Suorittamisesta ja tasoittamisen vaikeudesta

Kävin opiskelujeni tiimoilta tutustumassa kriisitilanteessa oleville nuorille (ja nuorille aikuisille) lyhytaikaista keskusteluapua tarjoavaan järjestöön. Tutustumiskäynnillä nousi esiin nuorten opiskelijoiden ja jopa yläaste- sekä lukioikäisten, erityisesti tyttöjen ja nuorten naisten, stressi; Keskusteluapua hakevat muiden tulosyiden (kuten masentuneisuuden, yksinäisyyden ja ihmissuhdeongelmien) ohella suorittajatyypit, joilla kalenteri on täynnä menoja ja tekemistä: tavoiteorientoitunutta koulunkäyntiä, opiskelun ohella töiden paiskimista. kunnianhimoisia harrastuksia, vapaaehtoistoimintaa, ystävien tapaamista ja erilaisia projekteja.

Lähipiiri ei useinkaan ymmärrä nuoren ahdistusta, sillä he kokevat, että ainahan kalenterin voi tyhjentää, pärjätä koulussa himpan verran heikommin tai luopua osasta harrastuksista. Suorittajalle jokainen luopuminen on oman kokemukseni perusteella kuitenkin pienoinen maailmanloppu, epäonnistuminen ja hyvä hetki ruoskia itseään siitä, miten tuotakaan asiaa ei saanut aikaiseksi, vaikka vuorokaudessa olisi ainakin paperilla ollut riittävästi tunteja sen hoitamiseen.

Huomaan toisinaan vähätteleväni toisten kiireen tai ahdistuneisuuden kokemuksia, lähipiiriini kuuluvien tuodessa esille koulu- tai opiskelukiireitään tai arjen muita haasteita. Siitä huolimatta, että tunnistan suorittajatyypin kuvauksesta ja pieleen menneistä kohtaamisista itseni. Osassa kohtaamisista huomaan joidenkin jopa lataavan päälle vertailun omasta stressipotistaan – mistä tarve kilpailla siitä, kellä on kovin kiire tai raskainta tulee? Ja miksi ei vaan voi hyväksyä sitä, että itselle vähäiseltä näyttävä hommien määrä voi olla toiselle lähes ylivoimainen?

Sisäinen suorittajani kuvittelee edelleen toisinaan, että tutkinnon kaapimisesta kasaan ennätysajassa, monipuolisten projektien hoitamisesta kaiken ohella, elämysten tuottamisesta lapselle, väliin jätetyistä yöunista, aamuvarhain kuntosalille raahautumisesta tai useamman työn tahkoamisesta samanaikaisesti ja lomittain saisi jotain lisäpisteitä, kunnollisen kansalaisen rukseja tai edes tunnustusta läheisiltä. Mutta ei se ihan niinkään mene.

En ole kertaakaan lapsen saamisen jälkeen kokenut saaneeni tarpeeksi aikaan. Aina jokin nurkka kotona repsottaa, kirppispussi odottaa viemistään, sähköpostit vaativat vastaamista, opiskeluesseeseen olisi voinut panostaa enemmän, käydä useammin salilla tai tehdä muutaman ylimääräisen vapaaehtoistyövuoron. Puhumattakaan kaikesta kehittävästä ja hauskasta, mitä lapsen kanssa voisi puuhailla. En ihan rehellisesti kertaakaan. Ennen lasta sain sentään joskus mielestäni riittävästi hommia tehtyä.

Olen koettanut opetella hidastamaan, sanomaan itselleni, että näin on ihan hyvä ja muut eivät ehkä näe minua yhtä saamattomana nahjuksena kuin millaiseksi itseni koen. Mutta aina kun joku mainostaa tehneensä kolmea työtä opiskelujen ohella, kirjoittaneensa gradunsa kuukaudessa tai polkaisseensa menestyneen yrityksen kasaan vauvan ollessa parin kuukauden ikäinen, painun hieman kasaan. 

Onko luvallista tyytyä vähempään? Olla pikkasen pläski, istua miehen kanssa tietokoneen ääressä pelaamassa jotain pöhköä, antaa paperinkeräyskassin seisoa eteisen nurkassa viikon, nukkua kunnollisen pituisia yöunia, pitää toisinaan vapaapäivä lapsen kanssa ja käydä kahvilla sekä Helsinki-seikkailuilla, jos opiskelutahti mahdollistaa sen? Ja miten sen naputtavan suorittajansa saisi laitettua pois päältä, uskomaan ettei kukaan muu tuomitse tekemisiäni ja olemisiani sen kovemmin sanoin, armottomammin ja ilkeämmin kuin minä itse?

