Ei mikään eat pray love

Vaan ennemminkin:

Syö,

juo,

ja ota kaikki ilo irti viikonlopusta.

Otin eilen illalla varaslähdön viikonloppuun maistellen sapuskaa, siemaillen Camparia ja katsellen muotikuvia pressitilaisuudessa. Tapasin myös pari ihanaa naista, kiitos kummallekin seurasta!

Jos perheemme toipilaat pikkuhiljaa virkistyisivät, pääsisimme nauttimaan täysillä myös varsinaisesta viikonlopusta: Sukulais- ja ystävävieraiden seurasta sekä hyvästä ruoasta ja juomasta.

Ihanaa viikonloppua kaikille, nauttikaahan kohtuudella!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Sairastuvalta päivää: Räjähdyksiä ja pysähdyksiä

Juuri kun pääsin sanomasta, ettei lapsemme ole ollut kunnolla kipeänä kuin pari kertaa kuluneen lähes kahden vuoden aikana, jokin mystinen flussa-maha-kuumepöpö iski huusholliimme. Olinkin jo usemmalta tutulta kuullut sekä lukenut monen blogin puolelta samantapaisen pöpön kiertäneen laajan joukon pääkaupunkiseudun lapsiperheitä. Tosin en sanoisi tätä flunssaksi enkä perinteiseksi vatsataudiksikaan. Taudin perimmäinen olemus onkin vielä hämärän peitossa.

Maanantai-iltana lapsi sai selittämättömän huutoraivarin ruokapöydässä, josta lukuisten tuloksettomien juttelu- ja kysely-yrityisten jälkeen kiikutin edelleen kirkuvan lapsen potalle, missä hän huusi hampaiden pesun ajan. Laitoin lapsen sänkyynsä ja sanoin tulevani kohta  peittelemään kunnolla, kunhan nostaisin ruokatavarat jääkaappiin. Palatessani parin minuutin jälkeen lastenhuoneeseen Kuutti oli jo unten mailla. Ja kello oli puoli seitsemän!

Sanoin miehelle, että lapsi ei taida olla nyt ihan kunnossa. Seuraavana aamuna sama kiukkuaminen jatkui, höystettynä tulikuumana hehkuvalla lapsella, jonka koholla olevan ruumiinlämmön jopa minä, tunnetusti sangen lämminverinen kaveri, tunsin ihan kädellä kokeilemalla. Kehotin miestä mittaamaan kuumeen ennen kuin hän suunnittelisi lähtöä päiväkodille ja olihan sitä lähemmäksi 39 asteen verran.

Tuntuu, että kun jotain sanoo ääneen, homma varmasti karahtaa karille ja niin kävi nyt sekä lapsen vähäisestä sairastelusta sanomisen että opiskelujen ja taaperoperheen arjen melko sujuvan yhdistämisen  kehumisen suhteen.

Kävi nimittäin niin, että koko viikon toinen ihan pakollinen opiskelumeno osui juuri tiistaille; Jos en olisi päässyt paikalle, emme olisi saaneet opinnäytetyösuunnitelmaamme valmiiksi ja lähetettyä ohjaajillemme sekä työyhteisöyhteistyö-kumppanillemme. Suunnitelman hyväksyminen ja opponoinnin sopiminen olisi viivästynyt niin, ettemme olisi ehtineet hakea tutkimuslupaa ajoissa kaupungilta ja opinnäytetyön toiminnallisen toteutuksen aloittaminen olisi venynyt jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Millä tuurilla lapsi sairastuu kotihoitoa vaativassa määrin juuri sellaisena päivänä, jonka aikataulujen pitäminen vaikuttaa koko loppukevään, ensi kesän ja syksyn opiskelujen etenemiseen? Voi struudeli.

