VAALI-ENCORE sekä raamatullinen kaneetti

Kaverini totesi Facebookin vaalivalvojaisisissa, että tänään saattaisi olla hyvä päivä ottaa Ei näin-merkki uusintakierrokselle. (Muistattehan Ei näin-merkin?) Naureskelin ajatukselle ensin, mutta vakavoiduin sitten yön pimeinä tunteina miettimään montaakin asiaa.

Ensinnäkin sitä, onko demokratian puolestapuhujalla oikeasti varaa valittaa vaalituloksesta? Voiko todeta kansan päättäneen, mutta tihkuen samalla ylenkatseista ironiaa? Onko kellään oikeutta sanoa, että väärin äänestivät? Eivät osanneet ajatella oikein, prioriteetit vinksallaan ja niin edelleen. Omasta kuplastaan käsin on aina hyvä huudella, mutta toisaalta kulloinenkin vaalitulos herättää aina pohtimaan sitä, miten yksi- tai moniarvoisessa yhteiskunnassa elämme.

En voi olettaa, että kaikkia äänestäjiä kiinnostaisivat äärimmäisen uhanalaisten saimaannorppien suojelu, transalain uudistus, kestävämpien energiamuotojen kehittäminen ja tuottaminen, hoito- ja koulutuspalveluiden laadun turvaaminen, julkisen liikenteen verkoston vahvistaminen tai sosiaali- ja terveyspalveluiden ”yhden luukun periaatteen” soveltaminen enenevissä määrin kuntien ja muiden palvelualueiden käyttöön.

Kaikki eivät avaudu miehelleen shampookasa päälaellaan keikkuen siitä, miten valtio saisi pitää veronpalautukset, jos ne laitettaisiin veronmaksajan valitsemaan käyttökohteeseen, vaikkapa mielenterveyspalveluihin. Osa saattaa hyvinkin olla sitä mieltä, että enempi omaan taskuun jäävä raha parempi raha. Eikä minulla ole oikeutta sanoa että EI noin tai näin.

Mutta mitä sitten voin sanoa? Voin sanoa, että uskon peruspalveluihin kaadettujen veroeurojen olevan varmempi ja parempi sijoitus lapseni tulevaisuuteen kuin yksikään etelänmatka, jääkiekkomaila tai merkkitennari tulisi olemaan.

Jos ympäröivä yhteiskunta epätasa-arvoistuu entisestään, se lisää turvattomuutta, vastakkainasettelua, väliinputoajuutta ja moninaisia sosiaalisia ongelmia. Vuosien tai vuosikymmenien ajan häthätää pahimmista rei’istään tilkitty paatti uppoaa varmemmin kuin kerralla huolella kunnostettu vene. Sama pätee muuten yhteiskunnan lisäksi esimerkiksi koulurakennuksiin ja varuskuntiin.

Toivotankin tehtäviinsä valituille kansanedustajille yhteistyökykyä yli rajojen, avoimuutta, ennakkoluulottomuutta, ammattitaitoa, pitkää pinnaa, asiantuntevia virkamiesneuvonantajia ja taitavia avustajia, epäitsekkyyttä, kauaskatseisuutta, tasa-arvoista perustaa päätöksille ja inhimillisyyden lähi- ja kaukonäköä parantavia silmälaseja. 

Koska Raamatulla päähän lyömistä on esiintynyt kotimaisessa politiikassa aina ja iänkaikkisesti sekä koti-uskonto-isänmaa-henkiset puolueet keränneet opetuslapsia näissä vaaleissa, siirryn lukemaan kyseistä opusta kuin piru itse ja siteeraan 2. Korinttilaiskirjettä:

”Minä annan vain neuvon tässä asiassa; sillä se on hyödyksi teille, jotka jo viime vuonna olitte ensimmäiset, ette ainoastaan tekemässä, vaan myös tahtomassa. Täyttäkää nyt siis tekonne, niin että, yhtä alttiisti kuin olitte sen päättäneet, sen myös täyttäisitte, varojenne mukaan. Sillä jos on alttiutta, niin se on otollinen sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan, kuin niitä ei ole.