Kulunut viikko on ollut niin sanotusti tasoittava viikko, loivennus ennen viimeisiä, tiivistahtisempia opiskeluviikkoja ja joululomaa, joka alkaa vauhdikkaasti reissaamisen merkeissä. Aikaa, jolloin luentoja on ollut vähemmän ja sopivia välejä pyykinpesuun enemmän. Monet roinat ovat löytäneet paikkansa, koti saanut muutamia joulukoristeita, lapsen kanssa on vietetty laatuaikaa, tatuointia käyty suunnittelemassa… On ehditty uimahalliin, saunomaan ja pitämään spontaanit Tahdon-juhlakahvittelut kakkuineen. Satsattu partioharrastukseen ja lintsattu liikkumisesta.

Mutta samalla takaraivossa on tykyttänyt ajatus siitä, kuinka paljon olisi ehtinyt urheilla, siivota, koristella tai blogata varastoon, jos olisi jaksanut ottaa tehot irti väljemmin ohjelmoiduista tunneista. Aina joskus toivoisin olevani kissa; Osaavani ottaa elämästä ilon irti ilman itseaiheutettua stressiä, loputtomia vaatimuksia ja ainakin puolittain keksityistä ulkoisista paineista ahdistumista.

 

Lätsähulluutta, salmiakkia ja sahrami-ilveksiä

Paikallinen Noshin lastenvaatteiden myyjä laittoi kotimyyntiverkostosta Facebook-sivulle muutaman kuvan ja linkin iltana eräänä. Kello oli aika paljon mutta kun silmäni osuivat vinkurasalmiakkiin, sahraminkeltaiseen, leikkisiin ilveksiin ja pakkaspäivän savunharmaaseen, oli pakko naputella tilaus tupsulätsästä menemään.

Eräs tuttavapiiriin kuuluva ehtikin jo naureskella, että nyt on Kuutilla sitten jo kolmas Noshin lätsä. No niinpä taitaa olla, mutta on niitä pidettykin läpi kevään, kesän ja syksyn, pesty koneessa sekä reissattu niiden kanssa pitkin Suomea: autolla, rattailla, polkupyörällä, junalla ja veneellä. Pysyy päässä, suojaa edes vähän häikäisyltä, lapsi saa itse puettua sekä tykkää pehmeästä materiaalista. Ollaan pidetty! (Suomenkielen molemmissa merkityksissä.) 

Helpostihan tuollaisen surauttaisi itsekin – semminkin kun noita Noshin kankaita saisi ostettua haluamansa määrän ja kaavankin ovat julkaisseet. Paitsi kun ei surauttaisi sittenkään; Olen käyttänyt ompelukonetta viimeksi vuonna 1998, joten taidot ovat lievästi sanottuna umpiruosteessa.

Voin siis hyvin maksaa luomupuuvillaisesta, valvotuissa oloissa ommellusta ja hyväksi todetusta lätsästä sen 15-20 euroa, semminkin kun tuo ottamani koko L mahtuu sekä itselleni (tosin juuri ja juuri) että pojalle. Käyttöikää saattaa näin ollen tulla lopulta useampi vuosi. 

Mitäs pidätte tästä Special edition mallistosta?

 

Tämän aamupäivän vuoristorata

 

Sormenpäät ovat jääkylmät, ajatus ei kulje. Raivosiivoan asuntoa. Jos paikalla olisi keskustelukumppaneita, puhuisin varmasti ihan sekavia.

Koetan kirjoittaa joululoman jälkeen palautettavien hommien alkua, mutta ei tule mitään, joten pyykkään. Istun takaisin koneelle, otan kaapista tyhjän Taika-kupin ja yökkäilen siihen, vaikka tiedän ettei mitään tule. Vatsassa kiertää, tuntuu siltä, että keuhkot eivät ota kunnolla happea.

Päätä särkee, pulssi tuntuu kaulalla ja ranteissa. Tärisen koko ajan hieman. Koneelta pyörii vuorotellen Areena ja Eduskunnan sivut, kumpikin pätkii tai kaatuu vuorotellen. Facebookin ryhmistä kilahtelee koko ajan viestejä ja kommentteja. 

Luvut napsahtavat ruudulle, salissa halaillaan. Kansalaistorilla soi Finlandia.

Ja sitten tulee itku. Helpotus. Ilo. Kiitollisuus.