Onneksi mies pystyi hoitamaan lasta, olkoonkin että se vaati joustoa työaikataulujen osalta koko työporukalta. (Huono omatunto soimaa siis siitäkin.) Lapsi oli kököttänyt opiskelupäiväni ajan divaanille kasatussa peittopesässä, tutti suussaan ja katsonut välillä puolitehoilla Muumeja ja torkahdellut lyhyiksi ajoiksi kerrallaan. Vain riisikakut ja mehu olivat kelvanneet ruoaksi ja juomaksi.

Mies ei ollut voinut poistua yli kahden metrin päähän surkeuden valtaamasta lapsesta, joka oli aloittanut tuhannenmoisen huudon, jos mies oli koettanut lähteä vastaamaan puhelimeen tai hakemaan teetä. Varmasti erittäin tehokas työpäivä…

Keskiviikko sujui vähän leppoisammin, lämpöäkään ei ollut yhdelläkään mittauskerralla. Lapsi jaksoi jo leikkiä Muumeilla, juosta hiukan ympäri asuntoa ja hölmöilläkin hieman normaaliin tapaan. Ehdin jo huokaista ja toivoa pöpön menneen ohi ennätysnopeasti. Tosin lapsi oli kuumeen jälkeisessä olotilassaan koko ajan niin hikinen, että hän vietti lähes koko päivän vaipoissa, vähän väliä vettä hörppien – eikä suostunut nukkumaan peiton alla.

Veljenikin pelmahti yllätysvierailulle ja leivoimme mustikkapiirakkaa, joka hotkittiin kolmeen mieheen ja yhteen naiseen niin nopeasti, että tyhjä piirakkavuoka oli vielä uunikuuma, kun siirsin sen tiskialtaaseen!

Viime yö meni kitisevää ja vääntelehtivää sekä levottomasti nukkuvaa lasta vahtiessa. Täytyy sanoa, että kohtuullisesti nukuttujen kuluneiden kuukausien jälkeen jatkuvien yöherätysten sietokykyni ei ole entisellään. Hermo meinasi palaa ihan tosissaan muutamaan otteeseen kiikuttaessani vesipulloa sänkyyn tai aamuyöllä tuttia, unipupua ja olematonta peiton ruttua etsiessäni.

Mies on saanut tuta vähintään osansa lapsen sairastelusta. Usein kuulee sanottavan, että lasten sairaudesta johtuvat työpoissaolot kaatuvat perheissä enimmäkseen naisen niskoille. Tämä tauti on ensimmäinen, jonka kohtaamme opiskeluihin palaamiseni jälkeen ja kakka, kirjaimellinen ja kuvainnollinen on jakaantunut lähes tasan, minun jäädessä jopa hieman voitolle.

Olen nimittäin pystynyt käymään treenaamassa lähes normaalisti ja uskaltaudun tänään jopa yhteen iltamenoon, sillä pöpö ei ole osoittanut mitään tarttumisen merkkejä. Minuun siis, toisin kuin miesparkaan, joka ei todellakaan ole ollut virkeimmillään lähipäivinä. Eipä sillä että vatsatautityyppiset pöpöt kovinkaan usein tarttuisivat minuun. Tappajavatsani taitaa kyetä hoitelemaan vähän pilaantuneen ruoan lisäksi myös yritteliäät basillit.

Eilen palatessani kuntoilemasta ja laittaessani lumisia kenkiäni vessaan huomasin melkoisen kasan puisen junaratamme palasia kuivumassa pesukoneen päällä. Ihmettelin asiaa tovin ja sain kuulla mieheltä lapsemme räjähtäneen poissaollessani junaratansa päälle. (Ruoansulatusasioita karttelevat älkööt lukeko kappaletta loppuun.)

Kestovaipasta oli kuulunut “ruts” ja nestemäistä tuotosta oli suihkunnut junarataan, lattialle ja pahaa-aavistamattoman koiran päälle, Koira haisee pesusta huolimatta edelleen miedosti… pahalle.

