Jokainen päiväkotipäivä on tuomiopäivä?

Mietin päiväkodeissa keikkaa tehneenä, niissä harjoitelleena ja varhaiskasvatusalan hommiin suuntautuvana erästä asiaa, joka lisää oman osansa siihen paljon puhuttuun vanhemmuuden ikuiseen huonoon omatuntoon.

Nimittäin sitä, miltä tuntuu vanhempana lukea juttuja siitä, miten henkilökunta rumasti sanottuna “kyttää”, “vahtaa” tai laskee vanhempien työssäkäymisiä, opiskeluja ja perhetilanteita. Verkkokeskustelujen ja sivukorvalla kuultujen keskustelujen perustella monen päivähodin henkilökunta koettaa silmämääräisesti arvioida, onko lasten vanhemmilla vaikkapa masennusta, (avio)eroon tai työttömäksi jäämiseen liittyvää kriisiä tai vastaavaa tilannetta päällä, jonka vuoksi pitäisi “kotona olon” ohessa käydä esim. terapiassa, työterveyshuollossa tms. asioita hoitamassa päiväsaikaan.

Onko lapselle paras paikka kotona sellaisen vanhemman kanssa, jolla on vuorotöistä kertynyttä univelkaa tai joka on henkisesti siinä pisteessä, että hän vain nukkuisi, tuijottaisi seinää, ei saisi itselleen vaatteita päälle tai ruokaa lämmitettyä tai purskahtelisi hallitsemattomasti itkuun joka välissä? Kyllä, lapset elävät aikuisten rinnalla arkea ja vaikeammat kaudet kuuluvat jokaisen perheen elämään…

Mutta ääritilanteissa, ennen nykymuotoista itse pärjäämisen ja pieniin perhepiireihin eristäytymisen ajanjaksoa, joku muu aikuinen olisi kenties ottanut lapset siipensä alle siihen asti, että vanhempi saa asiansa kuntoon. Voisiko päivähoito olla lastensuojelun avohuollon toimenpide siinä mielessä, että sillä tuettaisiin vanhemman kuntoutumista, lapsen hyviä vertais- ja aikuissuhteita ja siten koko perheen hyvinvointia?

Ei meidän perheessämme ei ole masennusta tai päihdeongelmia. Kummankaan pää ei leviä (paitsi ajoittain “normaaleissa” rajoissa). Lapselle on mahdollistunut hyvän pituiset talvi- ja kesälomat ja opiskeluaikanani myös arkivapaita hoidosta. Hoitopäivät ovat olleet maksimissaan kahdeksantuntisia ja tilanteesta riippuen lyhyempiä. Siitä huolimatta itselleni on muodostunut huono omatunto siitä, jos ja kun vien lapsen hoitoon – niin monessa paikassa tuntuu vanhempien sättimistä esiintyvän.

Otetaanpa pari esimerkkiä elävästä elämästä, jotta joku superäiti ja paremmintietäjä voi kouraista niiden aikana kourallisen sepeliä heittovalmiuteen; Kun opiskelin täysipäiväisesti ja tavoitevauhtia nopeammin (tein muuten paperilla 3,5 vuoden pituisiksi arvioidut opinnot reilussa 2,5 vuodessa), se tiesi tentteihin lukemisen sekä esseiden ja raporttien kirjoittamisen ohella lukuisia luentotunteja ja erilaisissa työkentälle sijoittuvissa hankkeissa vietettyjä iltoja, arkipäiviä ja viikonloppuja.

Tein esimekiksi kymmeniä tunteja opintoihin kuuluvaa yövapaaehtoisen hommaa turvatalolla. Näiden vuorojen aikana mies hoiti lasta illan ja yön. Joskus sain nukuttua vuorojen aikana ja joskus oli kiireisempää. Tuolloin aamupäivällä oli pakko saada jokunen tunti kunnollista unta ennen kuin tartuin taas tenttikirjaan ja hain lapsen iltapäivällä hoidosta.