 

EI KIITOS 1734-1917

Pistipä silmääni, kun Twitter-meemejä selasin. Että sellaista kertoili kansanedustaja vakavalla naamalla eduskunnan täysistunnossa. Ala-asteen ja sitä seuranneiden kouluasteiden historiantunneilta poimitut tiedot aktivoituivat ja teki mieli karjua yksinään tietokoneelle että: “Jumankuukelis, ei tässä ankeassa maailmankolkassa ole leijunut edes kristillisen uskon vaikutuksien haamua useita tuhansia vuosia sitten!”

Lähetin kuvan miehelleni, luotettavimmalle neuvonantajalleni ja salamannopealle tietotoimistolle, joka tiesi kertoa suoralta kädeltä, että kirkolla oli lain takaama yksinoikeus avioliittoon vihkimiseen vuosien 1734 ja 1917 välisenä aikana. Vuoden 1917 jälkeen tilanne on ollut sama kuin tänäkin päivänä eli vihkioikeus on evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla sekä maistraateilla. Lyhyellä matematiikallani tuloksena olisi 183 vuotta kirkon avioliittomonopolia.

Tuhansia vuosia, vajaat parisataa vuotta – poteto, potato, pikkuvikoja ja sillain.  Sanotaan, ettei kansanedustajan hommaan tarvita esimerkiksi valtiotieteiden koulutusta vaan hommaan perehdytetään ja avustajat… avustavat. Että tavallisella yleissivistyksellä kyllä pärjää. Mutta mitäs tehdään, jos sitäkään ei löydy? Aina välillä loppuu jaksaminen näihin valopäihin. 

Avioliiton pitkän historian valossa kyseessä on ollut ennen kaikkea kahden suvun välinen oikeustoimi, jolla on vahvistettu siteitä ja turvattu taloutta. Kyseessä on ollut sopimus eikä romanttisella rakkaudella tai kiintymyksellä ole välttämättä ollut merkittävää roolia avioliittoon päätymisen kannalta. Vaikka kirkko olisikin vihkinyt “naimisiin karanneen” pariskunnan ennen kuin kirkko siirtyi hallinnoimaan avioliittoja, liittoa olisi voituu pitää mitättömänä ilman avioliittosopimusta.

Ei kovin romanttista, mutta antaa perspektiiviä. Ja kun otetaan huomioon, että avioliitto on aikanaan oikeuttanut miehen vaimonsa edusmieheyteen – ja eräissä maissa oikeuttaa vieläkin, viime päivinä kovasti pyhäksi ja ikiaikaiseksi perinteeksi tituleerattu avioliitto menettää vähän hohtoaan. Eikä ainakaan kahden yksilön välinen liitto ole ollut navakassa myötätuulessa, sillä Suomessa solmittujen avioliittojen keskimääräinen kesto on huikeat 11,3 vuotta.

Tämä, kirkossa vihitty ja onnellinen vaimoke toivoo seuraavaa tämänpäiväisille äänestäjille: Järkeä, yleissivistystä, avarakatseisuutta, lähimmäisenrakkautta, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kunnioittamista ja ehkä myös pienimuotoista ihmettä. Kädet tai sormet ja varpaat ristiin, kukin tyylillään. Mutta tulkoon tasa-arvoinen avioliittolaki, että saisin viimeinkin hyvän syyn korkata tuon pahuksen kuohuviinipullon!

Kuvatulva eli kurkkaus talvikotiin

Huutelin eilisiltana blogin Facebookissa pimeään. Kyselin, ilmestyykö blogiin tänään ennemmin talvisia sisustuskuvia vaiko tekstijuttu. Ensin mainittu veti pidemmän korren joten täältä pesee ja rumpukuivaa.

Tyynynpäällisissä kävyt sekä erilaiset hirvet, porot ja peurat valtaavat alaa kukilta ja perhosilta. Keittiön katto-oksa on saanut koristeekseen valkohuurteisia käpyjä, jääpuikkoja ja pari koristepalloa. Yksi sarvipää on kiivennyt kavereidensa kanssa muumiseinän kehyksiin.

Lumisadepallossa leijailee hiljalleen hiutalepyry ja viime joulusta asti hengissä selvinnyt huonekuusi kiinnostaa kissoja edelleen. Koska joulun teemavärinä tulee olemaan vihreä, polttelen kaappeihin kertyneitä punaisia kynttilöitä pikkuhiljaa harmaiden, valkoisten ja vihreiden seuraajiensa alta pois. 

