Mitä olennaista opin tällä viikolla (supersankarisarjoista) ?

”And you think that the rambling in the internet will change anything?”
”People seek the truth no matter where they find it.”
“That may have been the case when you and I were young. This world around us is preoccupied with celebrity weddings and videos of cats. But… complicated issues, issues that matter they take too much focus. They take too much time from texting and the thousands channels on the satellite dish.”
”Guess I have more faith in humanity.”
 

Daredevil-televisiosarja yllätti iloisesti. Ei väkivaltaisuudellaan tai komeilla näyttelijöillään (paitsi eräällä ihanalla punapigmenttisellä kaunottarella) vaan vahvalla yrityksellä käsitellä mäiskinnän ja loikkien lomassa myös yhteiskunnallisia ja inhimillisyyden perustaan pureutuvia kysymyksiä. 

Kuka saa tehdä toisten elämään, turvallisuuteen ja olemassaoloon liittyviä päätöksiä? Tulisiko lakia noudattaa silloinkin, kun säädetyt lait ja toimeenpanovalta epäonnistuvat suojelemaan yksilöiden perusoikeuksia? 

Mikä tekee ihmisestä pahan? Millaisena useiden monoteististen uskojen tarinoissa esiintyvä paholainen näyttäytyy; Vertauskuvana, todellisena henkilönä, uhkana, joka pitää uskovat varpaillaan vaiko ihmisyyden synkimpinä piirteinä – niissä ihmisissä, joiden sisällä muut näkevät vain pimeyttä?

Missä menee aikeen ja teon raja? Antavatko toisen pahat teot oikeutuksen vastata väkivalloin? Milloin ylitetään raja, jonka taakse astuttuaan on itse yhtä paha kuin vastustajansa?

Miten informaatiotulva vaikuttaa ihmisiin? Kaipaammeko helppoja ratkaisuja, keulakuvia, populismia ja valmiiksi pureskeltuja vastauksia?

Onko tutkivalle journalismille ja ajattelua vaativille lukujutuille enää tilaa – ainakaan suuren yleisön näkökulmasta? Kiinnostavatko asiat meitä sen laajemmin kuin mitä ne vaikuttavat välittömästi omaan elämäämme?

Paljon kysymyksiä, jonkin verran yksilöiden muodostamia vastausrakennelmien kivijalkoja ja sopiva yhdistelmä ajatusten herättelyä ja toimintaa. Norppaemo tykkäsi!

 

P.S. Tsekatkaa myös edellinen “Mitä opin supersankareilta”-sitaatti täältä.
 

Kesän ehdottomasti ihanin hame !

Kevät- ja kesäjuhliin sopivia vaatteita alkaa rönsytä ketjun jos toisenkin rekeissä ja omaksi kompastuskivekseni osui Lindexin kevätmalliston herkullisen tylliunelmainen, luonnonvalkoinen pallomekko. Koska täydellisyys. (Meinasin ostaa myös jo mallistokuvista asti ihailemani pallo-maksimekon, mutta jokin raja täytyi vetää kesävaatteiden ostamiseen – varsinaista tarvetta kun ei todellakaan ole.) 

Koska en ole ikinä osannut jättää uusia vaatteita odottamaan parasta mahdollista käyttökohdettaan vaan kiskon ne päälleni pahimmillaan jo sovituskopissa, päätyi hame päälle heti parin päivän päästä. Ohikulkijoita taisi hieman huvittaa, kun Mari räpsi pakollisiksi julistamiani asukuvia aamuisella Helsingin reissulla, mutta hyvä vaan, jos kaatosateen keskeltä löytyi jotain hauskuuttavaa.

Paita, kengät ja sukkahousut: H&M / Hame: Lindex / Korvakorut: Glitter / Sateenvarjo: Monki / Vyö: Äidin kaapista / Kaksoisleuka: Omaa tuotantoa

 

P.S. Jos tykästyitte johonkin Lindexin juhlamekkoon, -pusakkaan tai -hameeseen – oikeastaan ihan mihin tahansa naisten vaatteisiin, koodilla FRN1518 saa 30.4 asti 10€ alennusta jokaisesta 40€ ostosta.

 

 

EI VÄKISIN !

Itsepäisyys ja halu tehdä asioita oman sisäisen motivaation eikä ulkopuolisten toiveiden ajamana. Kaksi varsin määrittävää tekijää lapsuudessani ja nuoruudessani. Ehkä toisinaan vielä aikuisiälläkin.

