhallisena, mitä nyt rakkaushuivi lunasti paikkansa päähine- ja hiustenlaittoratkaisuna. Torres-pulloista saatavista muovikoristeista tehdyt härkäkorvakorut etsiytyivät myös osaksi kokonaisuutta.

Eikös vaan marraskuinen aamu ja viisi astetta pakkasta näytäkin erehdyttävästi kasteiselta helleaamulta, jossa kosteus alkaa höyrystyä ilman muuttuessa paahtavammaksi, auringon kivutessa kohti lakipistettään? Voi vain kuvitella jotain isoja riistaeläimiä riipimään kasvustoa tuonne taustan pusikkoon… Tai sitten ei. Täytyy vain todeta, että onneksi en ole helposti palelevaa sorttia.

Asun kannalta tämä viimeinen kuva ei ole kovin informatiivinen, mutta väittäisin silti, että tässä on valon ja fiiliksen puolesta alkavan viikon maagisin kuva – ainakin tällä tontilla. Että kiitoksia vain aviomiehelle!

Jakku: Fida Kerava / Sukkahousut, rannekorut, alustoppi ja huivi: H&M / Kengät: DinSko /
Korvakorut: Norppala-Alko-yhteistyö (heh heh)

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Tyttö ja papukaijakorvakorut

Hehkutin jo aiemmin blogin Facebooksivulla tehneeni mielestäni huikeita kirpputorilöytöjä Keravan Fidalta ja lupasin esitellä niistä ainakin osan blogin puolella.

Löydöistäni eniten innostuin rahallisesti lähes pienimmästä ostoksestani, parista papukaijakorvakoruja. Minulla oli joskus yläaste- ja lukioaikoina niin ikään kirpputorilta hankitut, vihreät papukaijakorvakorut, mutta onnistuin kadottamaan ne jonnekin. Olen sittemmin harmitellut asiaa säännöllisin väliajoin nähdessäni korut korvissani vanhoissa valokuvissa.

Voitte varmaan kuvitella, että tämän parin osuessa silmiini Fidan korulaatissa, nappasin ne sydän pompottaen mukaani ja kannoin kourassani kaikkialle selaillessani vaaterekkien tarjontaa ja sovitellessani vaatteita. Ja voi miten hyvälle mielelle löytöni minut saikaan; Kadonneiden papukaijojen jättämä aukko oli täytetty ja ympyrä sulkeutunut!

P.S. Kaivoin muutaman arkistojen aarteen kuvagalleriastani ja latasin ne blogin Facebooksivulle. Käykää kurkkaamassa, jos haluatte nähdä, millaisiin teinityyleihin olin aikanaan papukaijakorvakorujani yhdistellyt.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Miten lapsen saaminen vaikuttaa kaikkeen eli nettisarjakuva-asiaa

Nettisarjakuvat, niistä en ole tainnut mainita blogissa sanaakaan. Sinänsä mielenkiintoista, sillä olen kirjoittanut blogia yli vuoden ja luen sarjakuvia netissä lähes päivittäin, monena päivänä useitakin.

Tällä hetkellä ehdoton suosikkisarjakuvani on Noelle Stevensonin (lukuisia palkintoja kahminut) luomus Nimona, jossa on kaikki kohdallaan: Omintakeinen piirrosjälki, mukaansatempaava dialogi, lämmin, vaivaton huumori ja hahmot, joiden kohtalo jää kiinnostamaan. Noellen muutkin työt, kuten Biker Eowyn, Hipster Hobbits, Nazgul on a Fixie ja muut postaukseen kokoamani esimerkit ovat mielestäni hauskoja ja ajankohtaisia.