Sillä ei ole tarkoitus, että muilla olisi huojennus, teillä rasitus, vaan tasauksen vuoksi tulkoon tätä nykyä teidän yltäkylläisyytenne heidän puutteensa hyväksi, että heidänkin yltäkylläisyytensä tulisi teidän puutteenne hyväksi, niin että syntyisi tasaus, niinkuin kirjoitettu on:  

´Joka oli paljon koonnut, sille ei jäänyt liikaa, ja joka oli koonnut vähän, siltä ei mitään puuttunut.´”     

 

Norppalan äänestysmatka ja -muistutus

Koetin käydä yhteiskuntakasvatuskeskustelua kolmevuotiaan kanssa kävelymatkalla äänestyspaikalle. 

”Täällä Suomessa asuu kauhean paljon ihmisiä ja jonkun pitää päättää niiden asioista…”
”Mutta mä en halua nähdä niitä.”
”Mitä?”
”Kun mua ujostuttaa ne ihmiset.”
”Ööh, no siis ne ihmiset on ihan omissa kodeissaan täällä lähellä taloissa ja siellä Helsingissä sekä isoukin ja -mummin kaupungissa ja kaikkialla muuallakin. Mutta ne ei voi kaikki päättää aina yhdessä asioista, kun niitä on niin paljon…”
”Joo mutta en mä silti halua että ne tulee tuonne koululle ja mun pitää nähdä niitä.”
”Ei ne tule sinne, käydään vaan äänestämässä ja mennään kotiin.”
”Okei, hyvä.”

Luovutin ja totesin, että ehkä tätä demokratiaesittelyä voi jatkaa hieman vanhemman lapsen kanssa?

Kävelimme koululle, selitin lapselle, miten äänestys toimii noin niinkuin jumppasalitasolla: Todista henkilöllisyytesi, ota lappu, kirjoita ehdokasnumero, ota leima vastaan, pudota lipuke laatikkoon. Lapsi sai muuten yllätyksekseni hoitaa pudotusvaiheen.

Koska olin ainoa äänestäjä koko salissa, uskaltauduin kuluttamaan aikaa lapselle juttelemiseen ja parin kuvan räpsäisemiseen. Jos porukkaa olisi ollut jonossa, olisin painellut puolijuoksua prosessin läpi ja pois alta. Nyt on äänestetty ja illalla jännitetään tuloksia!

Ja sitten vielä se tärkein: Muistakaa äänestää, vielä ehtii hyvin!

 

P.S. Muistakaa tykätä blogin Facebook-sivusta sillä ensi viikon aikana siellä puolella on jaossa kaapin pohjalle kasaantunutta ”korruptiotavaraa” oikein urakalla. Pus.

 

Suhteestani musiikkiin

En ole koskaan pitänyt itseäni musikaalisena. Kun jossain sosiaalisessa tilanteessa päädytään laulamaan, oli kyse sitten hilpeästä Sing Star-tyyppisestä laulutilanteesta tai virsien veisaamisesta, ärsyynnyn siitä, jos täysin laulutaitoiset ihmiset kikattelevat mukamas noloina ja selittävät, etteivät ole kummoisiakaan laulajia. Ja kun he kuulevat oman lauluyritykseni, koko seurueelle käy täysin selväksi, kuka on oikeasti ronskin rehellisen laulutaidoton ja keistä on vain tyttömäisen söpöä vähätellä kaikkea tekemistään.

Koska vähäiset yritykseni laulun ja soiton saralla ovat tuottaneet yksinomaan turhautumista ja harmia, en ole koskaan mainostanut musiikkia harrastuksenani. Sillä on ollut roolinsa erityisesti teini-iän angstivaiheissa, mutta silloinkin olen poiminut vaikutelmia ja uusia bändejä kuunneltavaksi sukulaisiltani, ihastuksiltani, kavereiltani – kaikilta niiltä, joilla on ollut aikaa, halua ja paloa etsiä uutta kuunneltavaa ja uppoutua musiikin pariin.

