Uusi keittiö – kyllä, viimeinkin!

img_0087 img_0115img_0121img_0141img_0111img_0094 img_0124img_0126img_0103img_0108img_0114img_0098 img_0132 img_0105img_0140 img_0144

Keittiöremontti valmistui, enimmäkseen miehen uskomattoman sitkeän työpäivien jälkeen painaman urakan ja perhetuttavamme suosiollisen avustuksen kantamana, jo ennen kuin lähdimme Kanariansaarille. Siitäkin syystä loma oli ihan paikallaan käytännössä tupladuunia useamman viikon painaneelle puolisolle ja lomatunteja kasaan paiskineelle vaimolle.

Uudet kuviot ovat imaisseet aikani ja ajatukseni sen verran tehokkaasti, että blogi on jäänyt täysin hunningolle ja silloinkin, kun olisin ollut kameran kanssa kytiksellä, päivänvalo on paennut minua tai asunto on ollut mullinmallin seuraavan remonttiprojektin (oi kyllä vaan!) vuoksi. Tuo meillä asuva kun mies sai ilmeisesti tarpeekseen vaimonsa vitkuttelusta ja maalasi viimein ajan ja auringon kellastamat sekä kolhuuntuneet mäntyportaat kyyhkysenharmaiksi ja ah, rakkautta, ne tekivät ihmeitä eteisaulallemme.

Keittiöstä vaihdettiin siis pois puhkikulunut parketti, johon kosteus oli tehnyt tehtävänsä jo edellisen asukkaan aikana. Vanhat kaapit ja kodinkoneet purettiin pois kokonaisuudessaan ja Ikeasta tilattiin uusi, paremmin hankalat kulmat, kattoon kurkottavat tilat ja täyskorkeat kaapit mahdollistavat nurkat hyödyntävä keittiön runkoratkaisu. Uudet ovet ja vetimet vaikuttavat tietysti eniten keittiön yleisilmeeseen, mutta lisälaatikot, integroidut kodinkoneet ja uudet ylähyllyt…

Sanotaan että meillä on nyt tyhjiä laatikoita ja hyllyjä keittiössä, vaikka olohuoneen astiakaapin painetta saatiin purettua reilusti. Ja keittiötä enimmäkseen käyttävä puolisko kiittelee uutta uunia, liettä ja päivitettyjä kodinkoneita noin muutenkin eli toiminnallisuudessa ei kaiken sen loputtomalta tuntuvan keittiösuunnitelman pyörittelyn jälkeen onneksi ole enää kauheasti viilattavaa.

Ja onhan se nyt kaunis, hitto vie. Sielu ja silmä lepää.

Kyllä äiti tietää

 

En erityisemmin välitä pihatöistä. Maanmuokkaus, istuttaminen ja painavien asioiden, kuten kivenmurikoiden kantaminen, ovat ihan siedettäviä duuneja, mutta kaikki ylläpitotoimet: haravointi, kitkeminen ja kuoputtaminen saavat aggression heräämään ja verenpaineen kipuamaan kattoon. Yäk.

Tästä syystä olen aina haaveillut puutarhattomasta asumismuodosta (talo dyyneillä, kenties?) tai havupuiden, kivien ja kalliokasvien peittämästä, lähes huoltovapaasta pihamaasta.

Uuteen kotiimme sattuu kuitenkin kuulumaan julmetun ison terassialueen (vähällä vaivalla paljon iloa, jes) lisäksi myös leikattavia koristeomenapuita, hoitoa vaativa sammalmatto sekä retuperälle päästetty etupiha muutamine pystyynkuolleine angervoineen, ykittäisine havuineen ja soraerämaineen.