Myös ruotsalais-suomalaisen Minna Sundbergin A Redtail’s Dream tarjosi piristystä lukuisiin päiviin ja vastikään alkanut Stand Still Stay Silent vaikuttaa myös erittäin lupaavalta. Ja sitten on tietenkin Menage a 3, joka on kaikkine seksuaalisväritteisine kuvastoineen ja sivutarinoista ammentavine rinnaikkaissarjakuvineenkin oikein mainiota viihdettä. (Kun etsiskelin teille linkattavaksi kyseisten sarjakuvien ensimmäisiä “sivuja”, huomasin selvästi, miten paljon niiden piirrosjälki on muuttunut aikojen saatossa.)

Olette varmaan kuulleet sanottavan, että lapsen saaminen vaikuttaa kaikkeen, sellaisiinkin asioihin joilla ei ole mitään suoraa yhteyttä lapseen; Myös sarjakuvien lukemisen osalta voin allekirjoittaa kyseisen väitteen; Silloin tällöin lueskelemani Next Town Over-sarjakuvan, johon minulla oli alun alkaenkin kiinnostus-inhotus-suhde, jouduin pudottamaan lukulistaltani, koska sarjakuvan viimeaikaiset tapahtumat olivat herkälle mielelleni liian makaabereja kestää ja tulivat liiaksi iholle. Epäilen, etteivät ne olisi ahdistaneet minua yhtä paljon, jos minulla ei olisi lasta.

En yleensä etsi uusia nettisarjakuvia lukulistalleni mitenkään aktiivisesti vaan päädyn uusien sarjakuvien pariin lähinnä lukemieni sarjakuvien sivussa vilistävien bannereiden tai TopWebcomicsin kautta. Muutaman ikuisuuksia lukemani sarjakuvan tultua päätökseensä, etsin kuitenkin nyt uusia suosikkeja lukulistalleni ja ajattelin kysäistä monella saralla ansioituneelta lukijakunnaltani vinkkejä: Luetteko nettisarjakuvia ja osaisitteko suositella jotain loistavia sarjakuvia? Sana on vapaata ja erittäin toivottua!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Äidit ja pojat karkaavat kylpylälomalle

Mies toivoi hienovaraisesti isänpäivälahjaksi vuorokautta, jonka hän saisi viettää ihan omassa rauhassaan, nimenomaan kotonamme – ja saamansa pitää. Opiskelutoverini totesi suunnitelmani kuullessaan, että tämä taitaa olla niin sanotusti win-win-ratkaisu, (paitsi ehkä lompakolleni), sillä päätin järjestää miehen oman ajan vuorokauden karkaamalla Kuutin kanssa hotelliin yöksi.

Lähdemme Tessan ja Kainin kanssa äidit-pojat-lomalle ja pulahdamme hotellipakettiin kuuluvilla lipuillla kahden vesipetomme kanssa myös Flamingon kylpylän altaisiin. Toiveissamme on, että pojat viihdyttäisivät toisiaan ja saisimme hengähtää hetken. Sekä tietenkin runsaasta buffet-aamiaisesta nauttiminen. Nam.

Tosin oma hengähdyksen tarpeeni ei ole kauhean akuutti, sillä olen ollut keskiviikkona partion johtajiston kanssa elokuvissa ja torstaina Kiseleffissä paneelikeskustelussa ja koluamassa liikkeitä. Viikon keskiosa oli pitkälti lapsen- ja kodinhoidon osalta miehen vetovastuulla. Reilun vuorokauden huili tuleekin oletettavasti ihan tarpeeseen hänelle.

Ainakin Kiseleffin reissuun pitäisi palata vielä muutaman kuvan voimin kuten myös eilen tekemiini huikeisiin kirpputorilöytyöihin. Mutta nyt sullon hammasharjan ja -tahnan, kaukalollisen ruokalapun ja vaippoja laukkuun, meikkaan ja varmistan kaiken viime yönä pakkaamani tarpeellisuuden ja mielekkyyden.

Nauttikaa viikonlopustanne, minä ainakin aion!