Olen hoitanut sairaita lapsia ja erinäisiä eritekatastrofeja osana työtäni, joten tässä hauskuudessa ei ole minulle muuta uutta kuin se, että kyseessä on oma lapseni. Mies on sen sijaan kulkenut pitkän matkan pienistä lapsista täysin kokemattomasta isänraakileesta kaveriksi, joka osaa nauraa vatsatautikommelluksille sekä istuskella (sylin)kipeän lapsen kanssa keskellä yötä huomattavasti vaimoaan rauhallisempana.

Pysähdyin viime yönä katsomaan miestäni ja lasta, joka tuhisi tämän sylissä puoliunisena. Ajatukseni siitä, ettei vanhemmaksi tuloon tarvitse kokea olevansa etukäteen valmis tullakseen mainioksi vanhemmaksi vain vahvistui. Sillä mietin usein, miten osallistuva ja ennen kaikkea kehittymishaluinen sekä omassa vanhemmuudessaan varma puoliso minulla onkaan.

Terveisin eräs onnellinen vaimo, jolla on onnellisuudesta huolimatta toista päivää jatkuva päänsärky. (Herkät korvat ja lapsen huutohepulit eivät ole koskaan olleet hyvä yhdistelmä.)

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Hei Muumit!

Kuva: Lindex / Karolina HenkeKuva: Lindex / Karolina Henke

Että sellainen kuva- ja kollaasipläjäys tämän aamupäivän ratoksi!

Koska haalea pinkki ja turkoosi insporoivat myös sisustusrintamalla, ne nappasivat kovasti myös lastenvaatteissa, varsinkin kun kuosina oli retrohtavia muumeja. Myös isommille lapsille löytyi kivoja collegevaatteita ja tuota lempikuosiani ainakin legginseissä sekä pipossa.

Kaikki vaatteet ovat luomupuuvillaa, osassa on himpun verran elastaania seassa. Hintahaarukka on 5-23 euroa ja suurin osa maksaa noin kymmenen euroa. Tuotteiden pitäisi tulla myyntiin viikolla 6. Pyörinkin varmaan heti viikon alussa Keravan Lindexissä toiveikkaana. (Ja jos joku kaipaa synttärilahjavinkkejä, niin nämä eivät jäisi pölyttymään Kuutin vaatekaappiin.)

Mitäs tykkäätte?
Iskevätkö Muumit ylipäätään ja onko tämä toteutus onnistunut?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Äiti on kateellinen lapselleen

Ai mistä sitten? No uudesta tukasta tietenkin.
Ette voi kuvitella, tai ainakaan suurin osa tuskin voi, miten olenkaan kateellinen sivulta ja takaa hyvin lyhyeksi saksitusta ja päältä sekä edestä hieman pidemmäksi jätetystä hiusmallista. Yhyy, tahtoo myös.

Pohdiskelin jo lokakuussa, mitä lapsen hiushapsukkeille oikein pitäisi tehdä ja päätin silloin leikkauttaa tukan, kun lapsi sitä itse pyytää tai tukka alkaa haitata hänen olemistaan. Satuin päiväkodille hakupuuhiin päivänä eräänä, kun lapsi oli jumppasalissa touhuamassa kavereidensa kanssa. Tarkkailin lasten touhuja hetken ja näin ihan lyhessä ajassa lapseni kamppailevan kasvoille valuvan otsatukkansa kanssa useampaan otteeseen. Varasinkin parturiajan melko nopeasti sen jälkeen.

Käytin lapsen tukanleikkuussa vakiopaikassani, Kauppakaaren kampaamossa, jota voin ihan pyyteettömästi ja ilman blogietuja suositella sekä leikkausjäljen että hintatason puolesta. Kuutti jaksoi istuskella lapsille tarkoitetussa koroketuolissaan, nallessu päällään yllättävän hyvin, tosin mukaani nappaamilla herkuilla saattoi olla osuutta asiaan.

Leikkaaminen, ympärillä häärivät kampaamon muut työntekijät tai koneella surauttaminenkaan eivät aiheuttaneet paniikkia. Sangen onnistunut ensimmäinen parturireissu siis! Osansa oli varmasti lastamme operoineen Kinnan tavalla selittää eri työvaiheita ja jutustella lapsen kanssa ennen leikkausta ja sen aikana.

