Sensuroimatonta lastenkirjallisuutta

Kun luin Kristaliinan Sensuroitua lastenkirjallisuutta-postauksen, muistin että minunhan oli pitänyt jo pidempään jakaa kanssanne tämä hieno kuva ja siihen liittyvä pieni ajatus…

Kuutti sai Myyrä-palapelikirjan joululahjaksi. Ja mieluinen lahja se on ollutkin. Kirjaa on luettu ja kasattu ahkerasti. Kaikki palatkin ovat pysyneet tallessa – ihme ja kumma. Ensimmäisen kerran kirjaa selatessani meinasin kuitenkin purskauttaa kolani pitkin divaania.

Kirjassa on siis jokaisella aukeamalla palapeli ja sen kuvitukseen liittyvä lyhyt tarinanpätkä pienine lisäkuvineen. Erään palapelin viereltä löytyi sitten tällainen kertomus havainnollistavalla kuvituksella höystettynä.

Mielestäni merkittävää asiassa oli se, että vaikka aikuiselle kuva tuli ehkä hieman yllätyksenä ja pomppasi silmille, lapsi ei ole tähän päivään mennessä joko kiinnittänyt kuvaan sen kummempaa huomiota tai ainakaan se ei ole herättänyt kysymyksiä – ihme kyllä.

Joten voimmeko todeta, että lastenkirjallisuutta ei ehkä tarvitsisikaan tällaisten teemojen osalta välttämättä sensuroida? Jos ei muuta niin ainakin tästä riittää tyrskittävää aikuisille. Ja jos lapsi haluaakin kysellä asiasta, on yllä olevan kuvan kaltainen havainnollistaminen kuitenkin aika lempeä tapa kertoa, mistä niitä (kani)vauvoja oikein tulee.

P.S. Kristaliinan kanssa olen täysin samoilla linjoilla siitä, että aika monista kirjoista löytyy mielestäni vanhentuneita arvoja ja opetuksia, joita koetetaan tuputtaa lapsille tarinoiden kautta. Kaikki meille ostetut ja lainatut kirjat käyvätkin mutsin tiukan seulan läpi. Hommaa tosin helpottaa se, että tiettyjen tekijöiden kirjoja uskaltaa lainata rauhassa ihan säännönmukaisesti ja kasvettuani perheessä, jossa luettiin hurjasti lastenkirjoja, muistan osan kirjoista oman ja veljieni lapsuusajoilta jo ennestään.

Yllättävät muistot, järjettömät pihistelykohteet ja tontun kirjeet

Muistatteko kun kirjoitin tontuista? Sen lisäksi, että tontturaukat joutuvat toimimaan uhmaikäisen kanssa neuvottelemisen valtteina, ne liittyvät pitkän ja hitaan kaavan joulun odotukseen, mikä tekee niistä samanaikaisesti mukavia heppuja.

Olemme leiponeet lapsen kanssa pipareita, jutelleet siitä, missä tahdissa kodin valmistelu talvikuntoon suoritetaan, polttaneet kynttilöitä ja lueskelleet jouluaiheisia kirjoja. Varsinkin Mauri Kunnaksen Joulupukin kylään sijoittuvat kirjat ovat olleet ahkerassa luennassa ja lapsi kyselee, milloin joulukuusi jälleen pystytetään.

Minua on yllättänyt useaan otteeseen se, kuinka paljon lapsi muistaa viime joulusta sellaisia asioita, joita emme ole sittemmin hänen kanssaan kerranneet. Lahjaksi saatuja asioita, koristeiden paikkoja, jouluruokia ja -tapoja. Vaikka aikuisena ei enää pystyisikään palauttamaan mieleensä puolitoistavuotiaana kokemiaan asioita, 2,5-vuotias kykenee selvästi muistamaan niitä.

Koska lunta, pulkkamäkeä, joulukalenterin ensimmäisen luukun avaamista, koristeluja ja leipomisia – keskitalven juhlakautta kokonaisuudessaan on hypetetty ja odotettu ainakin kahden perheenjäsenemme voimin ahkerasti viime viikkoina, päädyimme lapsen kanssa kirjoittamaan kirjeen tai oikeammin muistilistan tontuille. Istuimme lastenhuoneen sängylle ideoimaan ja pohdimme yhdessä, mitä joulupukin paketeista voisi paljastua, jos lapsi saisi itse toivoa. Keskustelimme siitä, etteivät kaikki toiveet välttämättä toteudu, mutta tonttu voi viedä viestin eteenpäin lahjoja hankkiville. 