Arvaatteko kuka on repinyt irti vanhoja, pystyynkuolleita pensaita, haravoinut, raijannut kivenjärkäleitä, ravannut puutarhaliikkeissä, raahannut multasäkkejä, saanut auringonpistoksen, tuhonnut harmikseen useamman muurahaispesän betonilaattoja siirrellessään, saanut sadekuuron niskaansa ja leikannut pensasaitaa? Noin muunmuassa…

No se sama nainen, joka vannoi, ettei omalle pihalle tule kuin kiviä. Kyllä äiti tiesi jo 12 vuotta sitten, ettei perfektionismiin taipuva (ja tuolloin nykyistä pahemmin kontrollifriikki) esteetikkotytär kestäisi hunningolla olevia tiluksia.

Niin vain entinen yli-iso parkkipaikka, joka oli alun alkaen ensimmäisen kuvan etupuolikkaan kaltaista pikkukuvikkoa, muuttui orastavaksi hyötypuutarhaksi norppaemon ja nörttimiehen toimesta. Vajaa kaksi päivää ja eloton nurkkaus sai aivan uuden muodon.

Lavoille tullaan istuttamaan mansikkaa, salaatteja, yrttejä ja minitomaatteja. Marjapensaiden osalta kasvamaan pääsivät musta- ja punaherukka, puutarhavadelma ja karviainen. Ehkäpä selitys pihanlaittointoon piileekin tässä – kasveissa on heti enemmän järkeä, jos ne tuottavat syötävää!

     
 

DIY of the day: How to deal with Shit

Kymmenen vuotta. Ainakin niin kauan muistan raivostuneeni säännöllisin väliajoin yhteiskunnan asioihin välinpitämättömästi suhtautumisesta, heikosta argumentoinnista, itsekeskeisyydestä, passiivisuutta ihannoivasta tai siihen kannustavasta puheesta sekä katteettomiin väitteisiin nojaavasta, itsearvoisesti huomionhakuisesta retoriikasta. 

Yksittäinen perseily (pun intended) ei yleensä riitä suistamaan minua raiteiltaan. Mutta kun yksisilmäistä ja ankeaa oman navan kaivelua tulee vastaan turhan monesta tuutista, saattaa jokin tapaus katkaista kamelin selän. Aika monille se viimeinen palautussmoothieloraus kameliparan kyttyröille taisi olla eilen puhjennut äänestämättömyyskeskustelu. Facebookissa joku keskusteluun osallistuneista kirjoitti:

“Pyyhin pyllyä tollasilla ´jokainen on oman onnensa seppä´ ja ´en tule tarvitsemaan yhteiskunnan tukea´-mielipiteillä.”

Ja toinen jatkoi:

“…oli niin hyvin tuossa muotoiltu aikaisemmin tuo sun mielipide, että mä osallistun pyllynpyyhkimistalkoisiin! Metafora suorastaan lihallistuu mielessäni.”

Noh, metafora päätyi lihallistumaan, aktualisoitumaan ja tulemaan sanasta todeksi meidän tulostimessamme. Tosin mies totesi valmiita arkkeja tuomitsevan näköinen ilme kasvoillaan ojentaessaan, että:

” Ne voivat tuntua sitten pyyhkiessä yhtä ikäviltä kuin toisessakin päässä.”

Tiedän, ettei tämä ollut ehkä kovin fiksua tai aikuista käytöstä. Mutta olen viime viikkoina koettanut kirjoittaa itseni uuvuksiin asti ja pauhannut turuilla, toreilla ja somessa aiheesta niin, että kuluneet viikot ovat olleet loppusoittoa kymmenen vuoden kärsivällisyydelle ja nyt meni sitten nappo nurin.

En räjäyttänyt mitään, en karjunut, perustanut viharyhmää tai saanut hermoromahdusta. En tehnyt kuten Emmi vaalitenttipostauksen kommenttiosioissa uhkasi eli hankkinut verenpainelääkkeitä, rauhoittavia ja lobotomiaa. Printtasinpa vaan vähän paperia.

Nyt ollaan harvinaisessa tilanteessa – Norppalasta käsin jaetaan self-help-ohjeita. Nyt jos koskaan kannattaa siis olla kuulolla!