Ikeasta joulupaperiostosten yhteydessä mukaan tarttuneet tinasotilaskoristeet, jotka jäävät todennäköisesti tämän joulun ainoiksi uusiksi koristehankinnoiksi, etsivät vielä paikkaansa. Mutta ehtiihän tässä vielä pohtia!

Katso myös nämä: joulun teemaväripohdintaa & joulupaketointi-inspiraatiota

Tahdotko sinäkin – tule mukaan Lily-kampanjaan!

 

Perjantaina se tapahtuu. Kuten mieheni eilen vielä muistutteli, jokainen ihmisarvoa ja tasa-arvoa aidosti puolustava kansanedustaja äänestää ei. Kuulostaa tyhmältä eikös kuulostakin? Äänestääkseen tasa-arvoisen avioliiton puolesta täytyy nimittäin äänestää lakivaliokunnan mietinnön hyväksymistä vastaan. Huh! Helppoa tuo politiikan seuraaminen…

Eduskunnan lakivaliokunta tulee nimittäin esitättämään eduskunnan täysistunnolle tasa-arvoisen avioliittolain hylkäämistä. Sama pienen piirin porukka on torpannut lain etenemisen aikaisemmin. (Aloitteen hylkäämistä ehdottava kanta voitti valiokunnan äänestyksessä täpärästi 9-8.) Mutta nyt, laajaa kannatusta keränneen kansalaisaloitteen, galluplukujen ja monien kansanedustajien tuen myötä tilanne voi muuttua.

Lopullinen päätösvalta tasa-arvoisen avioliittolain kohtalosta on eduskunnan täysistunnolla, joka äänestänee asiasta ensi viikon perjantaina. Vähemmistöön jääneet kansanedustajat jättivät mietintöön vastalauseen. Äänestyksessä vastakkain ovat valiokunnan mietintö ja vastalause.

“Olemme toki pettyneitä siihen, että lakivaliokunnan enemmistöllä ei ollut rohkeutta esittää eduskunnalle aloitteen hyväksymistä. On surullista huomata, että niin moni kansanedustaja haluaa pitää kiinni samaa sukupuolta olevien parien erilaisesta kohtelusta, kun samaan aikaan reilu enemmistö suomalaisista haluaisi avioliittolaista tasa-arvoisen”, Tahdon2013-kampanjan puheenjohtaja Senni Moilanen sanoo.

Tasa-arvoinen avioliittolaki olisi hyväksytyksi tullessaan Suomen ensimmäinen kansalaisaloitteesta alkunsa saanut laki. Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista keräsi 166 851 kannatusilmoitusta. Enemmistö suomalaisista (65 %) kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia. Toteutuessaan lakimuutos mahdollistaisi samaa sukupuolta olevien parien avioliiton sekä antaisi mahdollisuuden hakea adoptiota pariskuntana.

Toivonkin, että kansanedustajilla on roheutta nousta puolustamaan tasa-arvoa aikana, jona sitä sorretaan räikeästi lähellä ja kaukana. Ja että puolueet antavat kansanedustajilleen aidon omantunnonvapauden äänestää! Tosin löytyy niitäkin kansanedustajia, joiden mielestä perimmäisiä oikeuksia tasa-arvoiseen kohteluun rikkovassa asiassa ollaan näpertelykysymysten äärellä. Hyvää duunia!

Tuntuisi huomattavasti paremmalta olla suomalainen, jos kaiken poliittisen urpoilun, nimityssekoilujen ja ryssittyjen ympäristöpoliittisten lausuntojen keskellä annettaisiin edes kirkas, julkinen valonsäde tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta.

Mitä mieltä Sinä olet?

Jos haluatte jakaa tasa-arvon ja ihmisoikeuksien viestiä blogissanne, yllä olevia, mitoiltaan Lily-yhteensopivia väliaikaisbannereita saa minulta vapaaseen käyttöön. Bannerin voi laittaa bloginsa bannerin tilalle perjantaihin asti. Kiitos Emmille banneri-ideasta! Käyvät toki kuvinakin bannerien sijaan, jos postaatte aiheesta. 

Blogin oman nimen saa halutessaan näkyviin tuon valkokeskustaisen bannerin tyhjälle alueelle valitsemalla asetuksista bloginsa nimen näkyviin. Sama toimii toki muidenkin bannerien osalta. Lähetän täysikokoisen tiedoston maililla tarvittaessa, mutta kuvan avaamisen uuteen välilehteen ja sen ottaminen siten talteen pitäisi riittää. (Pyynnöt ja tekninen tuki kommenttiosioissa tai ilmansinuaolenlyijya@icloud.com)

Katso myös: Tahdon 2013-kampanjaan liittyvä juttuni.

