Hyppää nainen, hyppää!

img_9845img_1349 img_9836img_1359 img_1361 img_9847img_1375
Uutta työtä on kohta kaksi viikkoa takana ja nyt voinen jo kirjoitella hieman tunnelmia tuntemattomaan loikkaamisesta, se kun ei perinteisesti ole ollut allekirjoittaneen vahvuuksia; Mitä tulee elämän isoihin linjoihin, riskinotto ei kuulu normaaleihin toimintatapoihini – voin toki heittäytyä improvisaatioharjoituksiin tai hetkellisiin hölmöilyhin, mutta tapanani ei ole sotkea asioitani hetken huumassa. Siksi vakituinen, vähemmän mieluinen työpaikka järkevällä sijainnilla ajaa päässäni pääsääntöisesti edelle jännittävämmältä kuulostavan epävarmemman työn, joka sisältäisi matkustamista tai muuta arkielämää vahvasti sotkevia elementtejä.

Voitte siis varmasti kuvitella että olisin halunnut ehtiä puntaroimaan pitkään vakituisesta työpaikasta luopumista, varsinkin kun olin juuri ehtinyt tottua aikaisemman työpaikan työyhteisöön ja saada tietynlaista rauhaa työtehtäviin ja niihin liittyvien rutiineihin. Ihan uudentyyppisiin hommiin siirtyminen lyhempääkin lyhyemmällä varoitusajalla ja kolmivuorotyöhön vaihtaminen kesken keittiöremonttitouhujen ja etelänreissun laskujen maksamisen oli monella tapaa riski, josta puolisokin oli ehkä alunperin hieman epävarma. Mutta täytyy sanoa että ainakin näiden parin viikon perusteella se kyllä kannatti.

Isäni kysyi tuossa päivänä eräänä, että mitä oikein teen siellä töissä. Alkoi hihityttämään ihan mahdottomasti, sillä sepä oli tiedustelu, johon ei vastatakaan ihan parissa minuutissa.
Viimeisen puolentoista viikon aikana olen nimittäin muun muassa koonnut sänkyjä ja lipastoja, täyttänyt sisustustyynyjä, auttanut läksyissä, pessyt vessoja, luovinut suomen ja englannin välissä etsien kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten sopivaa kommunikointikieltä, ruukuttanut viherkasveja, pelannut korttia, käynyt yhteisjuoksulenkillä…

Ai niin ja keskustellut perhetaustoista, opetellut lähes kolmisenkymmentä nuorten ja ohjaajien nimeä, istunut nuotiolla, kirjoittanut raportteja, opetellut tekemään hieman erilaisella twistillä munakasta ja uuniriisiä, kokannut ylipäätään kaikkea aamu- ja yöpalojen väliltä, keskustellut tulevaisuudensuunnitelmista, etsinyt imaamien puhelinnumeroita, opastanut bussiaikatauluja, herätellyt ja patistanut koulutielle sekä pessyt pyykkiä.

On tullut istuttua kokouksissa, pohdittua ruokalistoja ja ruokailuun liittyviä käytäntöjä, leikattua hiuksia, siivottua huoneita, kirjattua raportteja, leviteltyä liukuestemattoja ja keskusteltua yhteisistä säännöistä ja aikatauluista aina uudestaan ja uudestaan. Olen pohtinut paljon opiskeluissa oppimaani ja näkemyksiäni omaohjaajuuden luonteesta ja siitä, mitä toivon, odotan ja koen haastavaksi sillä saralla.

Aikanaan ulkomaanreissuilla ja syntymänuukana ostostelijana huippuunsa hiotut tinkaamistaidot on tullut kaivettua taas esiin, sillä neuvotteluhalua ja -taitoa löytyy kyllä myös nuorilta; Ensin lähdetään liikkeelle ääripäistä ja päädytään usein lopputulokseen, jossa hommat toimivat edelleen aikuistenkin mielestä täysipäisesti, mutta nuorten ääni ja toiveet ja kokemus pääsevät esille, näkyviin eikä heitä sivuuteta. Tai siihen koetan ainakin pyrkiä joka päivä töissä.