Jos kaipaat maltillista höyryjen poistamista aiheesta kuin aiheesta, oli kyseessä sitten vaalit, turkistarhaus, vähemmistöjen laiminlyödyt oikeudet, opintotuen rajoittaminen, sukulaisten sekoilut, asevelvollisuus tai hedelmätön, jankkaava nettikeskustelu, saa vinkistä ottaa vaarin ja toteuttaa itselleen protestirullan. Aika rauhanomainen ja harmiton keino loppupeleissä…

P.S. Herkkäpeppuisten ei edes tarvitse oikeasti  pyyhkiä protestiksi. Pelkästään rullan näkeminen ja kenties myös kuvaaminen riittää lievittämään ahdistuksen oireita. Eikä tulostuspaperi kyllä kuulu myöskään viemäriin.

P.P.S. Internetin ihmeellisessä maailmassa on palveluita, joista saa tilata ihan oikeaa vessapaperia valitsemallaan kuvalla tai tekstillä. Valitettavasti minimitilausmäärä on sata rullaa (!) eikä itseäni ärsyttänyt vielä ihan niin paljoa.

Lue myös: Tyhmentävätkö naiset itse toisensa?   //   Ihmisyydestä ja keskustelukulttuurista  // Seksuaalinen häirintä on hauskaa, jos se kohdistuu miehiin?

Onnea on tilannetajuinen puoliso

Suurimman osan ajasta teen pariakin asiaa yhtäaikaa. Jos katson televisiosarjaa koneelta, levitän samalla pyykkiä, vaihdan lakanoita, ladon tiskejä koneeseen tai vähintäänkin kuivattelen kynsilakkojani, koettaen arpoa, milloin edes toisen käden kynnet olisivat sikäli kuivat, että voisin tehdä samalla vielä jotain muuta.

Osa meistä kaipaa useimpien asioiden hoitamiseen rauhaa ja mahdollisuutta keskittyä, ilman keskeytyksiä tai päällehuutelijoita. Koen sietäväni monien asioiden samanaikaista hoitamista, hääräämisen lomassa huikkailtuja käytännön asioihin liittyviä keskusteluja – jopa hommien kesken jäämistä ainakin keskivertohyvin. Toisinaan huomaan kuitenkin ärsyyntyväni jatkuvista keskeytyksistä, oli niiden aiheuttaja sitten pirisevä puhelin, lapsi, aviomies tai eläimet. Niinä hetkinä kaipaisin äänieristettyä koppia, johon voisin lukittautua tekemään asiani kerralla loppuun, kesti niiden valmiiksi saattaminen sitten vartin tai kolme tuntia.

Jonkin aikaa sitten inspiroiduin tekemään kutsukortteja tuleville 3-vuotis syntymäpäiville. Vailla mitään suunnitelmaa ja hankkimatta tarvikkeita etukäteen, päädyin piirtämään hyvin yksinkertaistetun veturin, jota käytin sitten leikkausmallina. Projekti paisui, venyi ja paukkui. Neljäntoista sinisen veturin kääntöpuolista tehtiinkin punaisia, veturit saivat pyörät, rajaustussaukset pultteineen ja numeroyksityiskohtineen – tehtiinpä kylkeen vielä pilkkuteippikoristelutkin.

Leikkaamista, tuhertamista, liimaamista ja askartelupapereiden taittelemista pariinkin otteeseen hävikin minimoimiseksi. Lupasin projektista kiinnostuneelle lapselle oman veturin, jota tämä kävi säännöllisin väliajoin kärttämässä itselleen keittiöstä, jonne olin räjäyttänyt kasan laatikoistamme löytyneitä askartelutarvikkeita. Kaikkiaan väkersin vetureita varmaan useamman tunnin, ne kun olivat melkoisen vahvasti käsityötä vaativia hikipajatuotteita. Onneksi sentään korttien takapuolen kutsutekstit väkerrettiin koneella, tulostettiin, leikattiin ja liimattiin paikoilleen vasta seuraavana päivänä.

