Melkein hyvin kasvatettu

FullSizeRender

Eräs tyttö kysyi kerran tässä maailmanajassa, eräässä hoitopaikassa, vilpittömän uteliaasti pihahommissa:
“Miksi tuo poika on noin tumma?”

Kurkistin, ketä hän tarkoitti ja koetin sitten selittää, että usein tummemmilla lapsilla on joko tummempi äiti tai isä tai sitten molemmat. Ei aina, mutta useimmiten. Ja että ihonvärin voi saada vanhemmilta samalla lailla kuin vaikka vihreät silmät tai punaisen tukan.

Juttelimme myös siitä, että ihmisiä löytyy monenvärisinä: valkoisina, mustina, ruskeina, kellertävinä, punertavina ja kaikissa väreissä siltä väliltä.

Vertasimme myös omaa vitivalkeaa käsivarren alapintaani kyseisen lapsen käden väriin ja tätä alkoi naurattaa: “Sinä olet ihan tosi valkoinen!”

Totesin, että voisin ottaa itselleni mieluusti hieman tummemman pintavärin, jos se suojaisi auringossa palamiselta, sillä käräytän varjoissa luikkimisesta ja rasvaamisesta huolimatta itseni säännönmukaisesti joka kesä ainakin kertaalleen.

Lapselle tuntui tämä selitys riittävän, kunhan oli pohtinut, mistä toisen tummempi ihonväri johtuu. Päivän päätteeksi sain kuitenkin muistutuksen siitä, että lasten tekemät yleistykset ja johtopäätökset ovat aina aivan omaa luokkaansa.

Tyttö, jonka kanssa olin keskustellut asiasta, tuijotti nimittäin huolissaan perhekohtaamista; Puheenaiheena olleen pojan vanhemmat hakivat tämän kotiin… mutta jättivät vanhemman, niin ikään hieman keskivertoa lapsiporukan jäsentä tummemman tytön ottamatta mukaansa.

“Mikseivät ne ottaneet Kirsikkaa* mukaan?”

Niin, seuraavaksi keskustelimmekin sitten siitä, etteivät kaikki hieman eriväriset lapset välttämättä kuuluu yhteen perheeseen. Voi pienet kanelirullaset, miten teidän mielenne muodostavatkin toisinaan sukkelasti olemattomia yhteyksiä ja sutjakoita summauksia.

// Kuvituskuva havainnollistaa sitä, että on mahdollista olla myös liian valkoinen tähän maailmaan. Enkä puhu nyt yhteiskunnassa vallitsevista arvoristiriidoista, joiden osalta toivoisin, ettei värillä olisi väliä, vaikka onkin. Vaan käytännön tasosta – jos Suomessakin palaa vielä loppukesästä, menee heikosti. //

*Nimi tietenkin muutettu

Vaiheessa

Selkäkuva kaipaa vielä (hartioista housunkaulukseen asti ulottuakseen) parantumista, uusia paloja, olemassaolevien osien lisäväritystä tai ainakin yläkaaren reunojen täyttämistä…

Joidenkin linjojen vahvistamista, suunnittelua ja tuhottoman määrän nakuttamista. Sekä tietysti syrjään pistettyä rahaa ja rasvaamista ja välivaiheissa elon sietämistä. Kuvassa näkyvistä paloista pienimmät neljä on muuten värkätty paikalleen eilen ja otettu esiin vain rasvaamista ja uusien kelmujen asettamista varten.

Onneksi projektilla ei ole kiire. Eihän se ole valmistuessaan mikään ihan pieni kuvakokonaisuus.

 

Selkäleiman kehitystä

Paranee, paranee. Vielä on rupea pinnassa, mutta kyllä se siitä tasoittuu ja loppukin sinisyys häviää ajan kanssa. 

Jos tatuointi pysyy siistinä eikä “katoa”, väritetään yläkulmaa kenties vähän lisää samalla, kun ja jos tehdään uusia paloja suurempaan kokonaisuuteen joskus tulevaisuudessa.