Tiistai-inspiraatiota eli lääkettä mielelle

Kun ulkona pimenee ja elämän tahti hidastuu, mieleni (tai sieluni) alkaa kaivata enenevässä määrin tarinoita polttoaineekseen. Olen aina keksinyt päässäni paljon pieniä kertomuksia: lapsena pelastin värikkäistä pyykkipojista koostuvaa eläinlaumaa kylpyhuonesavannia uhkaavan tulvan alta, teini-ikäisenä täytin kirjojen suosikkihahmojeni kohtaloiden aukkoja omilla sepustuksillani – kirjoitinpa joskus melko suosittua jatkotarinaakin eräälle foorumille. Mutta ei siitä sen enempää. Krhmm.

Nyt “aikuisena” uppoudun katsomieni sarjojen, lukemieni kirjojen ja viime aikoina myös pelaamieni pelien maailmoihin – välillä liiankin kanssa. Eräs kuluttamani viihteen, taiteen ja inspiraation muoto on kuitenkin, ehkä yhtä blogipostausta lukuunottamatta, ollut täysin sivussa tältä tontilta. Nimittäin nettisarjakuvat. 

Pisimpään lukemaani sarjakuvaa aloin lukemaan verkossa joskus lukion alussa ja olo oli kieltämättä vähän tyhjä, kun tarina tuli päätökseensä. Olin lukenut kyseistä sarjakuvaa lähes yhtä kauan kuin olen pitänyt yhtä mieheni kanssa ja meinaan toisinaan klikata sarjakuvan auki vain muistaakseni, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. 

Verkko on pullollaan visuaalisesti häkellyttäviä, mielenkiintoisia hahmoja pursuavia ja koukuttavia sarjakuvia, jotka vain odottavat löytäjäänsä. Minulle sarjakuvissa on tärkeintä niiden visuaalinen ilme, taitavasti rakennettu juoni ja viihdyttävyys; Tyrskähdyttäviäkin juttuja saa olla, mutta pääasiassa hauskuuttamiseen tähtäävät, huumorivoittoiset sarjakuvat eivät koukuta itseäni samalla tavoin kuin pidemmät, juonellaan mukaansatempaavat tarinat.

Luen tällä hetkellä kymmenkuntaa verkossa ilmestyvää sarjakuvaa, mutta uusiakin suosikkeja mahtuisi listalle. Otankin mielelläni vastaan vinkkejänne, aikaa uusien tuttavuuksien etsimiselle kun ei oikein ole!

Halusin näin hämäränä tiistaina vinkata teille yhden suosikkini, suomalais-ruotsalaisen monilahjakkuuden luoman Stand Still. Stay Silent-sarjakuvan, joka porskuttaa kansainvälisillä verkkosarjakuvalistauksilla kärkikahinoissa. Ja ilahduttaa lukijoitaan ilmestymällä huikeaa tahtia – peräti viidesti viikossa! Päädyin tämän tarinan pariin saman piirtäjä-käsikirjoittajan edellisen sarjakuvan kautta ja jäin heti koukkuun. 

Sarjakuva sijoittuu lähes sata vuotta maailmanlaajuisen katastrofin jälkeiseen aikaan, jossa jäljellä olevat asutuskeskukset, ainakin ne, joista tarinassa kerrotaan, sijoittuvat Pohjoismaihin. Kaaoksen valtaamilla alueilla kuljeskelee vaarallisia petoja ja mystisiä olentoja, joita vastaan metsästäjät, maagit ja asuinkelvottomiksi muuttuneiden alueiden puhdistamiseen tähtäävät joukot käyvät jatkuvaa taisteluaan. Tarinan päähenkilöt, joukko enemmän tai vähemmän päteviä ja kehnosti rahoitettuja innokkaita hölmöjä, suuntaavat tutkimusretkikuntana kohti suurta tuntematonta.

Jos siis taidokas piirrosjälki, herkulliset värit, huolella taustoitettu tarina, sopiva määrä komiikkaa, uniikit hahmot ja mainiot kissat, joita sarjakuvassa vilisee kuin Vilkkilässä… noh paljon, kuulostavat jutultasi, suosittelen lämpimästi kurkistamaan. (Aloita tästä.)

// Kuvat: ssss-comic Tumblr

 

Päivän kysymys: Kuinka monta bloggaaja-opiskelijaa ja nörttimiestä tarvitaan vaihtamaan valaisin?