Norppaemo tykkää!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Kuinka löytää etsimänsä?

Blogeihin saattaa usein päätyä sattumalta, etsiessään vertaistukea tai vastausta kysymyksiinsä internetin ihmeellisestä maailmasta. Joskus käytän hakukoneita myös oman blogini tai muiden blogien postausten etsimiseen ja ollessani liian laiska selaamaan arkistoja.

Sain blogin kävijätilastoinnin omaan käyttööni Google Analyticsin puolelle joitain kuukausia sitten ja siitä asti löytyvät kyseisestä ohjelmasta myös tiedot hakusanoista, joilla blogiini on päädytty. Kärkisijoja pitävät järkeenkäyvät hakusanat kuten blogin nimi, Ilman sinua olen lyijyä eri variaatioineen sekä Kideblogit.

Erinäisiin ratkaisuihin ja elämäntilanteisiin on selvästi etsitty apuja hakemalla vinkkejä muun muassa vauvauintiin itsenäisesti ja imetyksen lopettamiseen. Äitiyden moniin kasvoihin haluttaisiin tutustua ja selvittää, mikä on 10 kilometrin juoksun aika sekä löytää tietoja Lumoavan koruista. Näistä asioista blogissani on saatettu joskus mainitakin, joten hyvä, hakukone on ehkä osannut auttaa.

Sen sijaan hakusanoilla “isoimmat lentokoneet“, “kapitalisti sika, “heikko avuton nainen” tai “se on ornitologi joka tarkistaa” ei ole välttämättä löytynyt haluttuja tuloksia. Laitoin linkit niihin hakusanaesimerkkeihin, joista keksin, mihin postaukseen hakusanalla on saatettu päätyä, mutta kaikista en kyennyt edes keksimään, mihin postaukseen ne olisivat voineet johtaa.

Suurimman pettymyksen ovat kuitenkin oletettavasti kokeneet ne toiveikkaat, jotka ovat kaivanneet itselleen tietoa tai viihdykettä hakusanalla “naisen peppu“. Kiitos ja anteeksi!

Hakusanalla kaksivuotiaan raivokohtaukset ei välttämättä ole vielä saanut kauheasti vertaistukea tontiltani, mutta kuten kuvasta voi päätellä, kannattaa palata asiaan muutaman kuukauden kuluttua…

Koska erilaisten kävijäseurantaan tarkoitettujen ohjelmien perusteella voi löytyä hakusana-aarteiden aatelia, varsinkin huumorimielessä, kertokaa toki: Mikä on oudoin hakusana, jolla verkkosivullenne tai blogiinne on päädytty selailemaan?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

52 viikkoa / 4

Täällä vallitsee merkittävästi virkeämpi ja aikaansaavampi olo näin sunnuntain kunniaksi. (Toisin kuin vaikka perjantaina, jolloin olin ihan koomassa.) Olen ollut jo aamupäivällä tekemässä koko kropan saliohjelman läpi sekä venyttelemässä ja tasapainoilemassa kehonhuoltotunnilla. Mies kävi pojan kanssa vaunulenkillä saattamassa minut kuntokeskukselle ja nyt parempi puoliskoni huristelee imurin kanssa asuntoamme vähemmän karvaiseksi.

Olemme ehtineet muovailla ja aikomuksenani olisi leipoa vielä lapsen kanssa – muutakin kuin muovailuvahatähtiä ja -palleroita. Illalla on ohjelmassa ehkä Lipsin laulamista ja Mass Effectin ykkösosan pelaamista miehen kanssa. (Arvatenkin jälkimmäinen ei ollut oma ideani.) Ja jos sitä ehtisi vielä kouluhommiakin vilkaista.