Minulle musiikissa tärkeintä ovat lyriikat, tarinat ja tunne. Kaikki ne kolme yhdessä, nivoutuneina elämäni tapahtumiin, kirjojen, elokuvien, tv-sarjojen ja pelien tarinoihin, joihin tietyt kappaleet sanoituksineen sopivat kuin paljon käytetty puukko tuppeensa – vaivatta ja tarkoituksenmukaisesti. Ehkä siksi kuuntelen todella moninaista musiikkia, poislukien ne kappaleet, joissa ei ole sanoja, sillä ne ovat minulle kovin tyhjiä, puolinaisia ja vajaita.

Jos oikeasti ymmärtäisin jotain musiikin päälle, viihtyisin sanattoman, kone- tai instrumentaalimusiikin parissa kenties paremmin. Mutta nykyiselläänkin musiikki on ottanut omat, tärkeät kolonsa elämästäni: koulu- ja kotitöiden siivittäjänä, lapsen kanssa tanssimisen taustana ja erityisesti juoksulenkkien kirittäjänä sekä kannustajana. 

Enemmän kuin pitkään aikaan olen antanut musiikin koskettaa, kannatella, innostaa ja irtauttaa arjesta uusille urille. Päästänyt irti siitä ajatuksesta, että musiikin teoriaa, sen palasia pitäisi ymmärtää tai musiikkia pitäisi itse kyetä tuottamaan laulun tai soiton muodossa voidakseen antaa sille aikaa ja ajatusta. 

Kysyin mieheltäni tovi sitten jotain musiikista ja tämä vastasi, ettei harrasta musiikkia, mikä oli mielestäni täysin älytöntä – soittaahan tämä useampaa soitinta kelvollisesti ja yhtä erinomaisesti. Tämä vastasi minun viettävän silti keskivertoviikosta enemmän tunteja musiikkia kuunnellen, sitä etsien, kahlaten lyriikoita läpi ja täyttäen arkeani musiikilla. 

En edelleenkään osaa laskea tätä harhailuani musiikin harrastamiseksi, mutta jokin on muuttunut. Itse tekemisen ja syvällisemmän ymmärryksen vaade on väistynyt ja tilalla on ilo.

_____

Tällä viikolla erityisen puhuttava kappale on ollut Nerina Pallotin Rousseau. Miksi?

Koska kaikki muuttuu, työ, lapsen kanssa eläminen ja omat kiinnostuksenkohteet. Herään haluun haastaa itseäni, kehittyä sekä luoda jotain uutta. Juoksen ylämäkeen ja Spotifysta soiva kappale tuo mieleen jotain hyvin todelta tuntuvaa:

”We are born twice – once to exist and again to live” 
Jean-Jacques Rousseau

 

Haamuraja rikki

En ole pahemmin juossut yli kymmenen kilometrin lenkkejä sen jälkeen kun likipitäen kaikki niveleni: polvet, kyynerpäät, lonkat, ranteet, nilkat – jokainen nivelpoloinen mitä käytin arjessa tai urheillessa vähänkin enemmän, alkoivat raskauden jälkimainingeissa kiukutella.

Nytkin on tosin lonkka ja nilkka kipeänä, mutta oikea ja vertaiskuvallinen aurinko kurkistelevat kilpaa pilvien raoista. Tästä se lähtee; Ensi kuussa viisitoista ja juoksukesän jälkeen kaksikymmentä kilometriä.

Ja nyt kaikki multimaratoonarit hiljaa siellä! Kropan totaalilakon jälkimainingeissä jokainen lisäkilometri lenkkiin ansaitsee pienet virtuaaliset ja eteisessä hikisenä kiskaistut tuuletukset, saati sitten pari, kolme ekstra-kilometritolpan väliä.

P.S. Nykyisen juoksusovelluksen osalta meni myös 200 juostun kilometrin raja rikki!

