Se vähemmän tärkeä ilo-sopimus

IMG_2381

Toivoisin, että kotimaamme huolehtisi alkuperäisväestön oikeuksista (lue Emmin kattava ajankohtaiskatsaus aiheesta täällä) siinä määrin kuin niistä verkkokeskusteluissa ollaan huolissaan. Vai ovatko kommenttiketjujen ja valheellisia muka-uutisia levittävien roskasivustojen uhriutujat sittenkin saamelaiskysymysten sijaan huolissaan valkoisen junttijumpuramiehen oikeuksista saada työ- ja yhteiskuntaelämän etuoikeuksia, tuoretta pimperoa ja olutta?

Oma ilo-sopimukseni ei kuitenkaan liity ILO 169-sopimukseen vaan niin sanotusti omaan napaan eli henkilökohtaiseen hyvinvointiini: kuntoiluun, liikkumiseen, kehon pitämiseen virkeänä, voimakkaana, liikkuvana ja pään pysymiseen kasassa.

Aloitin aktiivisemman liikkumisen raskauden jälkeen, kun totesin kehoni olevan löysää ja väsähtänyttä pullataikinaa. Kaipasin omaa aikaa, omaa tekemistä, itseen satsaamista kaiken imettämisen, refluksioksennuksien ja pätkäunien keskellä.

En ehkä halunnut, mutta minun tarvitsi tuossa elämäntilanteessa löytää jotain strukturoitua liikuntaa, johon oli helppo mennä mukaan silloin kun aikaa järjestyi eikä harrastaminen edellyttänyt 3-4 treenikertaa viikossa ja turnauksia paketin päälle.

Kuntosalihommat tai ohjattu ryhmäliikunta, sellaisena miksi se usein mielletään, eivät olleet koskaan tuntuneet jutultani. Kun aikaa oli koulun tai opiskelujen jälkeen (ennen lasta!) vaikka millä mitalla, valitsin ajanvietokseni ja urheilukseni palloilua: kori-, pesä- ja jalkapalloa tai sählyä, sekä kamppailulajeja. Sellaisia lajeja, joissa liikuntaa tuli harjoitettua ikään kuin hauskanpidon sivutuotteena eikä itsetarkoituksenaan.

Kun aikaa oli rajallisesti ja salille sattui samaan treenikaverin, ajoittain myös kyydin, ajattelin velttoilun lopettamisen olevan helpompaa paikassa, josta löytyisi monenlaisia tunteja saman katon alta ja lapsiparkki kaupan päälle. Tosin viimeisintä käytin koko kuntokeskusjäsenyyteni aikana vain muutaman kerran, koska mies hoiti lasta treenien ajan ihan mukisematta. Kävinkin crossaamassa, afrotanssimassa ja kuntopotkunyrkkeilemässä kolmisen vuotta, mutta lempituntieni kadotessa lukujärjestyksestä kokonaan tai pitkiksi ajoiksi, lopahti niiden myötä myös into lähteä liikkeelle.

Nykytilanteeseen vaikuttaa myös työarki matkoineen, jotka haukkaavat vuorokaudesta aikaa ja jaksamista eri tavalla kuin opinnot. Siinä missä puhtia riitti aikaisemmin tehdä ei-niin-mieluisaa liikuntaa, tuntuu tällä hetkellä siltä, että vapaa-ajan pitäisi tuottaa iloa ja tukea työssä jaksamista sen sijaan, että se vaatisi tsemppaamista ja loppujenkin energioiden kanavoimista vastahakoiseen tekemiseen.

Haussa on siis liikunnan ilo. Se oli uudenvuodenlupaukseni ja työn alla on tällä hetkellä ilmoittautua thainyrkkeilyn peruskurssille kotikaupungin kamppailulajeihin erikoistuneelle salille. Vaikka kurssi alkaakin vasta maaliskuussa, olen jo nyt innoissani, mikä lupaa mielestäni hyvää; Sillä onhan liikunta parhaimmillaan silloin kun treenaamaan lähtöä odottaa innolla eikä huokaise raskaasti jo muistaessaan, että tänään pitäisi lähteä, saati vaivu epätoivoon treenikassia pakatessaan.