Minut on yllättänyt iloisesti töissä kohtaamieni nuorten avoimuus, auttavaisuus, seurallisuus, yhteisöllisyys ja kyky keskustella asioista, ilmiöistä ja ongelmista. Siinä missä kaikki edellämainitut ilmiöt voivat ajoittain muodostua myös haasteiksi, ne ovat ominaisuuksia, joita on ollut hieno todistaa ja toivon etteivät ne katoa tässä toisinaan omiin oloihinsa ja hiljaisuuteensa poteroituvien ihmisten maailmankolkassa näistä nuorista ajankaan kanssa.

Opittavaa, sovittavaa ja kehitettävää on hurjasti edessä työtehtävien ja kaiken muunkin osalta. Täytyy rakentaa luottamusta, saada aikaan toimivia rutiineja ja sumplia myös työ- ja perhe-elämän välissä tasapainotteluun sekä vuorotyön lomassa nukkumiseen liittyviä järjestelyitä.

Suurin ero aikaisempaan, yhtä arvokkaaseen ja tärkeään työhön verrattuna on kuitenkin ollut yleisfiilis: jaksaminen, motivaatio ja noh, se miltä tuntuu tulla ja lähteä töihin. Aika monestakin syystä edellisessä työssä takki oli tyhjä jo kuuden tunnin päivän jälkeen, mutta tällä viikolla neljäntoista tunninkaan jälkeen ei kypsyttänyt olla töissä, väsytti toki fyysisesti, mutta muuten olisi kyllä jaksanut hoitaa vielä pari hommaa ennen kotiinlähtöä.

Lienee pakko todeta, ettei kaikelle aina ole selkeitä järkisyitä. Analyyttisen varmistelijatyypinkin on joskus pakko myöntää, että jos jokin tuntuu näin oikealta, tuntemattomaan hyppääminen on saattanut kannattaa.

Se on taas täällä: arki

IMG_0559 IMG_0575 IMG_0612 IMG_0672 IMG_0751 (1)IMG_0785 IMG_0673 IMG_0701IMG_0772 IMG_0718 IMG_0722 IMG_0756 (1) IMG_0786 IMG_0800IMG_0833IMG_0780

Ja niinhän siinä vaan kävi, että ensimmäisinä arkiviikkoina kamera jäi pölyttymään eteisen säilytysnurkkaan, pyykit kasaantuivat kylpyhuoneeseen, iltaisin kokislasi ja romaani kiinnostivat enemmän kuin blogiin tai muuallekaan kirjoittaminen ja kaikenlainen muukin aikaansaaminen oli työpäivien jälkeen aika vähissä.

Kun lisätään kaupan päälle jokin puolikasta sairaalabakteerikantaa vastaava syysflunssa, joka kaatoi asiakaskunnasta valtaosan sairasvuoteeseen ja poiki allekirjoittaneellekin kolmen päivän sairasloman… Noh, sanotaan että sohvannurkka on tullut aika tutuksi.

Ai että mitä Norppalaan kuuluu, näin kesäloman jälkeen?

Aloitimme keittiöremontin suunnittelun (apua!), varasimme lomamatkan kymmenennen vuosipäivämme kunniaksi loka-marraskuulle (kymmenen vuotta yhdessä!), lapsi aloitti 4-6-vuotiaiden poikien tempputanssissa ja vanhemmat (yhdessä!) vapaaotteluharjoituksissa, jotka tosin katkesivat ikävästi tämän flunssani takia.

Kesällä putosi odotetusti reippaat viisi kiloa elopainoa ja nyt vaan lihasta koneistoon pikkuhiljaa, niin olo on taas napakampi ja sopivasti vaarallisempi!

Töissä puolet ryhmästä vaihtui ja uusien kanssa riittää totuttelua ja arkitoimintojen opettelua – osan kanssa treenataan sellaisiakin perusasioita kuin suomen kieltä. On juhlavalmisteluja, ryhmätilojen siivousta ja järjestelyä kesäkaaoksen jäljiltä ja jos jonkinlaista taiteiluprojektiakin pukkaa. Syksyyn ajoittuvat myös monet koulutukset ja iltamenot kuten vanhempainillat.

Olen kuitenkin selvinnyt käymään reiveissä vanhassa purkukiinteistössä, järkkäillyt polttareita, Mekkoiltamia sekä synttärijuhlia, jottei syksy ja alkutalvi ihan yksin nököttäessä kuluisi. Ja koonnut vinkkejä parhaiksi luettaviksi kirjoiksi sekä uutuudenkiiltävää soittolistaa pimeän kauden hengenpitimiksi.