Siinä ne nyt ovat, lastenhuoneen uudet koristukset. Kattolamppu menee vaihtoon, samoin yksi julisteista. Mikäs siinä, mutta jännityksellä seuraan, kuinka kauan niiden saamisessa paikalleen tuleekaan viemään. Nämä kun tuppaavat olemaan projekteja, joiden aikaan saamisessa kestää ja kestää. Työnjako on seuraava: minä kehystän julisteen ja mies kiinnittää valaisimen. 

Viihdytän joskus itseäni veikkaamalla, mihin mennessä saan minkäkin homman aikaiseksi (tai vastaavasti, milloin mies ottaa itseään niskasta kiinni ja tekee jonkin askareen). Esimerkiksi viimeisimmät esseet veikkasin saavani valmiiksi kuluneen perjantain kello kuuteen mennessä, mutta pieleen meni, sillä deadline siirtyi iltakuudesta vasta sunnuntaihin.

Ottaisin mielelläni vastaan valistuneita arvauksia siitä, milloin valaisin keikkuu paikallaan ja juliste on kehyksissään – veikatkaa jotain! Esimerkiksi jouluaattona, ensi vuonna, huomisiltana tai juhannukseen mennessä voisivat olla kukin yhtä valideja veikkauksia. Myös jokeriarvaukset kuten joku muu kiinnittää lampun lopulta, kun vaimo hermostuu, kelpaavat. 

Juliste: Lahjapaperiarkki Kööpenhaminan Urban Outfittersistä /
Valaisin: Tigerin maapallolamppu on mallikappale, joka päätyi minulle blogin ja monen mutkan kautta

P.S. Lähimmäksi veikannut voittaa jotain kivaa, en tosin ole vielä keksinyt mitä. 

Miksi kantaa isompaa lasta repussa? Ja eräs metsäretki.

Olen aina tykännyt lapsen neliöliinassa tai repussa kantamisesta enemmän kuin rattaiden tai vaunujen työntelemisestä. Olen melko pitkä ja kummatkin rattaamme jäävät liian alas, osittain varmasti siksi, että ne on hankittu muutamalla kympillä, lähemmäs tuhannen euron satsauksen sijaan. Säätövaraa ei pahemmin löydy; Pidempi vaunujen lykkiminen käykin alaselän päälle ja olen välillä ihan jumissa, jos olen joutunut työntelemään lasta rattaissa esimerkiksi tämän päiväuniajan yli venyvän reissun vuoksi. Onneksi reipas 2,5-vuotiaamme kävelee jo lähes kaikkialle omin jaloin.

Ja toisaalta siksi, että olen meinannut menettää järkeni useampaan otteeseen repiessäni vaunuja jäätyneen sohjon läpi, jonottaessani kuudentena vaunukkona metroaseman hissiin ja pohtiessani, miten saisin vaunut keploteltua sisään rampittoman rakennuksen portaista. Onneksi minulta löytyy sen verran käsi- ja jalkavoimia, että saan 15kg painavan lapsen rattaineen päivineen raahattua portaikkoa pitkin ylös, mutta hiki siinä tulee ja vaatteet likaantuvat. Oikeastaan ainut syy, miksi nappaan toisinaan sateenvarjomalliset matkarattaat mukaan, on ilmainen kyyti pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä. 

Kun Kuutti oli vauvaikäinen, tämä ei suostunut lähes koko ensimmäisen elinvuotensa aikana matkustamaan vaunuissa, ainakaan makuuasennossa. Liekö syy ollut vatsavaivoissa, mutta huuto oli kauhea ja kanssaliikkujat tuijottivat paheksuvasti äitiä, joka raijasi kurkku suorana kiljuvaa lastaan pitkin kyliä. Eikä muuten tuntunut itsestäkään kovin mukavalta. Onneksi kaapista löytyi neliöliina, jossa lapsi nukkui aina pisimmät päiväunensa, reissasi läpi Asuntomessut, partioreissut ja junamatkat sukulaisten luokse. Lähes kaikki vauva-ajan siirtymät perhekerhoihin, ruokakauppaan ja kyläilyihin hoidinkin vauvuraivareista johtuen reppumaisen neliöliinan kanssa. 