Se mitä henkilökunta kenties näki, oli väsyneen ja nuutuneen näköinen mutsi, joka toi lapsensa hoitoon aamulla – samoilla silmillä kuin oli lähtenyt neljän jälkeen iltapäivällä liikkeelle kohti hankehommia. Sama leväperäisesti käyttäytyvä mutsi käveli seuraavaksi kotitalon ovesta sisään (asumme päiväkodin vieressä) ja haki lapsen iltapäivästä pihalta. Mutta sitä, mitä noiden kotiseinien sisällä tapahtuu, ei voi henkilökunta tietää, ellei vanhempi vuodata tarinaansa syyllisyydentunnoissaan jokaiselle, joka sitä suostuu kuuntelemaan.

Olipa kerran myös mutsi, jolla paloi kesken tenttiputken hermo ihan totaalisesti eikä mikään enää tarttunut päähän. Lenkkikamat päälle, 45 minuutin pyrähdys päivän päätteeksi ja suoraan lenkkikuteissa hakemaan lapsi hoidosta hieman etuajassa. Illalla mies lähti puistoon ja pelaili lautapelejä lapsen kanssa, kun luin kirjan loppuun “uudella päällä”. Ehdinpä sen lisäksi leikkiä lapsen kanssa junaradalla sen sijaan, että olisin opiskellut viimeiset kolme varttia väkisin, huonommilla tuloksilla ja juossut illalla. Juuri tästä syystä meillä ei lasketa, mutta lasketaanko päiväkodissa?

Opiskeluhommia on kuitenkin tehty niin päivällä, illalla kuin yölläkin, aina sopivassa välissä, täyttä työpäivää ja välillä -iltaakin tekevän miehen kanssa lapsen huolenpidosta vuorotellen. Kummankin puolen isovanhemmat ovat aktiivisesti mukana työelämässä ja auttelevat mielellään työajan ulkopuolisten menojen osalta, mutta perusarki hoidetaan silti kahden vanhemman voimin (mikä sekin on luksusta moneen perheeseen verrattuna).

Päiväkoti on kolmivuotiaan lapsen kaverisuhteiden, monipuolisen aktiviteetin (jumppasalit, retket, yhteisleikit, musiikki, taiteilut, teemapäivät) kannalta tosi korvaamaton palanen meidän arkea. Lapselle tärkeät kaverit ja läheiset aikuiset näkyvät ja kuuluvat tämän jutuissa ja nyt kesälomalla päiväkotiin kaivattaisiin ainakin kerran viikossa leikkimään – tylsempinä kotilomailun viikkoina useamminkin.

Opiskelun loppurutistukseni ja työarjen välissä on kaksi kuukautta aikaa: kesä- ja heinäkuu, joista heinäkuun saimme ilmaiseksi loma-ajaksi vain pitämällä lapsen “kirjoilla” kesäkuun ja maksamalla (täyden) hoitomaksun. Kesäkuussa lapsi teki kokonaiset kolme hoitopäivää, muun muassa sairastelupäiväni ja pakollisen työmenoni vuoksi. Jokaisella kerralla huomasin selitteleväni, miksi tuon lasta hoitoon, vaikka tiedän, etten itse sitä vastaavassa tilanteessa työntekijänä olettaisi – eihän vanhemmilla ole mitään tilivelvollisuutta menoistaan.

Ja vaikken ole lapsen ryhmässä mitään kyttäämistä tai laskemista kuullut, sitä kuulee muualta niin paljon että hoitoon viedessä oikeasti miettii: “mitä ne nyt ajattelee” tai “puhutaankohan tästä nyt selän takana”.

Olen seurannut aiheeseen liittyvää keskustelua eri tiedotusvälineiden uutisten ja artikkeleiden kommenttiosioissa ja varhaiskasvatusalan Facebook-keskusteluryhmissä ja haluaisin päätellä pikkuhiljaa tämän pohdinnan eräästä ryhmästä poimimaani herkulliseen rinnastukseen:

Miettikää nyt oikeasti, jos menisitte perheen kanssa ravintolaan sunnuntaina ja siellä olisi joku naama nurinpäin oleva tarjoilija tiuskimassa. Ai miksi? Kun hänen mielestään ravintolan kuuluisi olla auki vain arkisin. Ja hänen mielestään lapsikin nauttii enemmän kotiruuasta. Lisäksi hänen mielestään kaikki hyvät perheet ovat kotona tai kirkossa sunnuntaisin.