Kuvituskuvina on marraskuisen loistavissa valaistusolosuhteissa räpsittyjä kuvia keskiviikon elokuvaillan asusta. Osa varmaan bongasikin asun jo Instagramista, jonne päivittelin myös videoita muun muassa lapsen siivousselityksistä, pulaan joutuneesta mäyräkoirasta sekä kaiken maailman fiilistelykuvia. Voitte leikkiä, että näissäkin kuvissa on käytetty jotain keltasävyä lisäävää instafiltteriä, jookos?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Mitähän riivattua?

Seuraa kyllästyttämisenne uhalla päivitystä puremisgate-asian tiimoilta. Viimeksi kun postasin asiasta, lähinnä harmitti hurjasti enkä avannut tilannetta laajemmin. Teemaa on sittemmin vatvottu Facebookin puolella jonkin verran.

Lähtötilannehan oli se, että menin hakemaan lasta päiväkodista normaaliin tapaan ja kyselin päivän kuulumisia. Kuvittelin kanssani keskustelemaan tulleen henkilön järkyttyneen ilmeen perusteella lapseni vähintäänkin syöneen avonaisen klemmarin ja joutuvan tarkkailuun, kunnes paperinliitin on joko pakerrettu vaippaan tai puhkaissut paksusuolen. Kävi kuitenkin ilmi, että lapsille oli tullut riitaa lelusta ja lapseni oli päättänyt ratkaista konfliktin puremalla kaveriaan. Tämä oli ilmeisesti täysin ennenkuulumatonta, ainakin henkilökunnan hämmästyneisyydestä päätellen

Jotenkin tuntui, että syytä tilanteen eskaloitumiseen koetettiin hakea siinä pihalla seisoessamme herkästi alkutilanteen itsensä ulkopuolelta: “Missä on vika, kun ei näin ole ennen käynyt?“. En tiedä, olisiko minulta odotettu jotain nyyhkytarinaa siitä, miten lapsen isä on jättämässä meidät kaksikymmentä kiloa laihemman naisen vuoksi ja olen murskana ja lapsikin oireilee, yhyy. Koska minulla ei valitettavasti ollut tarjota mitään hienoa Dr. Phil-tyylistä perhedraamaa, aloin käydä villisti läpi kaikkia asioita mitä olisin voinut mokata. (Terve ajattelumalli, tiedetään.)

Aloitin siis luontevasti oman vanhemmuuden kyseenalaistamisella, opiskelun-hylkäämis- ja lapsen-kanssa-kotiin-turvaan-käpertymis-ajatuskululla. Mietin oliko lapsi syönyt ja nukkunut hyvin (oli) ja olimmeko olleet hänen kanssaan erityisen vähän viikonloppuna (jopa viimeaikaista enemmän). Siinä vaiheessa kun lasittuneen katseeni takana pyöri filminauhana raskausaikana juomani Coca Cola lasilliset ja maha pystyssä katsomani rikossarjat, totesin ettei lapsen elinympäristössä ole tapahtunut viime aikoina mitään merkittäviä muutoksia, mutta lapsi itse on saattanut sen sijaan muuttua.

Mietin myös sitä, koinko kysymyksen vain liian herkästi vanhemmuuteemme kohdistuvana, olihan kyseessä ensimmäinen selvä tilanne, jonka voisi ottaa kritiikkinä, muutamaa vaippaihottumaa ja ruokapöydässä kiukuttelua lukuun ottamatta. Se tunne, mikä asian setvimisestä tuli, sai kuitenkin pohtimaan, miltä tuntuisi jos palaute omasta lapsesta olisi aina negatiivista päiväkotitaipaleelta koulun loppuun asti. Missä kohtaa ryöpytykseen turtuisi ja olisi pakko lakata lähtemästä mukaan tilanteen vatvomiseen, jotta omat voimavarat säästyisivät vaikkapa keskittymis- tai kehityshäiriöisen lapsen kanssa toimimiseen kotona?