Aikaansaaminen ja mukavuusalueeltaan poistuminen säännöllisesti antavat toki itsessään onnistumisen ja (itse)kurinalaisuuden kokemuksen ja hyvän, “terveydestään huolehtivan” kansalaisen sädekehän, mutta ne eivät kanna loputtomiin. Koska mielestäni myös syntymäpullean pitäisi saada nauttia liikunnasta eikä rehkiä lukemattomia tunteja salilla tavoittelemassa jotain sellaista, johon oma mieli tai keho eivät taivu, tänä vuonna puhaltavat itsensä liikuntalajien kirjosta etsimisen tuulet omatoimisen pakottamisen ja itseruoskinnan sijaan.

Miltäs kuulostaa? Ja onko liikunnan ilo myös läskin oikeus vai vaan supertimmien kana-annoksiaan keittiövaa’alla punnitsevien himoliikkujien?

LUE MYÖS: Elämäntaparemontti-postaus ja juttu siitä, mistä tunnistaa elämäntapaläskin

Sen piti olla hiirimatto!

IMG_0003

Sanoi aviomieheni aimo annos epätoivoa äänessään. Pitipä nyt tällaiset maanantaiterveiset tulla jättämään, takki on hieman tyhjä viikon ensimmäisen työpäivän ja lumimyräkässä kotiin juoksemisen jälkeen. Joten tämän tiukempaa yhteiskunnallista analyysia ei nyt irtoa.

 

 

Ahjo lämpimäksi talvellakin

IMG_2345 (1)  IMG_2350 IMG_2353 IMG_6851 IMG_6875IMG_6852 IMG_6855 IMG_6856 IMG_6863 IMG_6864 IMG_6865 IMG_2346IMG_6869  IMG_6883

Norppaäiti lähti neulottu ketunhäntä kainalossa, Mummin ja Kuutin kanssa, kohti oman kaupunginosan, tai laskutavasta riippuen naapurikaupunginosan ala-astetta. Kyseisellä koululla vietin muuten ensimmäiset kouluvuoteni. Pikkulinnut olivat laulaneet, että puoliltapäivin luvassa olisi jäälinnan rakennusta ja pitihän sitä lähteä ihmettelemään.

Linnaan muurattiin satoja tiiliä. Kolmen innostuneen ja asiantuntevan muurarin johdolla sekä kymmenillä, ellei sadoilla tekijöillä linnaan saatiin rakenteeltaan kestävä kaarioviaukko ja hienoja kurkistusaukkoja. Tiiliä oli varmasti satoja ja niin lapset kuin aikuisetkin latoivat märästä lumesta sekoitetun laastin avulla jäätiiliä kiinni seiniin.

Kahvilassa myytiin vohveleita ja kuumaa juotavaa, termospulloja kaivettiin esiin, koululaiset luistelivat kentällä, osa pelasi “palloiluhäkissä” lumijalkapalloa. Paikalle oli tullut ihailtava määrä ihmisiä: mummeja, vaareja, koiria, äitejä, isiä, kummeja ja lapsia vauvoista yläasteikäisiin.

Lunta sateli hiljaksiin ja linnan tiilet kimmelsivät auringossa. Paksuissa nahkarukkasissa linnaa kasaan latova mies väänsi siinä sivussa jumittuneen glögitiivistepulloni auki, väreillään kaikin puolin ihastuttanut nainen lupautui auliisti kuvattavaksi, suloinen ala-asteikäinen luennoi pitkään Kuutille siitä, miten laastia tulisi käyttää rakentamisessa…

Tunnelma oli muutenkin juuri sellainen, jonka perään monet kahvipöytäkeskusteluissa ja julkisilla areenoilla haikailevat. Yhteisöllinen, lämmin, avoin.