Unohtamatta, että hänen mielestään vain sellaisten perheiden tarvitsee saada ruokaa ravintolassa, jotka eivät saa ruokaa itse tehtyä perustellusta syystä. Hänen mielestään lapsen etu on oppia sunnuntaisin oman äidin ja isän opissa ruuanlaittoa ja leipomista sen sijaan että kärsii hälyisessä ravintolassa. On myös ilman muuta selvää, että hän ei omia lapsiaan tuonut ravintolaan kuin äärimmäisessä hädässä ja voi miten hyviä niistä lapsista tulikaan!

Ei, varhaiskasvatusalalla työskentelevän tehtävä ei mielestäni ole kertoa, miten hänen mielestään lapset hoidettaisiin täydellisessä maailmassa tai miten hän on supervanhempana ratkaissut omian lastensa hoidon. Heidän tehtävänsä ei ole työajallaan tai ammattinimikkeensä varjolla tuomita tai jakaa perheitä eri kasteihin heidän työssäkäymisensä, kulttuurisen taustansa, varallisuutensa tai muiden tekijöiden nojalla.

Perheiden kanssa voi käydä dialogia, kuunnella, mitä kussakin perheessä tapahtuu, kenties keskustella esimerkiksi kotona pienemmän sisaruksen kanssa olevan vanhemman kanssa siitä, minä päivinä ryhmässä järjestetään erityisiä juttuja kuten jumppaa tai retkiä ja siitä, mihin aikaan esimerkiksi pienryhmätyöskentelyä tai yhteistä ohjelmaa toteutetaan ryhmässä.

Näin sellaiset lapset, jotka ovat hoidossa virikkeitä saadakseen ja vanhemman jaksamisen tueksi voivat olla hoidossa esimerkiksi kolmena, fiksuna päivänä viikossa tai ryhmän toiminnan kannalta mielekkäinä tunteita, jos perheellä ei ole erityisiä toiveita hoitopäivien tai -aikojen suhteen. Mutta keskustelu ja kokonaistilanteen molemminpuoliseen näkemiseen pyrkiminen pitäisi tapahtua kasvatuskumppanuuden osapuolten välillä, ei kahvihuoneissa tai netissä.

Joten omalta osaltani lupaan seuraavaa: Työssäni lasten ja perheiden kanssa, kasvatuskumppanuuden toisena osapuolena töissä ja toisena osapuolena vanhempana pyrin parhaani mukaan välttämään tulkintojen tekemistä tai spekulaatioita perheiden tilanteista. En vahtaa tai laske tuomisia, hakemisia tai olemisia sen enempää kuin laki ja työtehtäväni edellyttävät.

En puhu pahaa tai kauhistele perheiden hoitoratkaisuja kollegoilleni. Ja jos huomaan tähän sortuvani, annan itselleni napakan, henkisen potkun takalistolle. Teen hoitoon tuotavien lasten kanssa yhdessä päivistä mahdollisimman hyviä, riippumatta siitä onko heidän pakko olla hoidossa sillä hetkellä – koska se on työtäni.

 

 

 

Ojasta allikkoon eli koneen äärestä remontin keskelle

Mökin remontti etenee, hitaasti mutta varmasti. Ja niinhän sitä sanotaan, että pics or it didn’t happen. Joten tässäpä pari räpsyä.

Vähän on tosin heikkokuntoisia kuvattavia tarjolla, kun vaimolla on naama ja tukka sekaisin. Mies puolestaan maalaa valtaosan ajasta lippis takaraivolla ja muutoin pelkissä kalsareissa. Ihan kivahan sitä on kuvata, vaan julkaista ei kuulemma saa…

Mutta hengissä ollaan edelleen siis!