En ole mikään musiikin suurkuluttaja, mutta kun jokin biisi nappaa, saattaa se jäädä kummittelemaan mieleen viikoiksi ja päädyn usein lopulta jäljilttämään kappaleen. Näin kävi muutaman GG:stä korvamadoiksi tarttuneen kappaleen kanssa ja ne ovatkin olleet viikonloppuna tehokuuntelussa. Alkuviikonlopun suhteellisen tehoton ja hidastempoinen rötvääminen taisi tulla tarpeeseen ja tehdä tehtävänsä, sillä tällä hetkellä tuntuu siltä, että jaksaisin tehdä vaikka mitä, kuten raivosiivota Bitchin tahtiin. Toivottavasti tekin olette saaneet levättyä viikonloppuna!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Blogikahvittelu ja pari ajatusta ulkonäöstä

Vietimme eilen Kuutin kanssa hieman erilaisen perjantaipäivän, sillä otin pojan mukaani opiskelupaikalleni, jossa hän leikki pikkuautoilla ja dinosauruksillaan opinnäytetyön aloitustapaamisen eli niin kutsutun opparistartin ajan. Lounassämpylöiden haukkaamisen jälkeen hipsin rattaineni asemalle ja lapsi otti junamatkaa hieman pidemmät päiväunet.

Katie oli kutsunut koolle blogikahvittelut Suomen vierailunsa kunniaksi ja linnoittauduimme Forumin yläkerran Picnicin leikkinurkkaukseen kymmenkunnan äidin voimin. Osalla oli lapsia mukana ja muutama oli päässyt paikalle yksinäänkin. Juttelimme niitä näitä useamman tunnin ja lopuksi teimme vielä Iksun ja Ellan kanssa tiedusteluiskun DramaBoxiin ja Granitiin ennen kuin hajaannuimme kukin omille teillemme. Oli mukavaa, ensi kuussa uudestaan – tosin pienemmällä kokoonpanolla.

Tarkoituksenani oli kirjoittaa vain kahvitteluista ja siitä, miten opiskeluelämä mahdollistaa perinteistä työelämää joustavammin tällaisten erikoispäivien viettämisen, kahvila- ja museokäynnit tai muut reissut joskus arkipäivinäkin. Siis sillä edellytyksellä että on valmis kirjoittamaan (luennoista, hanke- tai opinnäytyötapaamisista) vapaille päiville varattuja esseitään tai lukemaan tentteihinsä ilta- ja yöaikaan. Ehem, edustavien kahvittelukuvien läpikäyminen ja aamulla lähettämäni viesti saivat kuitenkin miettimään ulkonäköasioita.

Jokin tosiasia, yhteen lauseeseen kiteytettynä voi olla ajatteluprosessin vaiheesta riippuen perustavanlaatuinen, neutraali toteamus tai tulehtunut kipukohta, jonka ympärille mieli kiertyy pystymättä purkamaan asiaa niin, ettei ajatus enää kiertäisi sen ympärillä yhtenään. Joskus ala-asteen lopulla ja yläasteella sen ääneen sanominen tai kirjoittaminen, minkä toin tänään esille ohimennen ja huumorilla, olisi ollut tuskallista. Silloin halu olla hyväksytty, kaunis ja haluttava oli syystä tai toisesta melko korkealla prioriteettilistalla.

Kun ikää on tullut enemmän, voin ilman suuria tunteenpurkauksia todeta huomanneeni jo ala-asteella, ettei ulkonäköni ole tai tule koskaan olemaan ensisijainen myyntivalttini parisuhde- tai työmarkkinoilla. Ei vartalon pituuden, paksuuden tai muodon, kasvonpiirteiden tai ihon… noh, yhtään minkään suhteen. Asian tuominen esiin ei harmita samoin kuin ennen, mitä nyt kurjimpina päivinä saatan miettiä, kuinka paljon helpompaa olisi, jos olisin voittanut geenilotossa muutakin kuin paksun tukan.