Ja mikäli pohditte asiaa, kyllä, koetin poistaa jättimäistä finniä olemattomilla kuvankäsittelytaidoillani (ja -ohjelmallani) tuosta yläoikealta; Tästä syystä en pahemmin muokkaile kuvia…

Jostain on aloitettava eli projekti selkäleima

Selkääni aloitettiin kokeellinen tatuointiprojekti. Kokeellinen sikäli, että “materiaalina” on valkoinen muste, johon liittyy aika monta muuttujaa. Kuvio voi muun muassa haalistua reippaasti, jäädä koholle ja arpimaiseksi, imaista itseensä ihon omaa pigmenttiä ja muuttua sen myötä esimerkiksi kellertäväksi. Valkoisella tatuoiminen erittäin vaalealle iholle on sikäli vaikeaa, ettei valmis muste näy tekovaiheessakaan iholla yhtä hyvin kuin tummemmat värit ja luonnoskuvassa käytetty väri tuppaa sekoittumaan valkoiseen.

Keskustelin tatuoitsijani (kuulostaapa tyhmältä – ei ihme, että alan ihmisten sivuilla ja käyntikorteissa lukee useimmiten tattoo artist) kanssa aiheesta pitkään ja meinasin jo vaihtaa väriksi mustan. Sen verran moni totesi projektin olevan aika riskaapeli – tatuointivälineitä myyvän liikkeen henkilökuntaa myöten.

Päätin kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä, hyvin vahvassa visiossani ja ottaa sen omakustanteisen riskin, että joudumme paikkailemaan tai muuttamaan tatuointia jossain vaiheessa. Mustasta tatuoinnista kun olisi voinut mennä niin sanotusti takuuseen, mutta valkoinen on aika harvoin käytetty väri. Mutta kun kerran jotain tehdään niin pakkohan se on mennä riskillä? 

Täytyy kyllä ihailla tatuointiartistin asiaan paneutumista tämän(kin) tatuoinnin osalta, sillä tämä oli metsästänyt parasta valkoista mustetta eritoten tätä projektia varten sekä testannut hommaa käytännön tasolla jo ennen nahkani kimppuun käymistä. Ensimmäisellä visiitilläni pääsinkin todistamaan tatuointistudiolla artistin itsensä housujen jalasta poistamista ja sisäreiteen toteutetun testiosion esittelyä. (Mikä ei ollut siinä määrin hämmentävää kuin miltä se voi äkkiseltään kuulostaa, sillä kyseessä on kuitenkin ala-asteelta asti tuntemani tyyppi.)

Nyt isoksi kaavaillun selkätatuoinnin ensimmäinen osa on tehty ja odottelen suojakalvo selässäni akuuteimpien toipumispäivien menevän ohi. Muitakin kuvia kuin luonnosviivoja on luvassa sitten kun näemme, miltä tatuointi näyttää punoituksen ja turvotuksen laskettua sekä luonnosviivojen värin hävittyä. Erittäin soma kuva tatuoinnin nykytilasta löytyy instagramin puolelta. Jos kammoat verta ja kudosnesteitä, älä kurkista…

 

Pakko saada // WHITE INK

Kuun lopussa on luvassa jotain pitkään pyörittelemääni, nimittäin suunnitteluaika uutta tatuointia varten. Katsotaan mihin muotoon ja kokoon kuvan kanssa lopulta päädytään. Joka tapauksessa joko loppuvuodesta tai ensi vuoden alkupuolella asian eteen tehdään jotain. Iiik-aaa-huhuhu-hiiks.

Tällä hetkellä valkoisten tatuointien visuaalinen ilme kiehtoo enemmän kuin laki sallii. Mikäli se sattuisi toimimaan oman ihotyyppini kanssa kunnialla, se olisi vahva vaihtoehto…

Mitäs tykkäätte?

 
Hihakuva: Watson Atkinson // Kompassikuva: John Bodygraphic //
Muut Pinterest – en onnistunut löytämään lähdettä

Kieroni Hormukka

Lupasin taannoin ehkäisyasioita ruodittuani palata kertomaan kokemuksia hormonikierukan kanssa elämisestä. Kun raporttia ehdittiin peräti kaipaamaan, päätin ryhdistäytyä ja rykäistä sen kasaan. 
Kierukka on siis ollut nyt käytössä noin puolisen vuotta.

Alussa niukkaa tiputteluvuotoa oli muutaman viikon. Sen jälkeen minulla on ollut yhdet niin ikään lyhyet ja niukat kuukautiset. (En tiedä, kuinka paljon vaikutusta edelleen jatkuvalla imetyksellä on kuukautisiin.)