Koko perheen kesälomavinkki: Rautatiemuseo

Kävimme Ukin, Mummin ja Kuutin kanssa Hyvinkään Rautatiemuseossa. Ihmettelimme vanhoja vetureita, ylellisiä ja erikoisia matkustajavaunuja sekä suoranaisia raiteita pitkin kulkeneita salonkeja. Ja nuohosimmepa tietenkin juniin hullaantuneen lapsen vanavedessä myös valikoimaltaan pitkälti aiheen ympärille rakennetun matkamuistopuodin.

Kuutti leikki pitkän pätkän veturinkuljettajan varusteissa siinä ainoassa vanhassa veturissa, jossa leikkiminen oli sallittu – sen perään kyseltiinkin sitten kaikkien kolmen aikaisemman hallin läpi kulkiessamme kuumeisesti. “Leikkihuoneesta” löytyi myös muun muassa takkeja ja lakkeja veturinkuljettajille, piirustuspiste ja sähköistetty pienoismallirata. Heti museon tuloaulassa oli myös pieni leikkipiste.

Siihen nähden, etteivät junat, (nykyiset tahi menneen maailman ihmekulkupelit) kiinnosta itseäni paljoakaan, museosta löytyi kuitenkin kivasti katseltavaa ja onneksi myös tehtävää; Jossei se rivien välistä jo käynyt ilmi, kolmevuotiaalla olisi voinut palaa jossain vaiheessa museovierailua hermo, jos koko museo olisi ollut “ei saa koskea-aluetta”.

Jos perheestänne löytyy edes yksi junille lämpenevä tyyppi, jonka innon siivittämänä jaksaisitte reissata Rautatiemuseoon, lähtekää kesäretkelle. Liputkin ovat hyvin kohtuuhintaiset ja miljöö vanhoine junatalleineen ja kauniiksi laitettuine pihapiireineen viihtyisä. Pihamaalla puksuttaa hauska pieni maisemajuna ja kahvin suurkuluttajatkin löytävät itselleen kahvilanurkkauksen.

 

P.S. Joku miettinee, että mikä Päivän tyyli… Mutsin kuvatulvan sekaan piiloitetun asun lisäksi haluaisin nostaa esille sen tosiseikan, että jollette alkaneet tämän myötä himoita itsellenne junailijanlakkia, ette ole ihan normaaleja tai ainakaan yhtä epänormaaleja kuin allekirjoittanut.

 

Lomalla sitä kerkiää eli nörttiperheen synttärisuunnittelua

 

Yhden nörttimiehen ja kaikki nörttipiirteensä sitkeästi kieltävän vaimon taloudessa diggaillaan ikään kuin luonnonlakien mukaisesti Taru Sormusten Herrasta-kirjasarjan maailmaa ja siihen sijoittuvia tarinoita. Miehen tapauksessa ennemminkin Silmarillionin kaltaisia kuvitteellisia historiapamauksista ja vaimon osalta tarinallisemmista osa-alueista.

Niin tai näin, Frodon ja Bilbon kanssa samana päivänä syntyneenä ihmettelen yksinomaan sitä, etten ole vielä tätä ennen päätynyt pitämään synttäreitä Keski-Maa-teemalla. Ennakkovaroitus on annettu; Pitäkää velhonsauvoistanne, hobittiviitoistanne ja metsän antimista punotuista haltiakruunuistanne kiinni – ensi syyskuussa pamahtaa..

Josko ei liian pelottavien lohikäärmeilotulituksien muodossa, niin ainakin parit housunnapit irtoavat hobittien makuun sopivan runsaan juhla-aterian jäljiltä!
 

 

Jutussa käytetyt kuvat lähdelinkkeineen löytyvät täältä.

 

MAINIO PONIT

Vaviskoot Tuomas Veturi!