Ja lisäksi päätin viimein rohkaistua ja lähteä selvittelemään, olisiko minulla rahkeita kunnallispoliitikan kautta vaikuttamiseen.

Pelkkä listamuotoisten kuulumisten kirjoittaminenkin alkoi hieman hikoiluttaa (vai liekö asialla edelleen flunssa?), joten ehkei tätä vaihetta turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi. Tosin itse tuppaan kutsumaan tällaista menoa ihan vaan elämäksi, koska ei se ole sitten lukioajan ollut kovinkaan paljon hiljaisempaa, oli lapsi eli ei.

Mitäs teidän ruuhkavuosiinne elämäänne kuuluu?

Yhden aikakauden loppu

IMG_6664IMG_4011 IMG_7993 IMG_8000 IMG_7086IMG_8002 IMG_8024 IMG_3218IMG_8076 IMG_8095 IMG_8110 IMG_4019IMG_8119 IMG_3235IMG_8131 IMG_1958IMG_8146 IMG_8190 IMG_8277 IMG_8357 IMG_8366IMG_3185 IMG_8055 IMG_2700IMG_4016IMG_8234

 

Seitsemän vuotta partioryhmän ohjaamista ja melkein saman verran Seikkailija-ikäkauden vastaavana toimimista oli antoisaa aikaa. Nuo vuodet pitivät sisällään lukemattomia Koloiltoja, partiotaitokisoja, metsäretkiä, autiotupaviikonloppuja. Ensiapu-, erä- ja kädentaitoja, kansalaiskasvatusta, leikkejä, yhdessäoloa ja jakamista.

Koko viime vuoden partiotakki oli kuitenkin niin tyhjä, että päätös sapattivapaasta syntyi kuin itsestään. Ei-niin-suuret saappaani oli täytetty innostuneella, osaavalla, pitkän linjan partiolaisella, jolla oli vuosien varrella muuttuneelle ryhmälle uutta annettavaa.

Se, etten ainakaan pariin vuoteen ohjaa omaa ryhmää, ei tarkoita sitä, ettenkö suuntaisi elokuussa alueleirille tai änkäisi vaikkapa lippukunnan hallitukseen. Roolini ehkä muuttuu, ihan viikottaista hommaa ei toivottovasti ole, mutta harrastus pysyy.

Juuri eilen eräs kollegani sanoi, että on aika harvinaista ja hienoa, jos koko perheelle löytyy yhteinen, innostava harrastus ja niinhän se on. Siitäkin syystä haluan pysyä toiminnan syrjässä mukana, vaikken omaa ryhmää luotsaakaan. Ja uhkasinpa olla mukana perustamassa uutta sudenpentulaumaa sitten kun Kuutti saavuttaa sopivan iän harrastuksen täydellä teholla aloittamiseen.

Aika aikaansa kutakin, mutta hieman haikein mielin tämän porukan jättää silti jatkamaan partiotaivaltaan. Jos sinä, kanssajohtaja, vanhempi tai johtajakollega, miksei Haukkakin, luet tätä, haluan sanoa että kiitos ja kylillä ja leireillä törmäillään!

P.S. Nyt kun yksi arki-ilta ja useampi viikonloppu vapautui muihin hommiin, on miehen kanssa syksyn suunnitelmissa yhteinen urheiluharrastus, josta olen aika innoissani, mutta siitä lisää lähempänä!

P.P.S. Kuvituksena partioseikkailuja kuluneen kevään ja kevättalven varrelta.

Erään maanantai oivallus ja pinaattilettuja


Olin juuri päässyt kotiin iltavuorosta. Koira tuli hyppien ja haukkuen vastaan heti ovensuussa, kieli ulkona roikkuen ja tohisten onnellisena. Kissa puski jalkaani ja kurkkasin keittiöön. Mies ja lapsi olivat kokkaushommissa, Lähempi tarkastelu paljasti pinaattilettutaikinan olevan työn alla – ilmeisesti suhteellisen uusi hankinta eli takapihalle ostettu Kesäkeittiö muurikkapannulla oli saanut aikaan kokkausinspiraation.