En ole kovinkaan hääppöinen askartelija, mutta tällaiset spontaanit, toisinaan aikaa vievät projektit ovat juuri sellaisia asioita, joita kaipaan toisinaan “vanhasta elämästäni” ennen lasta. Tuntuu että niille löytyi tuolloin paremmin aikaa ja rauhaa. En tiedä, näkyykö kaipuuni kovinkaan paljoa ulospäin, mutta mies taisi huomata nyhertämisen tulevan tarpeeseen, sillä hän ryhtyi jossain vaiheessa lukemaan lapsen kanssa ja vinkkasi tälle, että äiti saattaisi nyt oikeasti kaivata rauhallista askarteluhetkeä.

Olen aikaisemminkin tainnut mainita puolisoni tuntevan minut siinä määrin hyvin, että hän osaa jo ennakoida tilanteita, jotka saattavat ärsyttää tai harmittaa minua erityisesti. Minusta on aika hienoa, että hän pitää oman jaksamisensa ohella ajoittain huolta myös minun pääni kasassa pysymisestä. En sano, että missään suhteessa tulisi olla varpaillaan, vältellä konflikteja viimeiseen asti tai pehmittää toisen tietä jatkuvasti; Kyllä meilläkin tapellaan, törttöillään ja jätetään tahattomasti tai tahallaan toisen tunteita huomiotta – puolin ja toisin.

Toisen ajatuksien kuunteleminen, tämän mielialan tunnusteleminen sekä arkisten pinnan kiristymisien ja hermoromahduksien vältteleminen – siinä määrin kuin se on mahdollista pienillä teoilla, arjen ajanhallinnalla ja oikein valituilla sanoilla, on asia, jota osaan parisuhteessani arvostaa. Toisinaan tilannetajua on se, ettei viritä keskustelua tekemättömistä askareista tai ratkaistavista ongelmista, perheen ulkopuolisten asioiden vuoksi ärsyyntyneen puolison kanssa juuri tämän ollessa jo valmiiksi kireällä; Kun höyryt on ensin puhallettu ulos, sujuu keskustelukin sovussa. Joskus taas erityinen huomioiminen: kuulumisten kyseleminen, koskettaminen tai toisen hemmottelu on paikallaan.

Lapsiperhearjessa itse kukin kaivannee silloin tällöin mahdollisuutta tehdä jokin asia kerralla loppuun, keskittyä, uppoutua ja väkertää rauhassa. Sen hetken tunnistaminen ja mahdollistaminen vaatii tilannetajua ja aitoa halua pitää toisesta huolta. Voitte varmasti kuvitella olleeni varsin onnellinen ja vähän liikuttunutkin huomattuani jälleen yhden tilanteen, jossa puolisoni mahdollisti pienen hengähdystauon valitsemalleni puuhalle – vaikka sitten paperijunien leikkaamiselle. Että jos suhtaudun näihin kutsukortteihin erityisen sentimentaalisesti, tiedätte mistä se (osittain) johtuu!

 

Melkein ällöttävän arkista ja rauhallista

Meillä on ollut tähän mennessä oikein huipputavallinen viikonloppu, sellainen leppoisatempoinen ja niin arkinen, että siitä on vaikea keksiä mitään ihmeempää sanottavaa. Ei suuria tunteita – toisin kuin perjantaina päiväkodille lähtiessä, jolloin kannoin väärällä jalalla sängystä nousseen lapsen lopulta hoitoon kainalossani, ensimmäistä kertaa ikinä… Ohjelmallisestikin kalenteri on näyttänyt iloisesti tyhjää.

Olen pitänyt tällä viikolla vahingossa ja laiskuuttani taukoviikon treeneistä ja koettanut edes syödä joulukauden napostelujen jäljiltä kevyemmin. Lasken kuitenkin melkeinpä liikunnalliseksi saavutukseksi sen, että sain kuluneella viikolla pistettyä pystyyn Facebook-ryhmän, jossa kotikaupunkini asukkaat voivat etsiä omalta asuinalueeltaan samantasoisia ja samoihin aikoihin lenkille kykeneviä juoksukavereita. Juoksukaverin löytäminen vapaalle illalle tai viikonlopulle kun voi parantaa lenkille selviytymiseni todennäköisyyttä jatkossa.

