Uutta työtä on kohta kaksi viikkoa takana ja nyt voinen jo kirjoitella hieman tunnelmia tuntemattomaan loikkaamisesta, se kun ei perinteisesti ole ollut allekirjoittaneen vahvuuksia; Mitä tulee elämän isoihin linjoihin, riskinotto ei kuulu normaaleihin toimintatapoihini – voin toki heittäytyä improvisaatioharjoituksiin tai hetkellisiin hölmöilyhin, mutta tapanani ei ole sotkea asioitani hetken huumassa. Siksi vakituinen, vähemmän mieluinen työpaikka järkevällä sijainnilla ajaa päässäni pääsääntöisesti edelle jännittävämmältä kuulostavan epävarmemman työn, joka sisältäisi matkustamista tai muuta arkielämää vahvasti sotkevia elementtejä.
Voitte siis varmasti kuvitella että olisin halunnut ehtiä puntaroimaan pitkään vakituisesta työpaikasta luopumista, varsinkin kun olin juuri ehtinyt tottua aikaisemman työpaikan työyhteisöön ja saada tietynlaista rauhaa työtehtäviin ja niihin liittyvien rutiineihin. Ihan uudentyyppisiin hommiin siirtyminen lyhempääkin lyhyemmällä varoitusajalla ja kolmivuorotyöhön vaihtaminen kesken keittiöremonttitouhujen ja etelänreissun laskujen maksamisen oli monella tapaa riski, josta puolisokin oli ehkä alunperin hieman epävarma. Mutta täytyy sanoa että ainakin näiden parin viikon perusteella se kyllä kannatti.
Isäni kysyi tuossa päivänä eräänä, että mitä oikein teen siellä töissä. Alkoi hihityttämään ihan mahdottomasti, sillä sepä oli tiedustelu, johon ei vastatakaan ihan parissa minuutissa.
Viimeisen puolentoista viikon aikana olen nimittäin muun muassa koonnut sänkyjä ja lipastoja, täyttänyt sisustustyynyjä, auttanut läksyissä, pessyt vessoja, luovinut suomen ja englannin välissä etsien kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten sopivaa kommunikointikieltä, ruukuttanut viherkasveja, pelannut korttia, käynyt yhteisjuoksulenkillä…
Ai niin ja keskustellut perhetaustoista, opetellut lähes kolmisenkymmentä nuorten ja ohjaajien nimeä, istunut nuotiolla, kirjoittanut raportteja, opetellut tekemään hieman erilaisella twistillä munakasta ja uuniriisiä, kokannut ylipäätään kaikkea aamu- ja yöpalojen väliltä, keskustellut tulevaisuudensuunnitelmista, etsinyt imaamien puhelinnumeroita, opastanut bussiaikatauluja, herätellyt ja patistanut koulutielle sekä pessyt pyykkiä.
On tullut istuttua kokouksissa, pohdittua ruokalistoja ja ruokailuun liittyviä käytäntöjä, leikattua hiuksia, siivottua huoneita, kirjattua raportteja, leviteltyä liukuestemattoja ja keskusteltua yhteisistä säännöistä ja aikatauluista aina uudestaan ja uudestaan. Olen pohtinut paljon opiskeluissa oppimaani ja näkemyksiäni omaohjaajuuden luonteesta ja siitä, mitä toivon, odotan ja koen haastavaksi sillä saralla.
Aikanaan ulkomaanreissuilla ja syntymänuukana ostostelijana huippuunsa hiotut tinkaamistaidot on tullut kaivettua taas esiin, sillä neuvotteluhalua ja -taitoa löytyy kyllä myös nuorilta; Ensin lähdetään liikkeelle ääripäistä ja päädytään usein lopputulokseen, jossa hommat toimivat edelleen aikuistenkin mielestä täysipäisesti, mutta nuorten ääni ja toiveet ja kokemus pääsevät esille, näkyviin eikä heitä sivuuteta. Tai siihen koetan ainakin pyrkiä joka päivä töissä.
Minut on yllättänyt iloisesti töissä kohtaamieni nuorten avoimuus, auttavaisuus, seurallisuus, yhteisöllisyys ja kyky keskustella asioista, ilmiöistä ja ongelmista. Siinä missä kaikki edellämainitut ilmiöt voivat ajoittain muodostua myös haasteiksi, ne ovat ominaisuuksia, joita on ollut hieno todistaa ja toivon etteivät ne katoa tässä toisinaan omiin oloihinsa ja hiljaisuuteensa poteroituvien ihmisten maailmankolkassa näistä nuorista ajankaan kanssa.
Opittavaa, sovittavaa ja kehitettävää on hurjasti edessä työtehtävien ja kaiken muunkin osalta. Täytyy rakentaa luottamusta, saada aikaan toimivia rutiineja ja sumplia myös työ- ja perhe-elämän välissä tasapainotteluun sekä vuorotyön lomassa nukkumiseen liittyviä järjestelyitä.
Suurin ero aikaisempaan, yhtä arvokkaaseen ja tärkeään työhön verrattuna on kuitenkin ollut yleisfiilis: jaksaminen, motivaatio ja noh, se miltä tuntuu tulla ja lähteä töihin. Aika monestakin syystä edellisessä työssä takki oli tyhjä jo kuuden tunnin päivän jälkeen, mutta tällä viikolla neljäntoista tunninkaan jälkeen ei kypsyttänyt olla töissä, väsytti toki fyysisesti, mutta muuten olisi kyllä jaksanut hoitaa vielä pari hommaa ennen kotiinlähtöä.
Lienee pakko todeta, ettei kaikelle aina ole selkeitä järkisyitä. Analyyttisen varmistelijatyypinkin on joskus pakko myöntää, että jos jokin tuntuu näin oikealta, tuntemattomaan hyppääminen on saattanut kannattaa.