Joten kiitos kaikille tapahtumaa järjestämässä olleille vapaaehtoisille, paikallisen ala-asteen väelle ja jokaiselle mukana olleelle. Ihan huippua talvimeininkiä, suosittelen vastaavaa projektia muillekin kaupunginosille, kouluille, päiväkodeille ja kunnianhimoisimpiin koteihinkin.

Jos ette ole vielä päässeet rakentamaan jäälinnaa, estatkaa niin kauan kun pakkasia vielä riittää! Paljon helpompaa kuin heinänteko, vettä vaan maitotölkkeihin, piristystä saa elintarvike- tai vesiväreistä ja sohjoa laastiksi.

// Kuvat saa tuttuun tapaan klikattua isommaksi esimerkiksi uuteen välilehteen

Itsensä ylittämisestä eli myrskyn silmässä

IMG_2144IMG_2142 IMG_2139  IMG_2145

YLE ja muut netissä seuraamani uutispalvelut pelottelevat liikennekaaoksella ja povaavat talven (jota Etelä-Suomessa onkin kestänyt noin viikon tähän mennessä) pahinta työmatkakeliä. HSL lähettää asiakkailleen 650 sähköpostia päivässä tehdäkseen selväksi, että niitä junavuoroja on ihan oikeasti peruttu. Lunta alkaa pyryttää ja mietin, miten usein olen kironnut myöhässä olevia busseja Helsinki-vuosinani, Keravan olemattomista koulumatkayhteyksistä puhumattakaan.

Päätin siis luottaa uskolliseen polkupyörääni ja emännänpohkeisiini enemmän kuin mihinkään julkiseen liikenteeseen. Rosvopipo päähän ja lisäleggingsit jalkaan.

Elokuvallisia mittasuhteita, mitä tulee ihmisenä kasvuun, saavuttanut duunimatka sai työnimikkeekseen Sipoo-Trek into the Darkness ja pahiten kasaantuneissa kinospaikoissa harkitsin teemaan sopivan kappaleen sanoittamista. Siitä tulisi tietenkin Gotta work for it (Blizzard). Luovaa puuhaa tuo talvipyöräily. Itsekritiikki lakkaa, kun aivot jäätyvät.

No se siitä. Mutta oikeasti oli aika huikeaa. Tuuli piiskasi pientä, terävää ja kuivaa pakkaslunta kasvoihin. Pyörteet kietoivat sisäänsä ja tunkivat lunta sisään pyörälaukkuun, taskuihin, niskaan… Paikka paikoin musta asfaltti pilkahti esiin kuin sulapaikka järven jäältä ja taianomaiset lumikiehkurat tanssivat sen pinnalla yksittäisten autojen sujahtaessa ohi, tuoden hetkeksi lisävaloa pimeyden keskelle.

Viiman kääntyessä sivuttaissuuntaiseksi se tarttui renkaisiin, runkoon ja polkijaan ja liu’utti pyörää pitkin poikin. Pääväylän risteävien sivuteiden kohdille oli muodostunut lumivalleja ja hangen alta löytyi yllättäviä kuoppia ja uria. Tuulen putsaamissa paikoissa saattoi nähdä jään kimmeltävän viekoittelevan kavalana lumen alta.

Räkä valui nenästä, hengitys huurusi ja jäätyi kaulahuiviin, ihokarvoihin ja poskille. Mutta mielen täytti keveys, voitonriemu, lähes perverssi itsensä ja ennen kaikkea luonnon voittamisen tunne. Minuapa et saa, pysähtykööt ja hidastukoot muu maailma, mutta pyörä kulkee kun mutsi polkee. 