Sain teiltä hurjan fiksuja kommentteja sekä epämääräiseen surkuttelupostaukseeni että Facebookin puolelle ja nostitte esille monia sellaisia seikkoja, joiden kautta päädyin käsittelemään tilannetta päästyäni yli itsesyytösten ensimmäisestä aallosta. Tiedänhän minä jo opiskelujeni sekä oman tutkimustietoon perehtymiseni perusteella, että lapset ovat kahden vuoden tienoilla aggressiivisimmillaan, ennen kuin hiljalleen kehittyvät sosiaaliset taidot alkavat käyttäytymisessä näkyä. Ja sen, ettei lapsen käytös ole suorassa yhteydessä vanhemman toimintaan. Toivoisinkin myös päiväkodin ammatti-ihmisten ottavan nämä asiat huomioon ennen kuin he diagnosoivat riivaajan ottaneen lapsemme valtaan.

Tässä päivien kuluessa kuvani siitä, mikä puremistilanteet aiheuttaa, on alkanut laajentua. Kahinaa tulee kuulemma usein silloin, kun henkilökunta puuhaa jotain, kuten pyyhkii pöytiä taustalla, lasten leikkiessä näkösällä salin puolella. Kun lapsille tulee kinaa vaikkapa lelusta, aikuinen ei ole vieressä vahvistamassa toivottua käyttäytymismallia ja neuvomassa, miten tulisi toimia. Kina pääsee kärjistymään ja päättyy tällä hetkellä… noh, ilmeisesti silloin tällöin puremiseen.

Ryhmässä on näiden tapauksien myötä päädytty siihen, että yhden aikuisen pitää olla valvomassa lapsia lähietäisyydellä, mikä on hienoa. Kun asia esitettiin minulle ensin niin, että lapseni saattaa kaivata enemmän läsnäoloa ryhmän aikuisilta, totesin, ettei aikuisen länsäolosta ole noin pienille varmasti vahinkoakaan. Asian noustua esille uudemman kerran, minulle jäi kuitenkin sellainen sivumaku että lapsemme on onnistunut pilaamaan hyvin toimineen järjestelyn ja pakottanut aikuiset poistumaan mukavuusalueelta uuden toimintatavan pariin.

Kyse ei nyt ole siitä, että vierittäisin syyn muiden lasten tai päiväkodin henkilökunnan niskoille siksi, etten voisi kohdata sitä että lapsemme tekee jotain, mitä päiväkotiyhteisö ei hyväksy. Olen sanonut useaan otteeseen, että lasta pitää toki kieltää puremasta ja ohjata toimimaan ristiriitatilanteissa viisaammin. Kotona emme voi kieltää puremista toistuvasti, sillä puremiseen johtavia kiistatilanteita ei synny; Ehkä siksi, että aikuinen valvoo leikkejä silloin kun meillä on lapsivieraita, joten puremistakaan ei tapahdu.

Voisi kuvitella, että lapsiryhmässä työskentelevät aikuiset ymmärtäisivät, ettei vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäiseltä lapselta voi olettaa saman tasoisia sosiaalisia taitoja kuin lähes kolmevuotiailta lapsilta. Ja että ryhmän pienet, joilla omaa taitoa, tahtoa ja uhman alkua alkaa kuitenkin karttua, tarvitsisivat keskinäisissä touhuissa aikuisen tukea ja apua vuorovaikutustilanteisiin, jottei rinnakkaisleikki päättyisi käsirysyyn.

Sen sijaan koen reaktion olleen osan henkilökunnasta toimesta ennemminkin lapsen demonisointia, vanhemmuutemme kyseenalaistamista ja sitä että lapsen kuulumisia kysyessäni hoitaja nojautuu minua kohti ja kysyy kohtalokkaalla, madalletulla äänellä: “Vai puhummeko siitä... puremisasiasta?”.

Äiti on nyt vähän väsynyt.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