En ehtinyt edes riisua ulkovaatteitani ennen kuin ovikello soi ja pikkuveljistäni vanhempi kurkisti sisään. Olin kuulemma luvannut ajella tämän hiuksia, mutta unohtanut asian työpäivän tohinassa sittemmin täysin. Eipä siinä mitään, kone surisemaan ja tukka lyhyemmäksi. Mies siirtyi koko ajan höpöttävän lapsen kanssa takapihalle paistohommiin ja ryhdyin viimeistelemään tonnikala-pastasalaattia.

Ovikello kilahti jälleen ja miehen sisko ilmaantui eteiseen. Tälle oli kuulemma luvattu apua laskutehtävissä. Ja niin ruokapöytä katettiinkin lopulta kolmen sijaan viidelle, testilettuerästä riitti hieman vähemmän syötävää jokaiselle ja iso salaattikulho tyhjeni kerralla. Mutta ei se mitään, ruokaa saa lisää kaupasta ja ainakin itselleni on kunnia-asia, että vieraille löytyy aina jotain syötävää. Jos ei muuten, niin äkkiä leipomalla!

Se oivalluksellinen osio tuossa maanantaisessa iltapäivässä ja illassa oli se, että juuri tuollaista elämää haluankin elää. Sellaista jossa yllätysvierailuille, tärkeille ihmisille ja arkisille iloille löytyy aikaa kipuilematta kalenterin ääressä.

Tahdon, että minulle jää työpäivän jälkeen aikaa olla kotona. Viettää aikaa perheeni kanssa, sisustaa, tehdä pihahommia, nauttia ruoasta, ottaa vastaan pitkään odotettuja tai ovensuuhun ilmestyviä vieraita – välillä vain olla tekemättä kunnolla mitään. Ja se ei onnistu, jos työt, treenaaminen tai jokin muu puuha syövät kaiken aikani ja jaksamiseni.

Tällä hetkellä haluaisin tehdä sitä tätä ja tuota paremmin, kovemmin, tavoitteellisemmin: urheilla, tehdä enemmän vapaaehtoistyötä, kehittää blogia, revetä joka suuntaan ja näyttää olevani samanlainen supernainen kuin mitä lehdistä ja tuttavapiiristä löytyy.

Mutta toisaalta mietin, haluanko sitä todella, olenko valmis luopumaan vapudestani, tästä sisäisestä rauhasta, henkisestä tasapainosta, jonka olen löytänyt vasta alettuani olemaan armollisempi itselleni?

Ehkä joskus pitää hidastaa olemisensa ja tekemisensä ihan minimiin ja palauttaa arkeensa sitten vain ne asiat, joita senhetkisessä elämäntilanteessa jaksaa säännöllisesti ilman ajoittaisia hermoromahduksia? Kenties siten saa karsittua pois epäolennaisen ja kirkastettua tärkeimmät asiat esiin?

Teit meistä kauniit

IMG_3837image IMG_8902IMG_8926 IMG_8941 IMG_3854 IMG_8916 IMG_8918 IMG_8943 IMG_8960IMG_3842 IMG_8962 IMG_9008IMG_8975 IMG_8992 IMG_8995 IMG_9002 IMG_9007 IMG_9011 IMG_9041IMG_9015 IMG_9035

PING Helsinki antoi paljon ajateltavaa. Mielenkiintoiset Keynote-setit, uusia työkaluja ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen näkökulmia antavat Workshopit sekä keskustelut muiden sisällöntuottajien kanssa saivat aivot raksuttamaan villisti.

Hyvän ruoan, musiikin, hulppeiden, kesäfestarien henkeen somistettujen puitteiden, kauniin maiseman ja kaiken asiasisällönkin mukaan lukien parasta olivat kuitenkin ihmiset: ennalta tutut naamat,puolitutut sekä aivan uudet tyypit, joista jokaisen kanssa oli huikeaa päästä juttusille – ja sen halusin tuoda päivän kuvasaldossakin esille.

Vaikka PING Helsinki olikin erinomaisesti järjestetty tapahtuma, ei se olisi ollut läheskään vastaava elämys ilman sitä innostunutta ja innovatiivista, oman tekemisensä kehittämiseen halukasta, avoimin mielin oppimaan ja keskustelemaan lähtenyttä porukkaa, joka täytti katsomot, käytävät ja ruokapöydät.

Te teitte reissusta, festareista ja meistä kauniit. Kiitos.