Ja niin vain olin töissä, lähes samassa ajassa kuin ilman lumimyrskyäkin. Voittajafiilis etten sanoisi. Sitä haluan muutenkin elämääni lisää ja uudenvuodenlupaukseni olikin löytää uusia tapoja tai virkistää vanhoja keinoa, joilla kehoni ja mieleni klikkaisivat paremmin yhteen ja tukisivat toistensa jaksamista. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Tämän hehkutuksen lopuksi haluaisin lainata vielä Tove Janssonin Taikatalvea, jonka tietty kohta nousi vahvasti mieleeni aamuisen fillarikympin puolivälin jälkeen:

”Vasta silloin Muumipeikko huomasi, että tuuli oli lämmin. Se kuljetti häntä tuiskun keskellä, tuntui kuin hän olisi lentänyt. Minä en ole muuta kuin ilmaa ja tuulta, hän ajatteli ja antoi mennä. — Muumipeikko levitti käsivartensa ja lensi. Pelottele niin paljon kuin haluat, hän ajatteli ihastuksissaan. Nyt minä olen päässyt sinusta perille. Sinä et ole sen pahempi kuin kukaan muukaan, kun vain tutustuu sinuun. Nyt et voi enää pettää minua.”

En nyt sanoisi edelleenkään pitäväni talvesta, mutta tänä aamuna oltiin jo hyvin lähellä sellaista hetkellistä mielenhäiriötä.

 

// Kuvitusräpsyt kuvausrekvisiittaa, samoin lapsi ja koira. Otettu lempeämpänä päivänä, vähemmän räkä poskella.

Kylmää kyytiä ja timanttiset vauhdinantajat

image  imageOkei, aloitetaanpa tämä Reippailija-Hemuli-henkinen postaus toteamalla, että näytän ylläolevassa kuvassa ihan suunnistajalta. Liekö syypäänä pipo, otsalamppu, heijastinliivi vai niiden yhdistelmä. Ei sillä että suunnistajalta näyttäminen tarkoittaisi elämän olevan ohitse (tarkoittaa se vähän), mutta se antaa täysin väärän kuvan todellisuudesta – suuntavaistoni kun on yleinen naurunaihe ja kaiken kaikkiaan surkuhupaisen huono.

Suuntavaistottakin osaa polkea tai juosta työmatkareittiä, joka pitää sisällään lastenlaulua mukaillen suoraa tietä, suoraa tietä, mäkiä on matkan varrella. Yksi käännös koko reitillä!

Mutta helkutti, kun on suunnitellut hyödyntävänsä päivystys-työvuorolistoista johtuvat poikkeukselliset työajat ja juoksevansa kotiin. Niin eiköhän tule koko talven kovin pakkanen.

Ja kun on tyhmä, juoksee kymmenisen kilometriä topissa, ohuissa juoksutrikoissa ja ohuttakin ohuemmassa juoksupusakassa. Puolet takapuoleni ja reisieni selluliiteista johtuu muuten varmaan jo aikaisemmin elämässä jäädytetyistä kudoksista.

Paleltumia eli ei, viidentoista pakkasasteen leudonleppoinen ilma korvensi jo vähän keuhkoja ja tsemppisoittolista tuli todellakin tarpeeseen.

Kännykkäkin hyytyi viimeisten kilometrien kunniaksi ja katkaisi niin musiikit kuin suorituksen kellottamisenkin. Siinäpä hyvä nyrkkisääntö: kun alkaa olla niin kylmä, että älypuhelin yrittää itsemurhaa, jää suosiolla sisään. Ei ole ihmisten hommaa enää.

Juoksuharrastukseni on ollut enemmän tai vähemmän luovalla tauolla hetken, kun työmatkapyöräily on syönyt riuhtomishaluja. Liikuntarintamalle on muutoinkin tulossa uudelleenpriorisointia ja muutoksia, jos aikataulut loksahtavat kohdalleen. Jos sen kautta löytäisi jälleen uutta potkua ja iskua liikkumiseen.

Lupailin liikunnalle vauhdittajia ja tässäpä postauksen lopuksi paskim… heikoimmankin juoksuvireen kohentajaksi sementoitunut soittolistani – eikun vaan testaamaan, eikös? Salille, lenkille tai vaikka siihen suunnistukseen.

Kuuntele TÄÄLLÄ

image image image image image image image