Ihoni on ollut vähän huonossa kunnossa. Kun puoleentoista vuoteen mahtuivat yhdistelmäehkäisypillerit, raskaus, minipillerit, imetys ja vielä hormonikierukka siihen päälle, ei liene ihme jos ihoon(kin) vaikuttavat hormonit ovat kohtuullisen sekaisin. Apteekista hankitut, kunnolliset pesu- ja kuorinta-aineet ovat rauhoittaneet ihon tilanteen aika hyvin. Kasvoissa ja hiusrajassa on nyt siellä täällä finnejä, selässä ja dekolteella yksittäisiä isoja patteja. Isot finninkuvatukset palasivat kuvioihin muuten jo raskausaikana. (Viimeksi niitä oli teini-iässä.) 

Myös hiukset rasvottuvat hieman aiempaa nopeammin. Entisen kerran viikossa-pesuvälin sijaan tukka täytyy pestä kahdesti viikossa. Mikä huutava vääryys! Sen sijaan en koe kierukalla olleen mitään vaikutusta painonhallintaan, libidoon tai päänsärkytaipumukseeni.

Mielialanvaihteluita on ollut vähemmän kuin e-pillereiden aikana. Välillä on päiviä joina ärsyttää tavallisesta poikkeavasti ja vatsan sekä selän aluetta juilii ikään kuin kuukautiset olisivat alkamassa. Mutta sitten olotilat häviävät yhtä pian kuin ovat tulleetkin. Epäselväksi on jäänyt, johtuvatko keskivartalon jyränallejäämistuntemukset hormoneista vaiko urheillessa aktivoituneista mysteerilihaksista. (Jotka tunnistaa siitä että niitä ei näe, mutta ajoittain ne tuntee.)

Kierukka on ollut muutoin mitä helpoin ja mukavin ehkäisyn muoto, mutta noin neljän ensimmäisen kuukauden aikana esiintyi ajoittaisia, epämiellyttäviä muttei sietämättömiä tärinäkipuja; Jos alavatsan alue taittui tai tärisi liikkuessa, kipu ilmaantui usein. Kierukan sijainnin osalta kaikki oli kunnossa, mikä varmistettiin ultralla ja kivutkin katosivat vähitellen itsestään.

Jos jostain on valitettavaa niin siitä, miten hankalaa oli saada aikaa lääkärille saati sitten ultraan. Oireita vähäteltiin ja annettiin ymmärtää, ettei kuukautiskipujen takia kannattaisi juosta lääkärissä. Hienoa että joku muu tietää, mitkä tuntemukseni ovat kuukautiskipuja ja mitkä tavallisesta poikkeavia kipuja. Mielestäni on arveluttavaa, että kierukka kyllä asennetaan julkisella puolella oikein mielellään, mutta mahdollista jälkihoitoa tai -tutkimuksia ei haluttaisi tehdä, vaikka kierukasta voi todistettavasti seurata vakaviakin haittoja.
(Tosin juttu koskaa sitä, miten jenkkilässä on haastettu lääkefirma oikeuteen, mutta siitä saa kuvan ikävistä sivuvaikutuksista, joita kierukalla voi olla.)

Kuva

Tänään on jo tiistai

Aina ei mene nallekarkit tasan, mutta koen saaneeni niitä aika paljon.
(Ja näytän siltä että niitä on tullut joskus syötyäkin.) Viime päivien parhaat esanssit ovat tarjonneet kodin ulkopuoliset sosiaaliset suhteet kuten sunnuntaihampurilaiset serkkupoikien kanssa ja kirpputorikierros sekä kahvittelu Tessan ja Kainin kanssa.


Kodin sisäisten suhteiden osalta menneen viikon loppu menikin vähän nahistelun merkeissä, kiitos pystyynnukahtamis-aiheettaitkemis-väsyneen vaimon. Tuo lapsi voisi ihan oikeasti ruveta nukkumaan kunnollisen pituisia ja yhtäjaksoisia yöunia.

Rauhan laskeuduttua asuntoon olen siirtynyt odottelemaan ensi viikonlopun reissua.
Laukkukin on jo pakattu. Myös huonon omatunnon poteminen (etukäteen) lapsensa hylkäämisestä kahden tälle tutun ja mieluisen ammattikasvattajan (ja kolmen lapsen vanhemman) hoviin on aloitettu.

Täytyy todeta, että maisemanvaihdos ja lyhyt kahdenkeskeinen irtiotto osuu kyllä täysin oikeaan hetkeen! (Muistaako joku vielä, minne  ja miksi olemme suuntaamassa?)