 

 

Pieniä onnenaiheita

Lapsen käsitys hienoista vaatteista (eli esimerkiksi keltaisiin sydänleggingseihin, My Little Pony-collegepuseroon ja turkooseihin aurinkolaseihin sonnustautuminen).

Kevät

Juhlat, parhaat bloggaajakollegat ja jämäruoat. Näillä naurunrypyillä, tanssimisesta kipeytyneillä varpailla ja juustokakkuvararenkailla jaksaa taas viikkoja pirteämpänä. Pienenä miinuksena se, että painan kohta sata kiloa.

 

Nämä tyypit, kaikki kolme. Tätä tuskin tarvitsee avata sen enemmän?

Keravakierros ja se, että joku hullu ylipäätään suostui lähtemään kanssani tekemään pikaisen tutustumiskierroksen kotikaupunkiini. Kahvilassa istuskelu, lastentarvikeliikkeessä aletuotteiden hypistely ja kirppiksen koluaminen olivat tietysti plussaa.

Ja sanoinko jo kevät?

Päivän ärsytyksenaihe

Rokoteasiat ovat olleet pohdinnan alla tässä blogissa ennenkin ja voisin vauhkota kymmenien kappaleiden verran siitä, miten lyhytnäköistä, typerää ja edesvastuutonta on päättää, ettei anna rokottaa lastaan rokotusohjelmaan kuuluvilla rokotteilla.

Kiitos kansallisen rokotusohjelman, monet tarttuvat taudit sekä niihin liittyneet jälkitaudit, eriasteiset vammautumiset ja kuolemantapaukset ovat hävinneet Suomesta kokonaan tai lähes kokonaan. Se on kuitenkin edellyttänyt ja edellyttää jatkossakin sitä, että riittävän suuri osa väestöstä on saanut rokotukset näitä tartuntatauteja vastaan.

Rokotuksista puhuttaessa nousee usein esille termi rokotuskattavuus, joka kertoo, kuinka suuri osuus väestöstä, tietystä ikä- tai riskiryhmästä on saanut rokotteen. Mitä herkemmin tarttuvasta taudista on kyse, sitä korkeampi rokotuskattavuuden tulisi olla, jotta rokotuksilla torjuttava tauti voitaisiin pitää poissa maasta – jos rokotuskattavuus laskee, taudit voivat palata takaisin.

Paheksun aniharvoja vanhemmuuteen tai lasten hoitoon ja kasvatukseen liittyviä ratkaisuja. Koetan kuunnella erilaisia argumentteja, keskustella, avata ajatteluani ja kohdata. Mutta tässä asiassa voin myöntää päreideni palavan epäsäännöllisen säännöllisesti. Rokottamattomuudella ei vaaranneta vain omaa lasta vaan päätös koskettaa kaikkia niitä, joita ei voida vaikkapa terveydellisistä syistä rokottaa, niitä lapsia, joita ei ole vielä ehditty rokottaa ja jossain kohtaa myös tulevia sukupolvia:

”Rokotus suojaa rokotettua itseään ja hänen läheisiään. Kun ei sairastu, ei myöskään tartuta tautia eteenpäin. Näin esimerkiksi perustautinsa takia tartunnoille alttiimmat ja ikänsä puolesta tai muusta syystä rokottamattomat voivat saada epäsuoraa suojaa muiden rokotuksista. Tätä kutsutaan laumasuojaksi.

Haluaisin tietää, josko en ymmärtää että millä ihmeen perusteilla ihmiset oikeuttavat itsensä tai lastensa rokotusten laiminlyönnin?

Toivoisin taustalla olevan ennemmin tietämättömyyden ja  sekä virheellisen tiedon* uhriksi joutuminen. Niihin kun voi tiedotuksella ja opastuksella puuttua, toisin kuin puhtaaseen itsekkyyteen ja väliinpitämättömyyteen.

P.S. Liian monta yllä olevan kuvan kaltaista uutista on osunut viime kuukausina silmiin. Viimeksi tänään. Keittää, sihisee ja porisee.