Lenkkeilyn tai salilla puhisemisen sijaan olen leiponut mustikkapiirakkaa. Mies teki eilen kuivattuja omenalastuja ja tänään papupihvejä, kastiketta ja kotiranskalaisia öljyllä ja suolalla. Uuni onkin ollut päällä perjantai-illasta alkaen lähes koko ajan, ellei nukkumiseen käytettyjä tunteja lasketa.

Leipomisen ohella olen askarrellut sekä lapsen kanssa että ilman lasta, saaden nuo aktiviteettikortit valmiiksi asti. Mies laminoi kortit ja kaivoin niille varastoistani säilytysrasian. Aika rumiahan osasta tuli, mutta nopeasti tehdyiksi kuitenkin kohtuullisen informatiivisia, sillä lapsi ymmärsi yllättävän hyvin, mihin tekemiseen kunkin kortin kuvat viittasivat.

Viikonloppuun ovat liittyneet myös kissat, sillä lapsi on juoksennellut tähänastisesta viikonlopusta valtaosan Netflixin lähettämissä kissakorvissa – kaveri jopa nukkui ne päässään! Itse innostuin tuhertamaan nenäni ja poskeni kissakuosiin kasvomaalikynillä sekä rapsimaan asunnossamme säntäilevästä Saapasjalkakissasta pikakuvat Instagramiin, osallituakseni aiheeseen liittyvään kilpailuun. 

Saappailta on tarvinnut myös pihalla, jonne lykkäsin äsken miehen ja lapsen, todettuani kymmensenttisellä lätäköllä kuorrutetulla umpijäisellä pihalla mäyräkoiran kaverina liukastellessani, että tuonne en enää aio lähteä. Lumi- ja vesikelin kanssa tulen toimeen, joskin mieluummin ulkoilisin kuivalla ja lämpimällä. Mutta näiden pääkallokelien aikaan lenkillekin hirvittää lähteä ja aivotärähdys vain odottaa tapahtumistaan. Olisi edes kylmä, niin voisi pitää Soreleita, mutta ne ovat näillä lämpimillä talvikeleillä liian kuumat, vaikka pito olisikin huippuluokkaa. Hento toive säänhaltijoiden suuntaan: Joko kunnon talvikelit tai ei ollenkaan, jookosta?

Eiköhän pian saada säpinää tähänkin huusholliin, kun Kuutti saa yökylävieraan ja huomiselle on sovittu kaverikahvittelut. Ai miten niin hieman kammottaa tällainen henkinen keski-ikäistyminen? Ee-ei suinkaan.

Kenties pohjalla oleva kotijumituspainotteinen joululoman loppuosa saa aikaan yleistä levottomuutta; On kunnon imukuppigekko-olo. Alan kohta kiipeillä pitkin seiniä, jos mitään ei tapahdu… Nyt äkkiä jotain säpinää!

 

Kaikki millä somistin

Okei, huijaan otsikossa vähän. Ei tähän postaukseen kaikkia joulu- ja talviajan somistusjuttuja saanut ängättyä (saati kannattanut tunkea) sitten millään. Mutta jos muistatte ihan ensimmäisen joulusisustuksen suunnitelmani, joka sisälsi pohdintoja sesongin teemaväristä, kasvien käytöstä ja erilaisten sarvekkaiden otusten fiilistelyä, voin sanoa niitä elementtejä päätyneen kotidivaanille, -hyllyille ja muuallekin aika suuressa määrin. 