Tarve juoksutreenien aloittamiselle, juoksemisen tai hölkkäämisen merkeissä, alkaa käydä koko ajan pakottavammaksi Naisten Kympin lähestyessä uhkaavasti. Viimekertaisen juoksun aloituksen aiheuttaman polvikivun ja normaalin toimintakyvyn menettämisen uusiutuminen kammottaa
ja niiden pelossa olenkin koettanut kohentaa peruskuntoa lähinnä crosserilla rullaten. 

Jonkin verran täytyy kyllä silti hakea juoksutuntumaa ennen tapahtumaa. Täysin kylmiltään en uskalla reitille lähteä. Teoriassa kympin jaksaa kyllä juosta vaikka ei olisi juossut vuosiin lainkaan, mutta haluan tietää, millaista vauhtia voin edetä – niin etten lähde liikkeelle liian vauhdikkaasti tai hiljaa.


Loput Keravalla vietettävät päivät aion viettää
liikunnan (crossaamisen ja afrotanssin), saunomisen (omalla saunavuorolla ja vanhemmillani)
sekä leipomisen (Aleksanterinleivoksien tekoa ala-asteikäisten poikien kanssa paritokokouksessa, o-ou)
ja kyläilyn merkeissä. Kuulostaa niin mukavalta, että ehkä tämä univelkainen sekä joihinkin elämän realiteetteihin ja ihmisiin kyllästynyt pää herää niiden myötä horroksestaan.

Serkkupoikien mukana kylässä kävi ensimmäistä kertaa myös yhden heistä avopuoliso.
Perinteisen viinipullon sijaan meille saapuikin tällä kertaa tulppaaneja, vaatepaketti M:lle ja hauska pulloon sujautettava kynttilänpidike. Ja näin päänvaivaa aiheuttanut pääsiäisleiriltä löytynyt pullo köysi käyttötarkoituksensa. Joskus asiat vain osuvat kohdalleen kuin itsestään.
Niin soisi käyvän useamminkin.

 

Ei suolaa haavoihin vaan rasvaa arpiin

Osa teistäkin ehkä huomasi, että Kristaliina kyseli Puutalobabyn puolelta testaajia Trendiin.
Trendiin tehdään juttua tuotteista, jotka joko lupaavat vaalentaa/vähentää olemassa olevia raskausarpia 
tai ennaltaehkäistä arpien syntymistä. Osa teistä on lueskellut juttujani niin pitkään, että muistattekin ehkä, 
että ensin mainitun kaltaiselle ihmetuotteelle olisi kysyntää.

Ilmoittauduin siis mukaan ja kävi ilmi että pääsin testiryhmään.
Kenties joku oli lukenut menneen postaukseni ja todennut että: “Huhheijaa, noille arville täytyisi tehdä jotain“.

Pian postilaatikosta kolahtikin kaksi tuotetta testattavaksi. Etukäteen käydyn sähköpostikeskustelun perusteella testattavikseni valikoituivat Bio-Oil ja Vichyn raskausarpivoide.

En ole aikaisemmin käyttänyt  kumpaakaan tuotteista. Bio-Oilista olen kuullut positiivista palautetta ja aikomuksenani oli ollut sitä kokeillakin, mutta se oli jäänyt suunnitteluasteelle. Vichyn kasvovoidesarjani on ainakin ollut mieluinen, joten molempia tuotteita on mielenkiintoista päästä kokeilemaan.

Otin ensimmäiseksi käyttöön Bio-Olin ja olen käyttänyt sitä lantion ja vatsan alueelle
kaksi kertaa päivässä, kuten ohjeessa kehotettiin, nyt kolmen päivän ajan.
Rintoihin olen laittanut tuotetta vain iltaisin, että se saisi imeytyä eikä tuhrisi vauvan kasvoja imetettäessä.
Rintojen arvet ovat muutenkin lähes huomaamattomia.
Tarkoituksenani on käyttää saamani pieni purkki loppuun.

Otin toissapäivänä “Ennen-kuvat” ja saatuani purkin käytettyä aion ottaa “Jälkeen-kuvat”.
Kuvat ovat vapaaehtoinen osa testiä, mutta minusta ne ovat tarpeelliset, sillä oman mahan muutoksia ei välttämättä huomaa itse, elleivät ne ole todella rajut. Mahaansa vilkaisee peilistä kuitenkin päivittäin.