 

* Linkatussa postaukseen on kasattu useita asiallisia aiheeseen liittyviä linkkejä.

 

// Lainaus THL
 

Romantiikkapäivitys eli pienten eleiden tärkeydestä

Muistatteko kun kirjoitin romantiikkavajauksesta ja totesin että älykkyydestään, kokkaustaidostaan ja muista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mieheni ei ole kovin taipuvainen romanttisiin eleisiin tai urotekoihin… sanoin, lahjoin tai tunnustuksin.

Voitte siis ehkä kuvitella, että olin varovaisen innoissani saadessani pääsiäisleirille viestin, jossa kerrottiin, että minua odottaisi kotona jokin pienenpieni yllätys. Olin vilpittömän ilahtunut ajatuksesta, että mies oli poissaoloni aikana tuhrannut vapaa-aikaansa hankkimalla allekirjoittaneelle jotain kivaa. Kuten kävi ilmi, minilahjaan oli myös uhrattu ajatusta sekä kuunneltu vaimon hartaita toiveita ja surkeita kitinöitä – sain nimittäin zombiehevos-yksisarvisen! 

Jokunen teistä varmasti miettii, että mitä ihmettä. Juttu juontaa juurensa siihen, että märehdin miehelle katkerana, etten saanut työn alla olleeseen yhteispeliimme hahmolleni halumaani, pahuksen siistiä ratsua. Sillä kukapa ei haluaisi ratsastaa epäkuolleella otuksella, jonka päästä sojottaa ruosteinen miekka. Imago ennen kaikkea, eikös?

Kyseessä lienee vähän sama tilanne kuin jos olisin huomannut kaupassa erityisen ihanat korvakorut ja mies olisi sitten käynyt ostamassa ne. Paitsi että omistan kymmeniä korvakoruja enkä omistanut tätä ennen yhtään zombiehevosta. Korvakorut olisin voinut ostaa itse, mutta en olisi missään nimessä kehdannut käyttää oikeaa rahaa kuvitteellisen kulkupelin hankintaan. 

On se hieno, en kestä. 

 

 

Aliasraivoa, skumppaa, vyötiäishortseja ja naurua eli #teammomfie Keravalla

Huh huh mikä päivä! Hyvällä, sekopäisellä ja alavatsakramppaavalla tavalla. 

Raissi raivosi joutuessaan Alias-väijytyksen uhriksi, Emmi tunsi itsensä heti muotibloggaajaksi saatuaan villalierihatun päähänsä ja Iksu löysi hyvänmakuisen alkoholittoman kuohuviinin. Eräs urheiluverkkaribloggaaja hukkasi korteistaan numerot useampaankin kertaan, jaoimme Prismamuistojamme (?!) ja suunnittelimme tulevia sähellysreissuja.

Paikallisen lastenvaateverkkokaupan Coolkidsin omistaja kävi esittelemässä iltapäivällä kaikille siihen mennessä paikalle ehtineille Papun kevätmallistoa. Sinapinkeltaista, ananaksia, kolmioita, vahvaa turkoosia, taskuja, puolikuita, salamuurahaisia ja baggyhousuja, äääh, olisin voinut napata koko mallistokorillisen vaatteita itselleni. Noh, se siitä. Totesimme myös, että aikuisille pitäisi ehdottomasti olla saatavilla vyötiäiskuosisia, collegekankaisia kesäshortseja.

Pidimme tiimalasipuheenvuorojen rytmittämän esittelykierroksen, puhuimme lasten tekemällä tekemisestä ja huonoista tequilakokemuksistamme. Vertailimme housukaavoja, pohdimme kolajuomien hampaita syövyttävää vaikutusta ja lätisimme työ- sekä opiskelusuunnitelmistamme. Puheenaiheet vaihtelivat enemmän tai enimmäkseen vähemmän johdonmukaisesti kaikesta maan ja taivaan välillä, päättyen usein tavalla tai toisella monia meistä yhdistävään teemaan – bloggaamiseen.