PINGkriisi eli mitä päälle sisältöfestareille?

festarityyli 1.001
– 1 –festarityyli6.001
– 2 –festarityylit2.001
– 3 –festarityylit3.001
– 4 –festarityylit4.001
– 5 –festarityylit5.001
– 6 –festarityylit7.001
– 7 –festarityylit8.001
– 8 –festarityylit9.001
– 9 –

Kuten olen blogin somekanavissa hehkuttanut, suuntaan alkavan viikon perjantaina PING Helsinkiin eli Suomen suurimmille sisältömarkkinoinnin festareille. Pukukoodina on napakan epämääräisesti festariasu, mikä tuottaa allekirjoittaneelle hieman päänvaivaa, nätisti sanottuna.

Katsokaas kun festarirannekkeet ovat jääneet viime vuosina aika lailla täysin ostamatta. Muutamilla klubikeikoilla ja puistokonserteissa olen käynyt, mutta edelliset varsinaiset festarit taitavat olla Ankkarockin hellekesältä joskus ennen kuin Pekka Poudan moshpitkuvaa oli otettukaan ja kyseiset festarit lakkautettu kokonaan.

Tuolloin päälläni taisivat olla mustat jumppatrikoot, joita muuten käytin mukavuutensa vuoksi jo ennen kuin leggingsit tulivat muotiin ja vapauttivat kalsarityylini tai -tyylittömyyteni valtavirta-asustukseksi, APULANTA-paita ja sen alla bikinit, jotka jouduin helteessä valjastamaan käyttöön muun konserttikansan kaatuillessa auringonpistoksen ja nestehukan kourissa ympäriltä. Tuloksena olivat palaneet hartiat, mutta vähemmän lämpöhalvauksinen yleisfiilis.

Heinolan lupausta kotimaalle, ja kaikki suomenkieliset lauseet lyriikoiksi muuttavalle yhtyeelle kunniaa tehnyt pusero on hajonnut käytössä lopullisesti jo vuosikymmen sitten, mutta perjantaiaamun kuolemanaikainen lähtö (oikeasti se on silti myöhemmin, kuin mitä menisin aamuvuoroon) häämöttää jo horisontissa, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, miten festareille pukeudutaan vuonna 2016.

Iskin siis internettiin hakusanoilla ”festarityyli”,music festival style guide” ja ”Coachella”. Saamieni tietojen perusteella päädyin ensihädässäni festarityylipaniikkilaisia tunnetusti vaatettavan H&M:n sivuille ja selailinpa myös mm. Lindexin valikoimaa läpi. Saatte nyt kärsiä tahi nauttia työni hedelmistä – ja kertokaa pliis, jos olen ihan hakoteillä koko festaripukukoodin kanssa!

Uusia asusteita tai vaatekappaleita en ajatellut ostaa; Yhtä tapahtumaa varten ei omatuntoni salli lähteä ostoskierrokselle. Uskoisin sitä paitsi omasta vaatekaapistani löytyvän niin etnoprinttejä, pitsiä, lierihattuja, hapsubootseja kuin kukkapantojakin. Yllätyksenä ja pyytämättä. Ehkä pukeudunkin festarityyliin kuin vahingossa ympäri vuoden, säällä kuin säällä ja kuosiövereistä tinkimättä?


Tämmöisen elämäänsä tyytyväisen löllerön osalta pukeutumisskenessä hiertää sisäreisien lisäksi myös sellainen ei-niin-pieni asia kuin oma kiitettävän kokoinen keho. Ei siis minua vaan muita. Kesätyyliin kun kuuluu paljas pinta ja minimitta, eikä siinä mitään – itsehän painelen mielellään vaikka alasti eteenpäin elämässä, mutta siinä tapauksessa joku läskinvihaaja herkeää poikkeuksetta supisemaan tai huutamaan, että nyt meni ruoka- ja elämänhalu, kun selluliitti vilahti.

Kun sitten PING-keskusteluryhmässä Facebookissa eräs paikalle saapuva siro ja sporttinen sisällöntuottajakollega, pohti, miten pienissä vaatteissa kyseissä karkeloissa tarkenee ja järjestäjätaho kannusti, että pienissä ja hellesäätä olevan luvassa, jäin itse pohtimaan seuraavaa: 

”Väistämätön kysymys on myös se, kuinka pienissä vaatteissa kukaan haluaa meitsin nähdä. Nimim. rantakunto 2006.”