Ulkonäöstä stressaaminen ei kannattaisi siksikään, että sillä olisi päinvastaiset vaikutukset kuin mitä voisin toivoa, huonontaahan stressi tunnetusti ihon kuntoa ja altistaa lihomiselle. Koetankin ajoittaisen alakulon iskiessä muistuttaa itseäni siitä että näillä mennään kun ei muutakaan voi ja ennen kaikkea vedota kypsään ikään ehtineeseen parisuhteeseeni, jota satunnaiset näppyräjähdykset tai painonvaihtelut eivät ole kaataneet.

En koeta sanoa, että pitkä parisuhde olisi syy ulkonäöstään huolehtimisen laiminlyömiselle, jos asia on itselle ylipäätään tärkeä, vaan ennemminkin osoitus siitä, että muut näkevät meistä jokaisen todennäköisesti hyvin eri tavalla kuin me itse. Ja kokemuksieni perusteella nimenomaan positiivisemmin.

Joskus kuitenkin mietin, miltä tuntuisi olla se kaunotar, jota pyydetään kaikkialla tanssimaan, joka kääntää päät ja on ollut ikäluokkansa ihailluin ja himotuin missä on ikinä asunutkin tai käynyt koulua. Tasapainon vuoksi totean miettiväni myös, miltä tuntuisi olla huippu-urheilija, lahjakas muusikko tai erityisen älykäs…

Kysymys kuuluukin:
Kuinka paljon ajatusta uhraatte ulkonäköönne liittyviin asioihin
ja kuinka paljon koette sen vaikuttavan elämäänne?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Talvisia

Tähän iltaan vähän talvikuvia; Vaikken talven suuri ystävä olekaan, tuo pakkasilma sentään mukanaan auringon, kuuraisia puita ja huikeita värimaailmoja. Kaunista tai ei, tänään ei tehnyt mieli lähteä pakkaseen yhtään tarvittavaa pidemmäksi aikaa.

Nyt kun opparistartti ja kahvitreffit on hoidettu kunnialla, saavat sali ja crossaus jäädä tältä illalta. Äiti ei nyt vaan jaksa. Ajattelinkin pistää lapsen unille ja hautautua yöpuvussa sänkyyn pepsilasin ja perjantaipussin kanssa katsomaan kaksi Gossip Girlin viimeistä (nyyh) jaksoa.

Lämmin kiitos ihanista ja ajatuksella kirjoitetuista kommenteistanne, joita jätitte sankoin joukoin edelliseen postaukseen. Naputtelen vastauksia niihin tässä illan mittaan.

Rentoa viikonloppua kaikille!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Onnellisuudesta ja moninaisesta vanhemmuudesta

Olen pyöritellyt päässäni jo jonkin aikaa, miten kertoisin siitä, millaisena koen arkemme tällä hetkellä. Vaikka joinain päivinä en pahemmin pysähdy ajattelemaan sinkoillessani opinnäytetyötapaamisten, hankehommien, kotitöiden, uimahallin tai legoleikkien, kuntosalin ja koiran ulkoiluttamisen välissä, silloin kun pysähdyn, olen varsin tyytyväinen siihen, missä ja kuka olen juuri nyt.

Koen kuitenkin, etten saisi tuntea niin, olenhan monella mittarilla sellaisessa elämäntilanteessa, jollaiseen ei saisi tyytyä tai ainakaan olla tyytyväinen – jokuhan voisi saada huonoja vaikutteita. Minulla on lapsi, vaikken ole valmistunut tai tehnyt työuraa. En ole mallinmitoissa, enkä edes hoikka ja sporttinen. Tuloillani ei maksettaisi edes perheemme asuntolainan ulkopuolisia menoja. Ja ennen kaikkea, lapsemme on päiväkodissa, vaikka hän ei ole ylittänyt sitä paljon puhuttua kolmen vuoden rajapyykkiä, kuvitelkaa.

Vaikka kiire välillä painaa, mikä näkyy pienten askareiden unohteluna: laskujen maksaminen venähtää eräpäivän korville, partiokokoukset suunnitellaan kaksi tuntia ennen kokouksen alkua ja lapsen kynsien leikkaaminen unohtuu kolmatta päivää putkeen, koen arkemme vähemmän raskaaksi kuin pikkuvauva-ajan, jolloin olin kroonisen väsynyt, itkuinen ja koin epäonnistuneeni kaikessa: äitiydessä, naiseudessa ja oman kehoni sekä mieleni hallitsemisessa.