Keskiyön paremmalla puolella intouduimme lähtemään paikalliseen baariin ja räpiköimme metsän sekä lähes aution keskustan läpi kohti tanssipaikkaa. Matkan varrella sattui pieni viinivahinko ja totesimme vedenkin olevan Keravalla kalliimpaa. En rehellisesti sanottuna muista, milloin olen jaksanut lähteä juhlien jälkeen vielä uloskin, joten oli ihan virkistävää selvitä ulos kotiovesta.

Silkkitassu ja louna olivat varanneet meiltä vierashuonepaikat jo hyvissä ajoin ja ”pahin Nanna” päätyi lopulta punkkaamaan olohuoneeseemme viritetyllä vieraspatjalla. Aamulla söimme jämiä, paikkasimme nestevajausta kivennäisvedellä ja tuoremehulla sekä pelasimme erän Catania. Puolenpäivän aikoihin tupa oli tyhjä, ellei mittavaa tyhjien pullojen pinoa eteisessä sekä keittiössä vaanivaa tiskivuorta lasketa…

Otetaanhan hei pian uusiksi?

 

 

 

Keittiössä kuultua ja monta syytä kilistää huomenna

– Saanko iskä syödä tota juustokakkua?
– Ei se valmistu tänään, sen pitää hyytyä yön yli.
– No huomenna sitten?
– Ei kun sinä menet ukille ja mummille kylään.
– Kuka sen kakun sitten syö?
– Tänne tulee sellainen kauhean iso lauma tosi nälkäisiä naisia ja ne pistelee kaiken kakun suihinsa…
– Oi voi. Harmi.

 

Miesten ja lasten suusta sen totuuden kuulee?

 

***

Huomenna kilistellään kuohuvalla. Ai miksi? Paristakin eri syystä.

Yhteisbloggaamiseen kuuluu tapaamisten ja reissujen järjestäminen, eikös?

#Momfien porukkaa on nähty erilaisilla kokoonpanoilla niin kotimaassa kuin naapurimaissakin, osaan tiimistä olen törmännyt viimeksi StreamTeamin illanvietossa ja isompaan osaan mekkoiltamissa alkukeväästä.

Näitä huipputyyppejä ei kuitenkaan voi nähdä liian usein ja tällä kertaa taas muutama uusi naama uskaltautuu Norppalaan tutustumaan kanssabloggaajiinsa. Vieraanvaraisuuden opittu tai peritty piirre nostaa päätään eikä meillä lasketa, ollaanko ennestään tuttuja – tänne vaan kaikki!

Toinen syy on se, että kaikkensa antaminen taisi viimeaikaisten käänteiden perusteella kannattaa. Ajattelin nostaa sillekin epävirallisen lasillisen huomenna. Vaikka sitten ihan itsekseni ja tyytyväisenä myhäillen.

Olen melkeinpä typerän innoissani aikuisten kesken vietettävästä illasta hyvän ruoan, juoman ja sekavien juttujen parissa. Mutta miksipä ei saisi olla; Luulisi itse kullekin lapsiperhearjen, töiden ja opiskelujen välissä palloilevan pystyvän perustelemaan itselleen pienen paussin toisinaan?

Iih, huomenna!

 

 

Mitä isommat helyt sen parempi

 

Siinäpä se olennaisin asia jo tulikin, otsikossa ja kuvateksteissä. Nimittäin mottoni mitä koruihin tulee.

Onnekseni viime vuosina niin sanottuja statement-koruja eli toinen toistaan massiivisempia, kimaltavampia, värikkäämpiä ja kreisimpiä killuttimia on saanut ihan jokaisesta hyvin varustellusta vaatekaupasta ja rihkamaliikkeestä kautta maan. Sillä isompi on todellakin parempi – jos puhutaan kaula- ja korvakoruista.

Mitä mieltä muuten olette: Alkavatko isot korut tulla jo ulos korvista ja kuvastoista vai pitäisikö niiden saatavuus direktivisoida?

 
Kollaasien korut: H&M, Zara, Lindex ja FannyAlexandraBoutique