Nyt Kuutin mielen sopukat ja pienen fanittajan sydämen täyttävät Mainio Ponit eli paremmin tunnetulla kauppanimikkeellään muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen pinnalle nousseet My Little Ponyt. (Ovat Tuomas ja kaverit silti edelleen kivoja ja mieluisia leikeissä, mutta ponit ovat selvästi kovimmassa huudossa.) 

Mutsin vanhat ponit ovat päässeet leikkeihin upouuden Twilight Sparklen kavereiksi, vaikka ne eivät aiemmin kiinnostaneet paljoakaan. Ihmeellinen on tuo lastensarjojen mielikuvitusta ruokkiva voima – niin kauan kun leikkitaitoja pidetään yllä katsomisen ohella. 

Poneja on puseroissa ja sukissakin, joskin ponikuoseja löytyy kauppojen valikoimista lähinnä mekoista, röyhelöhihaisista t-paidoista ja piparkakkureunaisista “tyttöjen” sukista. On ilmeisen haastavaa tykätä mainioista poneista, jos sattuu olemaan pikkupoika… Enkä tiedä olisiko aikuisena bronynakaan sen helpompaa. 

Itselleni My Little Ponyt ovat tuttuja oman lapsuuteni piirrosarjan kautta, jonka suomidubbien pahimmistosta näen edelleen painajaisia (auts), vaikka sarja olisi konseptina saattanutkin kiinnostaa aikanaan. Ponilelujakin mahtui lapsuuteeni kahdesta kolmeen “sukupolvea” paksumpirakenteisista retroponeista pitkäkoipisiin prinsessaotuksiin.

Uusimman sarjan dubbaukset eivät ole aivan niin kauheat, vaikka paljon rasittavan korkeaa kikatusta ja kimitystä sisältävätkin. Englanniksi puhuttuna sarja on kuitenkin paljon siedettävämpi, ilmeisesti jopa kolmevuotiaan mielestä, sillä hän pyytää toisinaan saada katsoa sarjaa englanniksi.

Löytyykö sieltä ruutujen takaa entisiä tai nykyisiä ponifanien sukupolvia?

 

Viikon televisiovinkkeinä siis My Little Pony lapsille ja Bronies-dokumentti aikuisille. Molemmat löytyvät muun muassa netflixistä. 

 

Hän tuunaa, tuunaa, tuunaa

Terveisiä työmaalta eli mökkiremonttikaaoksen keskeltä. Eilen maalasin pirttipenkin ja kuvissa näkyvän kuistin kenkäkaapin. Tänään aloitamme vielä illan ratoksi kattojen maalausurakan…

Eteisen lipasto löytyi yhdestä mökkitontin aitoista roskaisena ja työkalujen säilytyksessä kolhiintuneena. Se sai kellastuneelle puupinnalleen uuden, valkoisen värin ja uutuuttaan kiiltävät nupit Tigerista.

Oven ja laatikon punospinta ja kaapin puunvärinen sisäosa saivat jäädä ennalleen. Nyt vaan odotellaan että viime hetken pyyhkimisen märät läntit kuivuvat ja saan aikaiseksi kiristeltyä oven saranat.

Mitäs sanotte?

 

NYT SELKIS

Koko päivän kestäneen veden tihuttelun, epätoivoisesti pihalle viriteltyjen suojauksien ja likipitäen tuhoon tuomittujen maalaushommien (eli huonekalujen valkopesu-urakan) jälkeen taivaanrannassa kajastaa valoa.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin: Hyvää Juhannusta!

 

 

Vaiheessa

Selkäkuva kaipaa vielä (hartioista housunkaulukseen asti ulottuakseen) parantumista, uusia paloja, olemassaolevien osien lisäväritystä tai ainakin yläkaaren reunojen täyttämistä…

Joidenkin linjojen vahvistamista, suunnittelua ja tuhottoman määrän nakuttamista. Sekä tietysti syrjään pistettyä rahaa ja rasvaamista ja välivaiheissa elon sietämistä. Kuvassa näkyvistä paloista pienimmät neljä on muuten värkätty paikalleen eilen ja otettu esiin vain rasvaamista ja uusien kelmujen asettamista varten.

