Itsepäisyys ja halu tehdä asioita oman sisäisen motivaation eikä ulkopuolisten toiveiden ajamana. Kaksi varsin määrittävää tekijää lapsuudessani ja nuoruudessani. Ehkä toisinaan vielä aikuisiälläkin.

Otin kotona sisustuskuvia ja löysin Lyhyen saksan kieliopin nököttämässä mielenosoituksellisesti pääkallo-kynttilälyhdyn vierestä. Tämän asetelman taustalla lienee viidenneltä yhdeksännelle luokalle käyty jatkuva taistelu valinnaisen saksan kielen opiskelemisesta – itse en olisi halunnut ja kotijoukoista se oli hyvä idea. Lukematta ja harjoittelematta koulunumerolla seitsemän sen kahlasin läpi, mutta tein kaikkeni pärjätäkseni mahdollisimman huonosti. Olisikohan yhden lisäkielen osaamisesta kuitenkaan ollut haittaa, josko ei välttämättä hyötyäkään?

Minkään soittimen haltuun ottamiseen minua ei saatu monesta yrityksestä huolimatta usutettua, sillä vastustin sitä kynsin ja hampain ihan vain siksi, että tiesin sen olevan ainakin toisen vanhemmistani toiveissa. Nykyään mietin, että edes auttava säestystaito olisi varsin kätevä olla olemassa, ihan työn ja harrastustenkin kannalta. Mutta tehty mikä tehty.

Mikä ihme siinä on, että uusien asioiden opettelussa vahvan, ulkoisen paineen alaisena ensimmäinen, (joskin useimmiten tukahdutettu) vastine mielestäni ja jopa kehostani on: Antakaa tilaa ottaa homma haltuun omaa tahtia, miettiä mitä tässä ollaan tekemässä –  ja älkää tuuppiko!

Eikä koskaan niin sanotusti väkisin.