En saanut mitään tiukkaa raportointiohjetta.
Lähtötilannetta ja omaa taipumusta arpien saamiseen pyydettiin kuvailemaan.
Tuotteiden käyttökokemuksia kehotettiin kirjaamaan ylös, vaikkapa plussia ja miinuksia listaamalla. 

Bio-Oilista voin kolmen päivän käytön perusteella sanoa, että tuoksu on neutraali, levittyvyys hyvä
ja jotain ihossa tapahtuu, tosin en tidä onko se mitään vaikuttavaa; Jonkin aikaan levityksen jälkeen arpialueella tuntuu kummallista kihelmöintiä. Ensimmäisenä päivänä unohdin levittäneeni koko voidetta ja ajattelin sukkahousujen kutittavan, mutta kutina ei ollutkaan ihon pinnassa vaan jossain syvemmissä ihokerroksissa.
Mielenkiintoisen  tuntuista!

Jos haluatte perehtyä tuotteisiin, niiden käytökohteisiin tai -ohjeisiin, tuotesisältöön ja lupauksiin, 
linkkaamani Yliopiston apteekin tuotesivut antavat hyvät tiedot ensihätään.

Ensimmäinen testiraporttini lähtee eteenpäin huhtikuussa.
Miten on, haluatteko testin edetessä kuulla, onko tuotteista ollut jotain apua?
Sain nimittäin luvan kertoa kokemuksistani myös blogin puolella.
Testi jatkuu todennäköisesti huhtikuun jälkeenkin, sillä pitäähän Vichynkin voidetta kokeilla.

PS.
Pahoittelut mahdollisesti traumatisoivista arpikuvista!
Tätä se vain on tai tulee olemaan, jos ei satu voittamaan geenilotossa.

 

Kysymyksiä ja vastauksia

L:n pikkusisko kysyi monta vuotta sitten minulta, miksi meikkaan lähes aina.
Tämä tapahtui silloin, kun asuimme molemmat vielä vanhempiemme luona, aivan seurustelumme alkuaikoina.

Erään kerran olin jälleen L:n vanhemmilla yötä ja ilmaannuin aamulla,
tapojeni vastaisesti aamiaispöytään meikittä.

L:n sisko tuijotti minua huolestuneena ja kysyi sitten: “Oletko kipeä, kun olet noin kurjan näköinen?”

Kommentoin sitten, että tämä vastannee kysymykseen,
miksi kevyt pikameikkaaminen kuuluu päivittäisiin aamurutiineihini.

 

 

Vartalo raskauden jälkeen / Puolivuotiskatsaus

Olen aina ollut kauniisti sanotusti naisellisen mallinen. Leveähkö takamus, paksut reidet, isot, muttei jättimäiset rinnat, emäntämäiset käsivarret, lihaisat pohkeet, mutta pituisekseni ja kokoisekseni kapea vyötärö. Mies totesikin raskauden jälkeen, että onpas mukavaa saada vyötärö takaisin!

Mitään suurta vartalokriisiä en pode. Voisin elää ilman raskausarpia, mutta eipä niitä tarvitse kauheasti esitellä: Korkeavyötäröiset bikinit on keksitty eikä mahani ole aiemminkaan ollut napapaitayhteensopivaa materiaalia. Ainut mikä harmittaa, on polvien tämänhetkinen tilanne. On hankala tiputtaa edes pikkuhiljaa viimeisiä raskauden aikana tulleita kiloja tai koettaa kiinteytyä, kun ei pääse kunnolla liikkumaan ja koko ajan olisi nälkä (ilmeisesti imetyksestä johtuen).

Laadukas kuvitus keskittyy lähinnä ylempään ja alempaan keskivartaloon, sillä niillä alueilla tapahtuivat suurimmat (pysyvät) muutokset.

Paino:

Lähtöpainooni ennen raskautta on matkaa noin 4 kiloa. Ihan rehellistä läskiä lieneen suurin osa, ehkä vähän maitoa ja nesteitä raajoissa, mutta pääasiassa läskiä ja lisää läskiä. Sitä oli kyllä jo ennestäänkin, mutta vähintään lähtöpainoon olisi kiva päästä. Olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että painon pitäisi alkaa numerolla 7, siinä kymmenen kilon haarukassa paino saa vapaasti ajelehtia vuodenajasta, aktiivisuusasteesta ja erikoistilaisuuksien (lue juhlien, matkojen, risteilyjen tms.) määrästä riippuen.