Tarvitseeko omia makkaroitaan pohtia muiden takia ja koskevatko pullukoita erilaiset pukeutumissäännöt ja mistä niitä löytää ja kuka ne on määritelly?

Oma intuitio sanoisi, että kaikkien pitäisi periaatteessa saada pukeutua samoin, jos vaan oikean kokoinen kolttu löytyy, mutta miksi sitten mielensäpahoittajat iskevät kiinni kuin tintit talipallolle, jos kyljistään kumartuessa makkaroille menijät pukeutuvat muuhunkin kuin kaftaaniin? Saataisiinko johonkin mediaan sellainen Feministi-Eki vastaamaan tällaisiin kysymyksiin, kiitos.

Mikä asukokonaisuus tai vaatekappale on mielestänne kivoin / minulle sopivin / paras kyseiseen tilaisuuteen?

P.S. PINGissä on myös ”uimapukukierros” eli ohjelmaa kylpylän allasosastolla. Ironista kyllä, se on ainut asukokonaisuus, jonka olen valinnut ja pakannut. Mitä vähempiin vaatteisiin kurvini täytyy ängetä, sen helpompaa niiden valitseminen on perinteisesti ollut ja se pätee nytkin. Tuo hieman retrovärinen, korkeavyötäröinen alaosa on viikattu laukkuun ja sen kaveriksi lähtenee ihan tavallinen, musta push-up yläosa. Ellen nyt sitten ehdi pistää vielä bikinikriisiäkin kasaan ennen lähtöä…

festaribikinit.001

Seuraa myös: Facebook / Instagram 

Dooris, dooris

Eli olennaisia asioita ihmisyyden ytimestä. Istuin nimittäin bussissa päivänä eräänä ja huomasin vierustoverini syövän karjalanpiirakkaa, tuosta noin vain sitä haukaten. Miten erikoista! Epäjärjestelmällistä, riehakasta, hiukan barbaaristakin!

 Summasinpa tästä huvittuneena omia omituisuuksiani ja totesin syöväni yllättävän järjestelmällisesti kaiken vähänkin raamikkaamman ruoan reunat edellä: kuorelliset leivät, riisipiirakat, pizzan… sekä tietysti ne Dorikset, joita pyörittelin käsissäni tänään Nosh-kutsujen tarjottavia esille nostaessani.

Koska olemme selvästi niin sanoakseni jännän äärellä, haluisin kysyä, löytyykö täältä muita ”kuorityttöjä tai – poikia” vai onko teillä ihan muita ruoan syömiseen liittyviä persoonallisia tai pinttyneitä tapoja?

   
   

Naistenpäivän mietteitä

IMG_2828

Naisten oikeuksien, tasa-arvon ja rauhan päivänä pysähdyn vuosi toisensa jälkeen kiitollisena sen ääreen, miten hienoja tyttöjä ja poikia, naisia ja miehiä tämän maan isät ja äidit ovat kasvattaneet.

Miten monessa perheessä tehdään jo rohkeasti omannäköisiä ratkaisuja pienten lasten hoidon suhteen, jaetaan kotityövastuuta ja mahdollistetaan kouluttautumis- ja urahaaveiden toteutumista puolisolle sukupuoleen katsomatta. Ja miten monet järjestöaktiivit, toimittajat ja poliitikot, miehet tai naiset, puurtavat tasa-arvon eteen vuodesta toiseen.

Ajatus siitä, ettei sukupuolen tulisi vaikuttaa elämässä etenemisen ja täysinäisen ihmisyyden tai kansalaisuuden toteutumiseen lähtee aina ensisijaisesti kotoa. Monimuotoisella medialla, koululla ja varhaiskasvatuksella on oma roolinsa, mutta kodin merkitys on suuri.

Siksi kohotankin hattua appiukolle ja anopille, jotka ovat kasvattaneet pojan, joka jakaa arjen taakkaa mutisematta, on vähintäänkin tasapuolisesti läsnä lapsemme elämässä ja tukee puolisoaan tämän valitsemalla koulutus- tai työpolulla, mikä se kulloinkin onkaan. Ja kaikille muillekin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa omalla esimerkillään rakentaville vanhemmille.