Jossain vaiheessa neliöliina alkoi kuitenkin tuntua liian heppoiselta kuljetusvälineeltä, eikä se oikein asettunut miehelle sopivaksi, tällä kun on kapeamman mallinen lantio. Päädyin ostamaan vähän käytetyn Tulan, josta olemme molemmat pitäneet; Olemme hyvin eri kokoisia ja mallisia mieheni kanssa, mutta kummallekin on löytynyt repusta sopivat säädöt, vain paria remmiä kiristämällä. Lisäksi lapsi asettuu reppuun tukevasti ja sillä on pystynyt kantamaan sekä noin vuoden ikäistä lasta että kolmea vuotta lähentelevää touhuajaa.

Ipanaisen suunnasta haastettiin minut mukaan tämän vuoden Kantokiertueelle, jonka teemana oli isompien lasten kantaminen. Koska kantaminen pelasti vauvavuoden aikana järkeni ja on ollut mieluisaa hommaa sen jälkeenkin, lähdin innolla mukaan. Saimme hetkeksi testattavaksi omaa Tulaamme vastaavan Tulan, pahuksen söpöllä kuosilla varustettuna tosin.

Ehdin testata reppua pariin otteeseen, pisimpänä pätkänä eilisellä metsäretkellä. Tosin omaa reppuakin on tullut käytettyä aina välillä, eikä se eroa pahemmin tuosta uudemmasta mallista. Klassinen käsitys siitä, että kantoreppuilu käy selän päälle ei ainakaan omalta osaltani muuten pidä paikkansa, vaan kuten totesin, rattaat ne selkäni kipeyttävät.

 

Aloin Kantokiertueen myötä pohtimaan laajemmin, missä tilanteissa käyttäisin Tulaamme noin kolmivuotiaan lapsen kantamiseen?

Metsäretkillä: Jos aikuiset haluavat tehdä välillä pidemmän, useita tunteja tai päiviä kestävän reissun metsään, on lapselle hyvä pitää varalla reppua mukana. Näin aikuisetkin saavat retkeilystä irti kuntoilullisemman puolen sekä ehtivät nähdä enemmän maisemia. Toinen aikuisista voi kantaa ruokatarvikkeet ja majoitteen ja kun lapsi väsyy, matkaa voidaan jatkaa repun kanssa. Lapsi näkee repusta kauemmas kuin omalta korkeudeltaan, mikä voi parantaa tämän viihtymistä kyydissä ja voipa reppuun vaikka nuhkahtaakin. Jos isompi lapsi malttaa matkustaa repussa etupuolella, tämän kanssa on varsin rattoisaa rupatella, jutella luonnon ihmeistä – ja aikuinen voi kantaa tavaroita selkärepussa. Kapeat pitkospuut, näkötornit ja pirunpellot aukeavat rattaattomille retkeilijöille. 

Kaupunkilomilla ja -reissuilla: Lentokentät, juna-asemat, metrot, kauppakeskukset ja taidemuseot: paljon väkeä, vähän tilaa, suuri riski hukata lapsi tai joutua maanittelemaan tätä pois uimasta kultakala-altaasta tai syöksyä pelastamaan tätä väärään suuntaan matkaavista rullaportaista. Toisinaan lapsi jaksaisi kierrellä kaupungilla tai odottaa vuoroaan paremmin, jos olisi aikuisen kanssa luontevalla vuorovaikutuskorkeudella, lähempänä kasvoja. Hälinässä ja metelissä tai silloin kun lapsen kiljumalla käymää keskustelua ei katsottaisi hyvällä, lapsen kanssa on helpompi jutustella vaikkapa näyttelyn teoksista tai tätä ihmetyttävistä asioista, kun lapsi on lähellä aikuista. (Lentokenttä-esimerkkiin liittyvä tarkennus: Lapsi tosin täytyy poistaa repusta turvatarkastuksen ajaksi.)

Suurissa yleisötapahtumissa tms.: Kaupunginosafestivaalit, ruokatapahtumat, Hullut Päivät, konsertit, Asuntomessut… jokainen keksinee jonkin sellaisen tapahtuman, jossa ihmismassojen ja kojujen välissä puikkelehtiminen tai kohteisiin, kuten taloihin sisälle pääseminen on lähes, ellei kokonaan, mahdotonta rattaiden kanssa. Repussa lapsi on melko hyvässä turvassa töytäisyiltä ja näkee tapahtumat paremmin kuin omalta tasoltaan. Aikuinen voi selostaa, mitä tapahtuu ja minne ollaan menossa sekä tarkkailla, kokeeko lapsi meiningin riittävän turvalliseksi.