Onneksi projektilla ei ole kiire. Eihän se ole valmistuessaan mikään ihan pieni kuvakokonaisuus.

 

Kiusaamisen vaikutukset aikuisuudessa

Kuten olen aiemminkin blogissa maininnut, sain ala-asteella niskaani roppakaupalla läskikommentteja. Vaatteeni olivat rumat, tukkani pimeässä leikattu ja naamani muodoton.

Uudet, iloa aiheuttavat pikkutavarat katosivat ja fyysisen väkivallankin uhka leijui ilmassa pitkään. Pyörän renkaat silvottiin auki ja istuin lukemattomat päivät pensasaidan sisällä oksalla, nenä ja mieli kiinni kirjoissa.

Kömpelyyteni ja haluttomuuteni altistaa itseäni enemmälle pilkalle eristivät puolihuomaamattomasti tietyistä pihaleikeistä, kuten hyppynarupuuhista. Oli helpompaa rajoittaa itseään kuin tulla torjutuksi ja näykityksi.

Onneksi en kuitenkaan koskaan jäänyt yksin, vaikka ystävyydet ja kaveruudet elivät ja vaihtuivat luokan tyttöporukan pyörteiden sylkiessä ulos uusia kokoonpanoja. Jos olisin jäänyt eristyksiin, tullut täysin sivuutetuksi, koulun aikuisten lisäksi myös lasten toimesta, uskoisin jäljen olleen paljon pahempaa.

Muistan oma-arvontuntoni perustuneen jo lapsena jossain määrin suorituksiin; Koulussa kymppien tavoitteluun, urheilussa pärjäämiseen ja ihmissuhteissa siihen, että minusta pidettäisiin.

En tiedä, onko kiittäminen sitten vanhempia vai myöhemmin ystäviä ja pitkäaikaista seurustelukumppania, josta tuli sittemmin aviomieheni. Nimittäin siitä, että käsitykseni omasta arvostani on siirtynyt hiljaksiin pois aikaansaamisesta sen suuntaan, että olen läheisilleni tärkeä ja arvokas tai viehättävä ilman huippu-uraa, laulutaitoa, fitnesskroppaa tai seurapiirijäsenyyttä.

Tiedän toisaalta monia, joilla näin ei ole. Jotka olisivat kaivanneet sanoja, jotka kertoisivat heidän olevan rakkaita, arvokkaita ja korvaamattomia sellaisenaan. Joita vanhempien tai läheisten kehut olisivat vahvistaneet, rakentaneet pohjaa ja uskoa sille, että elämä kantaa ja omat rahkeet riittävät. Joiden aikuisuus olisi ehkä ehjempi, onnellisempi ja kevyempi ilman mieltä kalvavia riittämättömyyden tunteita.

Itsekin kaipaan ajoittain vahvistusta siitä, että kelpaan, olen jopa hyvä tekemissäni asioissa ja riitän. Siksi sanoisinkin, etten usko lasten, nuorten tai aikuisten voivan saada liikaa kehua tai kiitosta. Ongelmista ja pieleen menneistä asioista kun tupataan kotimaan kasvatuskulttuurissa antamaan palautetta – sättimäänkin, paljon löyhemmällä kädellä kuin suoltamaan ylisanoja.

Jos jotain olen omasta lapsuudestani ottanut onkeeni niin kolmen koon mantrani: kehu, kiitä ja kannusta. Silloinkin kun se tuntuisi turhalta tai ei tulisi luonnostaan. Sekä oman lapsen että muiden lasten kohdalla. Ainahan joku kehuu enemmän ja rohkaisee paremmin, mutta ainakin yritän kiinnittää asiaan tietoisesti huomiota.

Kun lisätään positiivista vahvistamista ja itsetunnon rakentumiselle tukea kaipaavan lapsen ja varhaisteinin pakettiin koulussa tapahtuva henkinen väkivalta – koska sitähän kiusaaminen todellakin on, päästään takaisin postauksen otsikoituun aiheeseen.