Rinnat:

Kuppikoko kasvoi raskausaikana maksimissaan yhden koon. D-kerhossa siis jatketaan, tosin toisinaan mallista riippuen niitä tarvitaan nykyään kaksi. Alun maidonnousuräjähdyksen jälkeen tilanne on ollut aika maltillinen. Värittömiä arpia on tullut rintoihin vähän, kirjavia ei ole onneksi näkynyt. Kauhulla odotan, millaiset patakintaat kohtaan imetyksen loppuessa. Innolla sen sijaan odotan niitä tulevaisuuden uusia, uheita rintoja.

Maha:

Sektion jälkeen varoiteltiin, että mahalla voisi kestää todella kauan palautua sen näköiseksi, ettei se ole enää raskauden puolivälin ylittäneen oloinen. Oma taikinamahani alkaa näyttää ihan normaalilta. Jonkin verran aiempaa roikkuvampi vatsa on ihan sektioarven yläpuolelta ja siihen jää eri tasossa olevat vatsan alueet. Ihan hyvä maha se on silti. Eniten kammosin raskausaikana kaikkea, mikä liittyi napaan, kuten navan ulos pullistumista, napatyrää tai navan repeämistä. Onneksi napani pysyi kuopassaan loppuun asti ja on edelleen oma soma itsensä. Linea negra on haalistunut huomattavasti, minulla se oli melko tumma ja ulottui alhaalta lähes rintojen alle asti. Mielestäni tuo ylimääräinen “vauhtiraita” oli jopa hieno, oman pigmentin muodostama tatuointi.

“Down there”

Kiitos leikkaussalin henkilökunnan perusteellisen imuroinnin, vuotoa oli vähän ja se loppui pian. Keskivartalo saattoi tuntua kahtia sahatulta, mutta eipä tullut mitään kiusallisia pidätysvaikeuksia enteileviä repeämiä tai traagisia yllätyksiä luokkaa “klitorikseni repesi irti” tai muuta tosi karseaa. Kahden viikon karenssin jälkeen tavaran todettiin käyttöönottotarkastuksessa olevan entisenlaisessa kunnossa.

Raskausarvet:

Teini-iässä naisellisten muotojen ilmaantuessa kroppaa saapuivat raidoittamaan vaaleat raskausarvet. Lihaksien kasvaessa aktiivisemmalla urheilukaudella mm. polvitaipeisiini on pohjelihasten kasvun myötä ilmaantunut arpia. Koska kudostyyppi vaikuttaa paljolti raskausarpien syntyyn, osasin odottaa niitä ilmaantuviksi. Arpia tuli kylkiin, sisäreisiin, vatsaan ja nivusiin (?!). Arvet olivat syviä ja kirkkaan värisiä, mutteivät kovin kipeitä. Rasvasin koko keskivartaloa ja rintoja Clarinsin raskausarville tarkoitetulla voiteella ja The Body Shopin kookosrasvalla. Sillä tuskin oli sen ihmeempää vaikutusta kuin se, ettei arpiin sattunut eikä iho kutissut. Nyt arvet ovat haalistuneet vaaleanpunertaviksi ja “kohonneet” kuopistaan lähes ihon tasolle. Onneksi keskivartaloni ei alun alkaenkaan ole ollut mitenkään jumalainen: Yhtä loikkariarpea lukuunottamatta navan alle jäävä arpien rykmentti ei kaada maailmankaikkeuttani. Arpien näkyminen riippuu paljon valon väristä. Luonnonvalossa ne ovat paljon vaaleammat kuin kellertävässä keinovalossa, (kuten kuvista näkee).

Sektioarpi:

Arven alue oli luonnollisesti aluksi todella kipeä. Koko vatsan ja lantion alue oli viikon siinä kunnossa, että sängystä nousemiseen tarvittiin luovuutta. Haava parani tosi nopeasti ja tikit poistettiin terveydenhoitajan kotikäynnillä kahden viikon päästä leikkauksesta ja viiden viikon kohdalla jälkitarkastuksessa haavan arvioitiin parantuneen todella hyvin. Arpi on parantunut siististi ja jää bikinien ja alushousujen alle. Leikkaava kirurgi kehui sen jäävän “karvoituksen alle”. Jäähän se, jos on sukua simpansseille – itselläni ei kasva karvaa puolessa välissä matkaa kohti napaa.