Tämän joulun koristeluja ja sisustusta leimasi jossain määrin suunnittelemattomuus ja leppoistaminen; Ei mitään väkisin eikä turhan tarkasti. Josko peltinen possu ei ehkä sopinut tyylikkyyttä hakevaan yleislinjaan, se sai silti loikata kranssiin. Ja kun kuuseen unohtui useammaksi päiväksi hintalappu “sarjanumeroineen”, se sai jäädä yhdeksi “koristeeksi”, olkoonkin, ettei se istunut muuhun värimaailmaan sitten millään.

Tuntuu että joulu tulee mieleeni ja siinä sivussa kotiin joka vuosi vähemmällä hössötyksellä, tavaroiden raijaamisella, siivoamisella, silittämisellä sekä ripustelemisella – ja hyvä niin. Jääpä enemmän aikaa touhuta lapsen kanssa yhdessä leipoen, askarrellen tai joulusatuja lukien.

Tuskinpa jälkikasvu muistelee kovinkaan suurella hartaudella aikuisena, miten täydellisesti silitetyt maamon jouluverhot aikanaan olivatkaan ja kuinka hienosti koristeluiden teema pysyikään kasassa tilasta toiseen…

Kannattaa selailla myös seuraavat: 
1) Joulusisustuksen tämänvuotinen inspiraatiokollaasi eli toteutuiko tyyli ja missä määrin?
2) Ensimmäisen koristelukierroksen tuloksia eli enemmän keittiö- ja eteiskoristeluja kuin tässä jutussa
3) Joulukalenteriasiaa, -kukkahankintoja ja lisää sarvipäitä
4) Joulukuusen sneak peak ja “työn touhussa”-videomateriaalia

 

 

 

Eräs tähdenlento ja pari ilmoitusasiaa

Postauksen tähdenlentoina toimikoot virtuaalinen joulukorttini teille kaikille sekä tähtikuoseista ja -koristeista hullaantunut tonttupoika. Samainen kaksivuotias muuten potee juuri uhman kakkoskierrosta ja viettää suurimman osan vuorokaudesta huutaen raivokkaasti jos ja kun ei saa kaikkea haluamaansa. Pelkästään tämän päivän huutosaldona taitaa olla pari tuntia. (äärimmäisen raskas huokaus)

Uhmaraivoavan liki kolmivuotiaan kanssa risteilemisestä, ei-niin-hyvin suunnitellusta Tukholman kierroksesta ja positiivisuutta ylläpitävistä mantroista olisi tarkoitus postata illemmalla, kunhan tuo joulusiivouksen loppu ja pari kyläilyä on saatu hoidettua… Samoin kuin viime-viimehetken joululahjavinkeistä, joko pakettien päälle lisättäviksi tai täysin unohtuneelle lahjoittavalle annettaviksi.

Jotain hauskaa löytyy blogista siis myös aattona. Ja välipäivät – ne lienevät itse asiassa bloggauspäiviä parhaimmillaan, kun kuvaajakin löytyy päiväsaikaan omasta takaa.

Huomasiko joku muuten että Lilyn huoltokatkon aikana blogiini ovat ilmestyneet melkein kaikki Kideblogeissa bloggaamiseni aikaiset arkistot? Esimerkiksi kaikki kesäjutut, joita on kiva selailla aamukahvin kanssa ihan vain karkoittaakseen talvijumitusta sekä muun muassa lapsen kehityksessä ja urheilukuvioissa tapahtuneet käänteet löytyvät nyt täältä saman osoitteen alta. 

Rentoa, herkullista ja haluamassanne määrin riehakasta tai rauhaisaa joulua itse kullekin! Olkoot perheenne terve ja vatsanne hyvällä omallatunnolla täydet!

 

Banneriasiaa

 

Hei te hyvällä maulla varustetut lukijani:
Kertokaa, mistä bannerista olette pitäneet eniten?

Kaipaatteko jotain tiettyä aihetta tai väriä?
Ärsyttääkö bannerin koko, fontti tms. kauheasti?
Sana on vapaa.

Bloggaaja kiittää jälleen nöyrimmin kaikesta palautteesta!