Pääsin itse varmasti jollain mittapuulla helpolla kiusaamisesta. En masentunut pahasti – söin kyllä jo lapsena kiukkuun, suruun ja ahdistukseen, mistä olen vasta aikuisiällä alkanut opetella pois. En saanut hermoromahdusta, joutunut eristyksiin tai vaihtamaan koulua. Arvosanani pysyivät hyvinä ja uskalsin edelleen käydä koulua, mistä kiitos ei kyllä kuulu koulun silloiselle henkilökunnalle.

Ja silti vaikutukset näkyvät tänäkin päivänä.

Kun kaipaan puolisolta kauniita sanoja ja ärsytän tätä ajoittain niitä tarvitsemalla.

Kun mietin puoliksi paniikissa uuteen työpaikkaan tutustuessani, saanko aikanaan työkavereita, pääsenkö yhteisöön sisään, puhunko liikaa, ärsytänkö ihmisiä…

Kun salille tai ryhmäliikuntaan lähtiessä aina hiukan kirpaisee mennä säätämään puoliammatillisesti kehoaan trimmaavien sekaan.

Kun lähipiiristä tulevat kommentit – oli kyse sitten hiusväristä, tatuoinneista, sisustusmausta tai mistä hyvänsä omaksi kokemastani tai tärkeästä, nostavat pintaan enemmän verta ja kudonestettä kuin minkään värin nakuttaminen ihoon.

Kun neutraaliksi keskustelunavaukseksi tarkoitettu asia eskaloituu ja saavuttaa hieman vainoharhaisia mittasuhteita vain siksi että itseään on vaikea tuntea tervetulleeksi isommassa tai pienemmässä mittakaavassa.

Kun joku kommentoi jälleen kerran, että otat tämän liikaa itseesi – kasvata paksumpi nahka ja aikuistu.

Mutta rikotusta on vaikea saada ihan ehyttä; Kerran rikki pureskellun kilpikonnan kuori ei ole entisellään antibioottikuurien tai pitkän ajankaan jälkeen – hauraaseen kohtaan tökkäämisellä voi olla odottamattoman ikävät seuraukset.

Torjutuksi ja syrjäytetyksi tulemisen pelko, muilta saatavan arvostuksen kyseenalaistaminen, huonommuuden tunteet ja uusiin ryhmiin liittymisen aikoihin esiintyvä epävarmuus nostavat yhä päätään.

Voin kertoa, että toivon ettei näin olisi. Teen asian eteen sen mitä pystyn, mutta kaikki asiat eivät ole omissa käsissäni.

Miksi kirjoitin tämän? Ehkä viritelläkseni ajatuksia ja toivottavasti myös keskustelua siitä, miten kiusaaminen on vaikuttanut ja vaikuttaa muihin, ehkä vuosikymmenienkin päästä.

P.S. Blogimaailma on itseään koko ajan vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi rakentavalle kylmä ja tuulinen paikka. Omaa tekemistään, osaamistaan ja arvoaan mittaa helposti sydänten, kommenttien, sosiaalisen median jakojen ja erilaisten tunnustusten: leimojen, gaalojen ja kiinnitysten kautta.

Ja miettii, miksi tuon toisen tyypin blogiin eksyy aina vaan isompi porukka, klikkailemaan sydämiä ja elämään mukana. Onko tämä niin paljon parempi tyyppi, omistautuneempi bloggaaja, tarkkanäköisempi kuvaaja tai enemmän iholle pääsevä kirjoittaja.

Olo on välillä kuin ala- tai yläkoulussa; Suosituimmat porskuttavat, omien ansioidensa ohella myös kauan aikaa sitten keräämällään alkuvauhdilla ja muut katselevat seinänvierustoilta. 

Ja vaikka sillä ei ole mitään tekemistä koulupäivien jälkeen itkettyjen kyynelien kanssa. Kuten ei monella muullakaan asialla, joiden kohdalla itsensä tuntee ei-toivotuksi tai epäonnistunekeksi. 

Mutta tunne on sama – se jälki joka jäi.