Otin kotona sisustuskuvia ja löysin Lyhyen saksan kieliopin nököttämässä mielenosoituksellisesti pääkallo-kynttilälyhdyn vierestä. Tämän asetelman taustalla lienee viidenneltä yhdeksännelle luokalle käyty jatkuva taistelu valinnaisen saksan kielen opiskelemisesta – itse en olisi halunnut ja kotijoukoista se oli hyvä idea. Lukematta ja harjoittelematta koulunumerolla seitsemän sen kahlasin läpi, mutta tein kaikkeni pärjätäkseni mahdollisimman huonosti. Olisikohan yhden lisäkielen osaamisesta kuitenkaan ollut haittaa, josko ei välttämättä hyötyäkään?

Minkään soittimen haltuun ottamiseen minua ei saatu monesta yrityksestä huolimatta usutettua, sillä vastustin sitä kynsin ja hampain ihan vain siksi, että tiesin sen olevan ainakin toisen vanhemmistani toiveissa. Nykyään mietin, että edes auttava säestystaito olisi varsin kätevä olla olemassa, ihan työn ja harrastustenkin kannalta. Mutta tehty mikä tehty.

Mikä ihme siinä on, että uusien asioiden opettelussa vahvan, ulkoisen paineen alaisena ensimmäinen, (joskin useimmiten tukahdutettu) vastine mielestäni ja jopa kehostani on: Antakaa tilaa ottaa homma haltuun omaa tahtia, miettiä mitä tässä ollaan tekemässä –  ja älkää tuuppiko!

Eikä koskaan niin sanotusti väkisin.

 

 

Viikon parhaat eli katso ainakin nämä

Aloitetaan ilmeisimmästä eli alkuviikosta elokuvateattereihin rantautuneesta Avengers Age of Ultronista; Elokuva oli viihdyttävä, eikä väkisin liian pitkäksi ja toiminnalla tukkoiseksi venytetty. Se oli myös ennalta tuttuja hahmojen tarinoita entisestään laajentava sekä katsojan hahmoihin aikaisemmin perehtymisen oletuksella vitsien ja herjojen osalta ratsastava.

Heikkoutena ehkä se, ettei yhdenkään hahmon tarina edennyt valtavia harppauksia eikä kenenkään psykologiselle maaperälle pysähdytty turhan pitkäksi aikaa. Toisaalta muutamat sivurooliin aikaisemmin jääneet hahmot saivat lisää kontaktipintaa ja ruutuaikaa.

Mutta jos suinkin siedät supersankarielokuvia ylipäätään, tämä kannattaa katsoa. Ja tietysti rakastaa Purppuranoi… okei, ei se vain toimi suomeksi, Scarlet Witchiä. 

Haluaisin jakaa näin Partioviikon kunniaksi yhden hauskimmista viime aikoina löytämistäni blogeista eli Pahempi Lippukunta-blogin, jossa kuvataan (lähes) aikuisen partioharrastajan arkea gif-tekstipäivitysten kautta.

Jaettavat tehtävät eli “nakit”, lippukunnan pyörittämiseen liittyvä paperisota, kohtaamiset nuorempien partiolaisten kanssa ja metsäerotiikka tulevat blogin kautta tutuiksi myös ei-partiolaiselle. Jos siis haluat kurkistaa aikuisen aktiivin sielunelämään, klikkaa itsesi tänne.

Ja sitten on tietysti Dorian Pavus; Sarkastinen, loistavalla tyylitajulla varustettu, sulava, viiksekäs, lojaali ja auttamattoman hyvällä huumorintajullaan ilahduttava hahmo. Jota muuten sopii syyttää siitä, että tein häviävän lyhyen pelihistoriani ensimmäisen miespuolisen hahmon. Tirsk.

(Kannattaa hypätä videossa kohtaan 0:45)

Mitkä asiat pääsisivät teidän Viikon parhaat-listallenne, mitä viihteeseen tulee? 
Tv-sarjat, elokuvat, kappaleet, levyt, pelit, yhtyeet tai sarjakuvat… Saa ja pitää vinkata!

 

 

Partioviikon kuvapäiväkirja ja pari sanaa kuvaamisesta

Välillä tekee mieli kirjoittaa pitkästi ja toisinaan taas herää halu tallentaa sekä jakaa arkeaan ja ajatuksiaan kuvin. En ole hääppöinen kuvaaja ja kadehdin jatkuvasti itseäni taitavampien kuvaajien otoksia. Mutta ei niitä itselle tärkeitä hetkiä tulee kukaan muukaan ikuistamaan – tai ainakan kovin usein.