 

Omakohtaiseen kokemukseen liittyviä vinkkejä taaperon ja leikki-ikäisen kantamiseen:

– Repun käytöstä jutteleminen on tärkeää, varsinkin jos lapsi ei ole matkustanut repussa “koko pientä ikäänsä” eikä kantovälineessä matkaaminen ole samalla lailla tuttua kuin vaikkapa rattaissa istuminen. Kuutillekin jouduin myymään repussa kulkemista isojen lasten reppuna ja sellaisena ratkaisuna, johon turvaudutaan siinä vaiheessa, kun lapsen oma puhti ja jaksaminen kävelyyn loppuvat. Keskustelimme reppureissusta useampaan otteeseen samalla kun kerroin, että lähipäivinä lähdemme metsäretkeilemään.

– Energisen ja vilkkaan lapsen kanssa kannattaa antaa tämän liikkua aluksi itse kävellen, jos ollaan esimerkiksi retkeilemässä. Kun tahti käy liian kovaksi, lapsi väsähtää ja alkaa kaivata taukoa, tämä rauhoittuu yleensä paljon sävyisämmin reppureissaajaksi kuin alussa, jolloin puhtia, uteliaisuutta ja halua tutkia ympäristöä omin jaloin köpötellen riittäisi vaikka muille jakaa.

– Reppu menee oikeasti todella pieneen tilaan matkalaukussa. Jos yhtään epäilet, että repulle voisi olla välillä käyttöä, se kannattaa kokemukseni mukaan ottaa matkaan ennenmmin kuin vaunut, joiden mukana raahaaminen turhan takia ottaa päähän huomattavasti enemmän kuin laukkuun sujautettavan repun.

– Reppu on hyvä hätävararatkaisu esimerkiksi tilanteissa, joissa johonkin nähtävyyteen tai muuhun kohteeseen on vaikea päästä vaunujen kanssa tai silloin, jos kiire saattaa yllättää ja lapsen tahtiin liikkumiselle ei ole aikaan. Aina ei vaan pysy aikataulussa, vaikka yrittäisikin parhaansa; Mielestäni sekä aikuiselle että lapselle on mukavampaa ottaa loppukiri repun kanssa kuin lasta eteenpäin hoputtaen.

– Kun liikkuu useamman lapsen kanssa siten, että pienempi lapsi matkustaa vaunuissa ja isompi lapsi kävelee, reppu voi pelastaa myös sellaisen tilanteen, jossa isompi lapsi väsähtääkin yllättäen, vaikkapa eläintarhassa kierrellessä. Kierros saadaan tehtyä loppuun eikä väsymyskiukkuraivarin kourissa kieriskelevää tahtoikäistä kiljukaulaa tarvitse maanitella kulkemaan vielä kilometrikaupalla lautalle päästäkseen.

– Jos on tiedossa, että lapsi saattaa ottaa torkut repussa, kantaisin tätä etupuolella, jolloin lapsi näkee vähemmän asioita, mutta aikuinen voi huolehtia paremmin siitä, että lapsi pysyy hyvässä asennossa.

Millaisia kokemuksia teillä on lasten kantamisesta liinassa tai repussa? Oletteko kantaneet vauvoja vai isompakin lapsia? 

P.S. Muita Kantokiertueen postauksia löydät Kantokiertueen Facebook-tapahtumasta.

OLKOOT TÄMÄ MYÖS 47/52!

Mistä kuumia miehiä suihkuseuraksi, sänkyyn tai käsipuoleen?

Naureskelin itsekseni, kun mietin, millaiseksi puolisoni naama venähtäisi, jos hän huomaisi sänkyyn sujahtaessaan satiinilakanoista kurkistavan viriilin miehen nahkahousuissaan tai nappaavansa suihkun jälkeen käteensä pyykeen, jota koristavat komeat uroot. Tosin jos minulta kysytään, haluaisin pyykeeseeni kokovartalokuvan pyyhkeen täydeltä mitalta!

Jos ette muualta mediasta, kuvista ja hienosta alustuksestani sitä keksineet, Finlaysonin Tom of Finland-mallisto on täällä! Nyt on kyllä joululahjojen keksiminen tehty helpoksi: Ekointoilija-kaverille kangaskassi, treenaajasisarukselle hikipyyhe ja appiukolle tyynyliina.

Enkä muuten keksi mitään syytä sille, miksi tämän viikonlopun jutut ovat olleet vähän levottomia – palataan sille siveelliselle asialinjalle ihan pikapuoliin?

Mitäs sanotte, osaisitteko itse nukkua tiukkapöksyisillä komistuksilla koristelluissa lakanoissa?

 
// Kuvat: Finlayson // Ihan pyytteettä hehkutettu, jos mietitte.