Nyt alan viimein löytää lapsen kanssa touhuamisesta niitä odottamiani ja kuvittelemiani ilon ja onnen hetkiä, joita tuttavaperheiden vanhemmat olivat jakaneet kanssani ja joita olin seurannut sivusta. Valitettavasti lapsien kanssa ei taida olla mahdollisuutta pikakelata ensimmäistä puoltatoista vuotta, jos ahdistus käy ylitsepääsemättömäksi…

Olen viime kuukausien aikana nauttinut vanhemmuudesta aivan uudella tavalla, pitkälti siksi, etten ole suurinta osaa jokaisesta vuorokaudesta kahlittu lapsen tarpeiden ja oikkujen tyydyttämiseen. Jaksan olla lapsen kanssa paljon kärsivällisempi, ymmärtäväisempi ja satsata enemmän vuorovaikutukseemme ja yhdessä tekemiseen muka-tekemisen sijaan sen ajan, jolloin hän ei ole päiväkodissa (eli iltapäivien loppuosat, illat ja viikonloput sekä satunnaiset vapaapäivät ja loma-ajat). Minusta tuntuukin siltä, että lapsen päiväkotiin siirtymisen myötä minusta on tullut mukavamman ihmisen lisäksi myös parempi vanhempi.

Tuntuu, ettei sitä saisi kuitenkaan sanoa ääneen tai kirjoittaa, sillä mikäpä olisi parempi esimerkki huonosta vanhemmuudesta kuin antaa lapsensa viettää osan ajastaan (kuitenkin alle viidesosa kuukauden tunneista) jonkun muun kuin vanhempiensa kanssa. Sanon vanhempien, mutta ollaanpa rehellisiä – useimpien mielestä miehen halu palata töiden tai opiskelujen pariin ei ole lainkaan yhtä paha asia kuin naisen halu päästä elämässään eteenpäin ja tavoitella taloudellista varmuutta perhe-elämän tueksi.

Pohdimmekin asiaa joskus bloggajakollegioideni kanssa. Joku heistä esitti kysymyksen siitä, onko täydellisiä kotiäitejä todella olemassa. Niitä taruolentoja, joiden elämän ainoa tarkoitus on turvata lapselle mahdollisimman suojaisa, virikkeellinen ja optimaalinen ympäristö. Marttyyrejä ja madonnoja, jotka eivät koskaan syö makeisia lapsilta salaa, kaipaa juoksulenkkiä karistaakseen vitutuksensa tai rauhoita mieltään kuvittelemalla lähettävänsä lapsensa Ambomaahan avustuspakettien seassa.

Vanhemmuuteen kasvamisessani oman keskeneräisyyteni hyväksyminen, omien toimintatapojeni etsiminen ja itseni muihin vertaamisen minimoimisen opetteleminen ovat olleet keskeisessä roolissa. Kateus toisten järjestämistä huikeista musiikkileikkituokioista tai askarteluhetkistä voivat kertoa jotain siitä, millainen vanhempi haluaisin olla ja parhaimmassa tapauksessa edetä ideaaliani kohti pienin askelin, mutta…

Pohjimmiltaan olen kuitenkin sama ihminen kuin ennen lapsen saamistakin. En voi säilyttää herkkuja kaapissa, sillä söisin ne parissa päivässä, ellen tunnissa. Hermoni palavat, ennemmin tai myöhemmin, vaikka kuinka ajattelisin vauvavompatteja ja -kenguruita halailemassa toisiaan. Ja kaikista mieluiten viettäisin sunnuntaipäiväni löhöten koko perheen kesken peiton alla, lukien kirjoja, katsoen televisiota ja syöden aamiaista pitkän kaavan mukaan – en suinkaan leikkipuistossa tai siirtolapuutarhassa kykkien. Ja oman persoonani lähtökohtien päälle vanhemmuuskin rakentuu, halusin tai en.

