Erityisen paljon se on luopumista sellaiselle, joka kiintyy, muodostaa tunnesiteen herkästi moniin asioihin ja paikkoihin: taloihin, asuntoihin, eläimiin, autoihin, pienesineisiin, tuoksuihin ja tunnelmiin, jotka löytyvät vain tiettyjen muuttujien kuten vuodenajan ja tilan ollessa kohdallaan.

Luonnollisesti ihmisiin: sukulaisiin, ystäviin ja perheenjäseniin muodostetaan ne vahvimmat siteet ja suhteet, mutta olen lapsesta alkaen itkenyt muun muassa eteenpäin myydyn polkupyörän perään katkerasti.

Viikonloppuna tein jälleen surutyötä. Kiersin, kuvasin, tunnustelin, jalkapohjilla ja käsillä, kuuntelin, istuin tutuissa nurkissa ja lähtöpäivänä tirautin muutaman kyyneleen kirkkaan syysauringon lämmittäessä kasvojani.

Niille poluille, joita olen tallannut niin kauan kuin muistan, pellonreunoihin, hiekkatielle, pihakasvien alle, en enää palaa. En istu lauteilla, herää yläkerran pikkuhuoneen ikkunasta puhaltavaan tuuleen tai peltikatolle ropisevaan sadekuuroon. En leiki piilosta oman lapseni kanssa samoissa piiloissa kuin omassa lapsuudessani.

Enkä istu syömään, liian paljon ja liian usein, saman pöydän ääreen. En kuuntele talossa kiertävää pianon ääntä, en viivähdä hämärässä portaikossa tunnustelemaan oman historiani ja toisaalta lähisuvun kerroksia, silitä ryijyä ohimennessä tai lue Aku Ankkoja ullakolla. Saunan jälkeen tai kesän shortsikeleillä pistelevä nojatuoli ei enää kutittele jalkoja tai taivaankaari välky tähtiä samalla tavoin pakkasöinä.

Pihakeinu ei narise toisten piha-askareita seuratessa enkä voi vaellella marjapensasrivistöjen lomassa keräämässä syötävää suoraan suuhun katsellen samalla pikkulintuparven touhuja. Kesäpäivinä en voi maata vastaleikattua nurmikkoa haistellen, hakea hyllystä keltaisiksi muuttuneita kirjoja ja vajota hetkeksi takaisin lapsuuden kesien kiireettömyyteen, joka muuttui usein jo tylsyydeksi.

Astiakaapin ylähyllyltä ei löydy kulhosta muroja eikä maakellarista mehuja. Kukaan ei vilkuta enää pellonpuoleisesta ikkunasta hyvästiksi, kun auto kaartaa pois pihasta. Eikä pimeällä pihapiiriä lähestyttäessä näe valon tuikkivan jo kaukaa. Tai jos näkeekin, lampun on syttytänyt joku muu – uusi perhe, uudessa elämässään.

Se mikä itselle oli tuttua: kolhut, ruokien tuoksut, räsymaton tuntu, haitarioven narina, askelten äänet, kenkien kopistelu talviselta pakastinreissulta palatessa, uutisten pauhu monta kertaa päivässä, kuluu pois, korjataan ja muuttuu uudeksi.

aika vei meiltä sen
mummolan lapsuuden
mutta ei meitä saa
vanhenemaan

PMMP-Mummola