Kokeilin hölkkäillä yhden kerran puolitoista kuukautta leikkauksen jälkeen. Haava-alue kipeytyi kunnolla, minulla oli vähän kuumetta ja muitakin kivoja sivuvaikutuksia (lue paljon verta). Tulin siihen tulokseen, että odotan raskaamman liikunnan aloittamista suosiolla vielä useamman kuukauden, etten saa loppuelämäksi kiinnikkeitä riesakseni. 

Polvet:

Erikoisin raskauden jälkeinen muutos on ollut se, että polvet eivät tunnu kestävän raskaampaa liikuntaa ollenkaan. Ne kipeytyvät niin huonoon kuntoon, etten pääse seuraavina päivinä kyykystä ylös, portaat pitää kiivetä kaiteissa roikkuen ja särky on jotain ihan järkyttävää. Jos lenkkeilen särystä, kivusta ja jäykkyydestä huolimatta, alkavat polvet muljahdella yli, jolloin kipu siirtyy jo sen oloiseksi, että kohta menee jotain kunnolla rikki. Lääkäri epäili, että polvet ovat kenties löystyneet jotenkin raskausaikana, samalla kun ns. asiaan kuuluvaa löystymistä tapahtuu lantion alueella, ja palautuvat ehkä normaaleiksi imetyksen jälkeen. Syytä haettiin myös jalkojen lihasjäykkyydestä, muuttuneesta lantion ja tukirangan asennosta ja kilpirauhasista. Selvittelyprosessia jatketaan. Lääkäri oli samaa mieltä siitä, että koska olen aikaisemmin lenkkeillyt päivittäin, saman painoisena kuin nyt, eivätkä polvet oireilleet  tuolloin mitenkään, ei syytä kannata ensisijaisesti hakea siitä suunnasta.

Iho:

Ihon kunto tuntuu vaihtelevan lähinnä stressitasojen mukana, ei niinkään hormonaalisista syistä johtuen. Pieni notkahdus huonompaan päin tuli, kun aloitin minipillerien syönnin. Kuukautisten tapaista liikehdintää on ollut kerran, mutta ne taisivat pelästyä vallitsevaa tilannetta, koska eivät ole palanneet. Niiden vaikutus ei ehtinyt näkyä naamassa asti.

Muut:

Monien manaamaa hiustenlähtöä en ole huomannut itselläni; ehkä se tulee vasta imetyksen lopettamisvaiheessa? Hampaatkaan eivät ole pudonneet suusta ja kynnet ovat hyvässä kunnossa.

Pää ja yleisvire:

Väsyttää kroonisesti. Hartiat ja niska ovat ihan hirveässä jumissa. Kun on nukkunut oikein vähän, silmiä kuivaa ja niiden ympäristöä ja koko otsaa alkaa särkeä. Olo on silti vähemmän hirveä kuin etukäteen pelkäsin, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Nesteturvotus:

Raskauden loppuvaiheessa jouduin käyttämään koon 42 kenkiä, kun kengänkokoni on normaalisti 38. Kasvoni olivat pöhöttyneen näköiset ja sormuksia ei saanut sormiin tai niistä pois. Turvotus on hävinnyt jaloista hyvin, mutta sormiin sitä jäi jonkin verran. Sormetkin alkavat pikkuhiljaa olla lähes normaalit, ellen syö kovin suolaista ruokaa.

Kuvassa näkyvät jalkani seitsemännen raskauskuukauden lopulla. Olin laittanut yhdet isoimmista kengistäni jalkaan ja sullonut niihin myös villasukat, koska ulkona oli todella kylmä. Villasukat olivat painaneet nesteisiin jalkoihin hienot kuvot. Osa noista kuvioista osoittautui vesikelloiksi, jotka poksahtelivat ja tulehtuivat… Neuvolassa lohduteltiin, ettei turvotukseni ollut edes pahimmasta päästä heidän näkemistä tapauksista. Silti tuota pöhöttynyttä olotilaa ei ole lainkaan ikävä.

Ihon viimeaikaisista olotiloista ja kropasta asianmukaisesti puettuna löytyy kuvia, kun valitsee palstan tunnisteista Iho-aiheiset postaukset tai Päivän asu-postaukset.