Viime vuosina ajatukseni ovat lentäneet naistenpäivänä kotimaan tasa-arvo-ongelmien ja -haasteiden kuten naisiin kohdistuvan vihapuheen, politiikassa ja yhteiskunnassa vaikuttavien naisten turvattomuuden tunnetta lisäävien uhkailujen ja töryn syytämisen, lievien tai lähes olemattomaksi sovellettujen raiskaustuomioiden tai yritysmaailman huipun totaalimiehisyyden ääreltä Suomea kauemmaksi.

Maihin, joissa äitiysterveydenhuolto on samaa tasoa kuin 1700-luvun Suomessa, joissa tytöt jäävät joka kuukausi pois kouluista viikoksi kuukautisten takia, lapsiavioliitot ja sukuelinten silpomiset ovat arkipäivää, synnytykseen kuolee hyvin todennäköisesti jossain elämänvaiheessa, lapsensa hautaa nälän, tautien tai huonon hygienian takia lähes jokainen ja yhteiskuntaa pyörittävät yksinomaan miehet, ottaen heikoimmassa asemassa olevien naisten ja lasten asiat vaihtelevasti huomioon.

Ja niihin kylmiin ja äänettömiin ruumiisiin, joita nostetaan Euroopan rannoilta. Pieniin, katkenneisiin elämiin, jonkun poikiin ja tyttäriin. Perheisiin, joiden yhteiselo rikotaan ja mahdollisuus jälleennäkemisestä heikkenee päivä päivältä, kun päätämme että ihmisarvoinen elämä kuuluu meille, muttei heille.

Minulle naisten oikeuksien ja tasa-arvon päivä on joka kuun 16., jolloin tililtä kilahtaa rahaa Unicefille ja SPR:lle, kun seison keräyslippaan kanssa kauppakeskuksessa, toimitan vaatteita vastaanottokeskukseen tai käyn loputonta, toisinaan toivottomalta tuntuvaa dialogia kirjoittaen ja keskustellen, koettaen muistuttaa että ihmisen ei tarvitsisi olla ihmiselle susi, että meissä on enemmän samaa kuin erilaista ja erottavaa; Samat tunteet, perustavanlaatuiset toiveet ja pelot, halu tehdä omasta ja lastemme elämästä turvallinen ja onnellinen.

Anna naistenpäivän lahjasi vaikkapa täällä:

UnicefSPR / Kirkon ulkomaanapu / Naisten pankki

Mitä olen oppinut töissä?

IMG_7228 IMG_7229 IMG_7273 IMG_7287

Olen oppinut kuluneina kuukausina paljon kaikkea työn kannalta relevanttia, mutta ajattelin jakaa nyt pari kevyempää asiaa, joissa ei sukelleta kauhean syviin vesiin tai mennä henkilökohtaisuuksiin.

Ensinnäkin olen oppinut, että kakka kiinnostaa lapsia. No olenhan sen tietänyt tähänkin asti, mutta koirien retkireittien varsille jättämät maamerkit, kirjoissa esiintyvät pupunpapanat sekä vessahommat yleensäkin jaksavat kiinnostaa niin merkittävissä määrin, että mietin, miten ihmeessä ihmislaji on selvinnyt maapallolla näinkin pitkään.

Tiedättekö ne kohtaukset elokuvissa, joissa joku selostaa toiselle radiopuhelimella tai seinän toiselta puolelta karjuen, miten puretaan pommi tai avataan sähkölukko: hirveän yksityiskohtaista prosessin läpikäyntiä vaaditaan! Kun huomaa selostavansa samassa hengessä viikon aikana kymmenennettä kertaa pyyhkimisprosessia vaihe vaiheelta, sitä kyseenalaistaa herkästi elämässä tekemiään valintoja.

Toisekseen, ei-niin-siistien sisätöiden lisäksi, työhön kuuluu yllätyksettömästi ulkoilua ja vaihtelevia sääolosuhteita; Menneinä talviviikkoina piiskaava lumi ja vesi olivat tunkeutuneet piharakennuksien munalukkoihin ja kiikutin kätevänä emäntänä käsilaukustani lukkosulapullon ja nitkuttelin parin suihkauksen jälkeen Abloyt auki. Jälkikäteen sain palautetta, että sehän kävi näppärästi, muttei ihan joka naisen käsilaukussa tai takintaskussa ole vakiona lukkosulaa. Hämmentävä oivallus, ainakin nimimerkille ”talvipyöräilyä jo tämän vuosituhannen alusta”.