Lapsen kasvun myötä mahdollisuuteni toteuttaa omaksi kokemaani vanhemmuuden mallia ovat lisääntyneet ja julkisen keskustelun pohjalta muodostamani ajattelun väliseinät alkaneet murentua pikkuhiljaa. Näköaloja ja uusia tekemisen ja olemisen väyliä paljastuu jokaisen kulman takaa, kun vaan uskaltaa ottaa askeleita johonkin suuntaan.

Kun ahdistaa ja koen suorittaneeni vanhemmuutta liian vähän tai väärin, koetan muistaa että meillä kaikilla on ollut vanhempi, vanhemmat tai ainakin joku meitä kasvattanut aikuinen. Ja aniharvan vanhemmilla kasvatustyyli tai tapa olla lapsen kanssa ovat olleet samanlaiset – edes saman perheen lapsia kohtaan. Vanhempiemme valinnoista, vahvuuksista ja virheistä huolimatta suurimmasta osasta meistä on tullut ihan täysipäisiä kansalaisia.

Enkä suostu uskomaan, että elämässään viihtyvä ja vähemmän ahdistunut äiti ainakaan pahentaisi lapsemme mahdollisuutta kasvaa jotensakin tasapainoiseksi yksilöksi.

Mutta miksi minusta tuntuu ajoittain (hieman seurasta riippuen), siltä että joudun puolustelemaan valintojani ja selittämään, miten lapsen hoitojärjestelyt ovat järkiratkaisu ja pohjimmiltaan hyväksi koko perheellemme?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Synkistelystä synttärisuunnitteluun

Tiistai tuntui olevan uusi maanantai ja ryvin kouluhommien suhteen syvissä vesissä tajutessani, kuinka paljon hommaa olen kasannut itselleni keväälle ja kesälle. Oikeassa vedessä läträämisen ja uimisen lapselle tuottaman ilon seuraamisen jälkeen olo oli kuitenkin parempi… vaikka pelkäsin koko uinnin ajan jättäväni sinisen hiusvärivanan uima-altaaseen.

Päätinkin synkistelyn sijaan suunnitella Kuutin tulevia syntymäpäiviä, sillä tiedättehän ettei hullua juhlasuunnittelijarouvaa piristä mikään muu niin paljon kuin kekkereiden fiilisteleminen ja ideoiminen, (erittäin) hyvissä ajoin etukäteen.

Valitsin juhlien teemaksi sirkuksen ja olenkin hankkinut varastoon jo lippunauhaa sekä pieniä viiri-cocktailtikkuja. Seuraavaksi ajattelin tehdä tiedusteluja juhlapaikasta ja kasata juhlia varten kirjahyllyn juhlalaatikkoon ilmapalloja ja kuppikakkuvuokia sekä aloittaa kutsukorttien suunnittelun. Värimaailma ei ole vielä aivan selvä, mutta ajattelin poimia tiettyjä sävyjä, (yhdestä kolmeen sävyä) jo olemassa olevista, melko kirjavista koristeista ja rauhoittaa siten väripalettia.

Koska koristeita on hankittuna vielä varsin vähän, kasasin Pinterestiin kuvamuotoisen muisti- ja idealistan (klik), josta poimin muutamia kuvia tänne bloginkin puolelle. Kuten tiedätte, pyrin tuottamaan blogin kuvamateriaalin, satunnaisia tuotekuvia lukuunottamatta, pääosin itse, mutta tehtäkööt poikkeus näin tulevien juhlien suunnittelun puitteissa.

Jos kaikki menee hyvin, uskon juhlista tulevan hienot, vaikka eittämättä oikeastikin karnevaalitunnelmalla, ellei jopa sirkusfiiliksellä höystetyt. Ainakin jos sukulaiset ja lapsivieraat päätetään kutsua samana päivänä paikalle. Kutsua odotellessa siis…

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