Kevätkoivujen liloja latvoja, lapsen ihmetystä, viistoa valoa ja kukkia keittiön pöydällä, koiran onnea kesäisessä varvikossa, rasvatyyntä meren pintaa tai miehen aamutukkaa. Isovanhempien kasvoissa syveneviä uurteita, lapsuudesta tuttua kukkaketoa, jonne minulla ei kenties ole enää kauan mitään asiaa, vohvelien päälle sulavaa kermavaahtoa tai ymmärtävää katsetta sydänystävän kasvoilla.

Kuvissa on kuitenkin pohjimmiltaan ja parhaimmillaan enemmän kuin valkotasapaino, aukkokoko, pikselien määrä, tarkennuspisteet tai asettelu. Kuvat ja kuvasarjat kertovat kameran takaa katsojasta: tämän kiinnostuksenkohteista, kauneudentajusta, tavasta nähdä ympäristöä tietoisesti…

Ala-asteikäisenä filmikamerani rullalta löytyi leirikoulun jäljiltä niin monta kuvaa eräästä pojasta hyppäämässä volttimonttuun, lyömässä pesäpalloa, rakentamassa hiekkalinnaa ja jopa syömässä pinaattikeittoa, että hävetti kehityttää kuvia vanhempieni laskuun ja siten myös heidän valvovien silmiensä alla. He eivät kuitenkaan maininneet asiasta mitään ja hyvä niin. 

Kun päiväkotilapsille annettiin kullekin kamera päiväksi käyttöön, vahvasti sosiaalisten suhteiden kautta iloa saava ja niihin satsaava lapsi kuvasi lukemattomia otoksia kavereistaan. Tarkka, maailmaa hiljaisemmin havainnoiva ja yksityiskohtiin huomiota kiinnittävä lapsi puolestaan oli kuvannut elinympäristöään uusista kuvakulmista: patterin termostaatin mitta-asteikkoa, ystävän kimallelangoista punottuja kengännauhoja, pöydän alapintaan piirrettyä pientä hahmoa ja lastentarhanopettajan naurunryppyjä.

Aika usein kuulee sanottavan, etteivät järkkäriräpsyt bloggaajaa tee ja että teksti voittaa aina kuvat. Ettei kuvien kautta pääse samalla tavoin ihmisen iholle kuin sanojen vältityksellä. Luen myös sellaisia blogeja, joissa kuvat ovat pääosassa ja teksti sivuroolissa. Siitä huolimatta olen näiden blogien pitäjiä tavatessani ajatellut heidän olevan jollain tavalla tuttuja. Koska tiedän, millaisia onnen pilkahduksia, elinympäristön kauneutta, kohtaamisen hetkiä ja haalenevan syvyn sävyjä he ovat tahtoneet tallentaa ja antaa itsestään.

Joten silloin kun tahdon kuvata: pöhköä, kipeällä tavalla rakasta, ohikiitävää, kuplivaa tai yllättävää rauhaa tuovaa, mitä vain, jaan sen kanssanne pyytelemättä anteeksi.

Norppaemon ikuisti M. Rantala

Arkikauneutta eli tänään kotona

Kun oma naama on mallia perjantaijumitus ja päivän asuna toimivat löysä t-paita sekä shortsit…

Kun tietokoneella on auki kolme lähdemateriaalina toimivaa PDF-tiedostoa, sängyllä retkottaa levällään pari alan lehteä ja Wordissä komeilee melkein valmis, vihoviimeinen koulutyö, alkaa kodin kuvaaminen vaikuttaa lounastauolla hyvältä idealta. 

Näiden kotikuvien myötä toivotan itse kullekin rentouttavaa, tasoittavaa tai vaihtoehtoisesti energisoivaa ja railakasta viikonloppua, jokaiselle oman makunsa mukaan. Itse pääsen viettämään viikonloppua ei-niin-rentouttavissa merkeissä eli partiotaitokisoissa taitojaan mittelevän seikkailijajoukkueen saattajana. Onneksi tänään on luvassa sitäkin lötkömpi ilta ystävän ja lettukasan seurassa sekä saunavuoron merkeissä. Tasapaino ennen kaikkea!