Voisin ehkä kirjoittaa vielä siitä, miten vaikeaa on toisinaan polkaista käyntiin yhteisprojekteja, kun jokainen vaihe tuppaa tyssäämään vatvomiseen, vatulointiin ja arpomiseen ennen kuin lähestyvän epätoivon hetkellä homma nytkähtää jälleen liikkeelle. Tai siitä, miten kuluttavaa on tietää jo ennalta, että tänäänkin testataan tiettyjen lasten kanssa yhteisiä sääntöjä tapppiin asti ennen kuin ruvetaan lopulta ihan hyväntuulisina juuri siihen hommaan, jota piti tavan vuoksi vastustaa ensin kynsin, hampain.

Myös omassa kasvattajaidentiteetissä tapahtuu liikettä tiukkis-lepsuilija-akselilla tai ainakin toivoisin tapatuvan – voinette arvata, kumpaan laitaan asetun luonnostaan? Niinpä. Mutta kun näitä juttuja pyörittelee työmaalla päivästä toiseen, tuntuisi tosi turhauttavalta koettaa muotoilla niistä riittävän koherentteja tekstejä vielä vapaa-ajallakin.

Lopetan siis tämän työaiheisen postauksen toteamalla, että lasten mielestä nilkkasyvyinen, auringossa kimmeltävä jäätikköjärvi oli parasta ikinä ja että pelko lasten liiallisesta tasapäistymisestä ”laitoksissa” kuten päiväkodeissa ja kouluissa on pitkälti turhaa. Sillä miten muka näistäkään tyypeistä saisi toistensa kanssa samanlaiset… Sama, varsin usein lapsille esittämäni, heidän kuulumisiaan ja ajatuksiaan kuulostelevaksi tarkoitettu kysymys, tuotti lapsesta riippuen näes hieman erilaiset vastaukset:

 

K: – Mitä mietit?

Lapsi 1: – En mitään, tai no kukkia… kukkia… kukkia.

 

K: – Mitä mietit?

Lapsi 2: – Että tää murrrsssskaa tän toisen. AAaaahhh.

 

Feministisen itsepetoksen vuosikymmenet

IMG_2620

Olen hokenut itselleni, ettei sukupuolella ole paljoakaan väliä siinä, mitä elämässään voi tehdä ja saavuttaa tai ettei sillä ainakaan pitäisi olla. Eikä sen pitäisi rajoittaa myöskään harrastusmahdollisuuksia, vaatevalintoja, värimieltymyksiä, parinvalintaa…. Perusperiaatteenani on ollut kaikessa lyhykäisyydessään se, että yksilön ominaispiirteet ja kiinnostuksenkohteet ovat ensisijaisia ja sukupuoli vain yksi ominaisuus muiden joukossa.

Päivänä eräänä lainasin miehen pyörää, omani kun oli kymmenen kilometrin päässä työpaikan vaunuvarastossa jumissa. Ja jouduin toteamaan, ettei tielle tullut lasikatto, hyvä veli-verkostot tai misogynia vaan niinkin maallinen asia kuin toos… pimp… hei mikä on korrekti termi blogikäyttöön?

Sillä ei vaan pystynyt. Jopa tuohon pyöräni muhkeaan ”naistensatulaan” tarvitsen ajoittain geelityynyn perussatulan lisäksi ja ”miestensatula” oli silkkaa murhaa. Pystyykö joku teräspimpsa oikeasti ajamaan noilla suikerosatuloilla vai tuleeko tässä viimein fyysiset erot vastaan kaikkien ns. perinteisillä mies- tai naisosilla varustettujen välille? (Toim. huom: ne genitaalit eivät tietenkään yksiselitteisesti määritä sukupuolta.)

Jostain luin, että paljon pyöräilevien paikat parkkiintuvat, joten dear Eki, voinko parin vuoden päästä selvitä gynekologisista sorkkimisista tai synnäriltä lauleskellen ilman puudutuksia?

Vai onko sittenkin kyse yksilöllisistä eroista eikä ilmiötä ei voi yleistää sukupuolikysymykseksi?

Onko linjoilla ketään himopyöräilijää (no pun intended) linjoilla vastaamaan  tähän jännittävään pohdintaan?

P.S. Kyllä, nyt ollaan laatubloggaamisen ytimessä!