 

Neurootikkominä, hänet hukkasin mä

Oi niitä lapsen saamista edeltäviä aikoja, jolloin ehdin punnita, suunnitella ja ylianalysoida jokaista asiaa. Jaksoin olla neuroottisempi tai en ainakaan pitänyt sitä yhtä pöhkönä kuin nykyään. Jollain tasolla kaipaan itsekriittisempää ja perfetionistisempaa minääni, vaikka muistankin itkeneeni säännöllisin väliaijoin iskeneiden alemmuuden ja riittämättömyyden tunteiden kourissa sängyn pohjalla.

Missä tämä vanhenemisen tai vanhemmuuden myötä tapahtunut rentoutuminen ja jokaisen elämän osa-alueen lähes pakonomaisen hallinnantarpeen väheneminen sitten ilmeni? Kävin oppilaitoksellani valmistumiskeskustelussa ja tyhjensin kaappini. Ihailin vajaat neljä vuotta sitten koulunsa aloittaneen naisen ennakointikykyä, sillä kaapista paljastui melkoinen aikakapseli erinäistä tavaraa, millä selviäisi lähes joka sortin arkikatastrofista.

Sateenvarjo koulupäivän aikana alkaneen kaatosateen varalta, matalat kengät korkkarikuoleman selättäjiksi tai hajonneiden kenkien tilalle ja kangaskassi yllättäville lisäkantamuksille, kuten koulun kirjastosta lainatulle tenttikirjapinolle. Joskus pakolliseksi määrittelemäni varustus piti sisällään ilmeisesti myös deodorantin loppukevään hellepäiviä tai liikunnallisempia luentoaktiviteetteja ajatellen (kyllä, osa opettajistamme piti satunnaisesti taukojumppaa), hiusharjan (silloin pitkähiuksiselle), vaihtosukkahousut mahdollisesti hajoavien tilalle sekä kolme kiloa kopiopaperia (kuvassa vain murto-osa).

Lisäksi kaapista löytyi kissataloudessa elävän pelastus eli tarraharja, hiuspinnejä, teräviä lyijykyniä, kumi, muutama kolikko hätätilanteita silmälläpitäen sekä purkkapaketti kauhunhajuisen hengityksen varalta – se tosin päätyi roskiin neljän vuoden seisotuksen päätteeksi. Voidaanko todeta, että arjen odotettavissa olevien ja odottamattomampien tilanteiden riskinhallintani on ollut tuolloin kohtuullisen hyvissä kantimissa?

Saatan olla edelleen satunnaista keskivertosählääjää järjestelmällisempi, mutta mietin toisinaan kaiholla niitä lapsettomia päiviä, joita en suinkaan käyttänyt himourheilemiseen, baareissa notkumiseen tai muihin huolettoman opiskelijan aktiviteetteihin – oli vaikea esittää huoletonta, kun ei sitä ole koskaan osannut olla. 

Sen sijaan järjestin kotiin ruokajuhlia, opiskelin, paiskoin duunia ja siivosin. Ihan luvattoman usein ja luvattoman paljon. Joka viikko pestiin lattiat, tomutettiin petivaatteet parvekkeella ja jynssättiin kaikenmaailman lampunpäälliset. Ikään kuin kotoa hiljattain muuttaneen nuoren itselleen rakentama huusholli olisi kaatunut niskaan kuin korttitalo, jos yksikin roska olisi leijaillut sen ylle.

Olen tänään, piirun vajaan valmiina opiskelijana, työelämän suuntaan kuikuilevana, vanhempana, ystävänä ja ihmisenä onnellisempi ja tasapainoisempi. Mutta silti osa minusta on sitä mieltä, että vaikka sitten hieman onnettomampana, olisin parempi ihminen, saisin nykyistäkin enemmän aikaan, kotini kimmeltäisi ja hoitaisin kolmen tyypin hommat – jos vain saisin napsautettua hermoja tasoittavia itkukohtauksia saavan neurootikkominäni takaisin päälle.

Vettä on kuitenkin virrannut Keravanjoessa sen verran paljon, että taidan kuitenkin tyytyä hoitamaan kaikki pakolliset ja asialliset hommat sekä kasan vapaaehtoista lisäpuuhaa niiden päälle ja olla välillä tyytyväisesti läsnä, elää hetkessä, luottaa siihen, ettei ennalta suunnittelematon maailma romahda, jos lakkaa hetkeksi häsläämästä.