Tiedättekö kun tavataan sanoa että lapsien mielestä pehmeät paketit ovat vähiten innostavia; Olinkin huvittunut, kun lapseni toivoi ensitöikseen kivoja sukkia. Selailimme parin verkkokaupan sukkavalikoimaa ja lapsi poimi kollaasiin auto-, lintu– ja kompassisukat. Vaatepuolelta esittelin muutaman kaupan tuotteita ja niistä lapsi iski silmänsä hapsupöksyihin. Allekirjoittanutta ei hirvittänyt, joten ne pääsivät listalle.

Kuutti toivoi myös puuttuvia muumihahmoja kuten Mörköä, Tuutikkia, Noitaa ja Haisulia muumileikkeihinsä. Paloauto päätyi myös toivelistalle, joko Duploleikkien kanssa yhteensopivana versiona tai tavallisena autoleluna. Mitä kirjoihin tulee, silläkin saralla muumit ovat kovassa huudossa ja siksi lapsi onkin ihastellut pariinkin otteeseen kaupassa Muumitalo-leikkikirjaa ja aktiiviseen ja otolliseen sanavaraston kartuttamisen ikään sopisi varmasti Muumilaakson kuvasanakirjan selaileminen. 

Pilkkopimeässä huoneessa nukkumista toisinaan karsastava lapsemme toivoi uutta yövaloa viime joulun alla eurolla heräteostamani, psykedeelisen ja akuuteista kosketushäiriöistä kärsivän sienivalon tilalle. Eikä ihme, sillä sieni toimii vain väkivaltaisen mäiskimisen jälkeen ja muutaman minuutin pätkissä; Ei varmastikaan kovin rauhoittava ja rentouttava näky. Näytin lapselle kuvan pupulampusta, johon olin tykästynyt jo ennen kuin omasta lapsesta oli tietoakaan ja sellainen kuulemma kelpaisi. 

Jatkoimme listan tekoa ja Kuutti totesi aurinkolasiensa olevan pian liian pienet. Jostain syystä tämä haluaisi pitää aurinkolaseja välillä ihan huvin vuoksi, vaikka olisikin pilvinen tihkusadepäivä. Ennen puolivuotispäivää hankitut aurinkolasit ovat palvelleet kunnialla, mutta viimeistään ensi kesäksi tarvittaisiin isommat, ehkäpä jo kevättalven kirkkaille hankikeleille. Jotta aurinkolaseja tulisi pidettyä, lisäsin äidin sivuhuomautuksena toiveen Babiatorseista, sekä ulkonäön että kestävyyden vuoksi.

Aika järkevät toiveet loppupeleissä, ei mitään massiivista ja hyvin linjassa lapsen kiinnostuksenkohteiden kanssa. Kenties tästä yllättävän onnistuneesta kyselykierroksesta on kiittäminen sitä, ettei meiltä löydy lelukuvastoja ja ei mainoksia-kyltti ovessa pitänee ne ehkä loitolla jatkossakin. Pisteet Kuutille! Isomman lapsen mielipuolisen pitkiä ja irrationaalisia listoja kauhulla odottaen…

Mietin tuossa eilen lapsen toivekollaasia tehdessäni, että mitä itse toivoisin. Ajattelin jatkaa viimejouluisen toivomuslistan linjaa ja toivoa retkeilyvarusteita, joista sain edellisvuonna retkikirveen. Sekä urheiluvarusteet että partiohommissa tarvittavat tavarat ovat sellaisia, joita kyllä käyttäisin, mutta syystä tai toisesta en vain saa hankittua niitä.

On paljon helpompaa pistää rahansa lapsen toppavaatteisiin tai astiasarjan kartuttamiseen kuin ostaa itselleen jumppamatto, 6-7 kilon käsipainot, kunnolliset lämpimät talvikumisaappaat tai retkiruokailusetti. Miettikää että olen oikeasti rampannut partiohommissa lähemmäksi kymmenen vuotta pakasterasiavirityksien kanssa enkä edelleenkään ole saanut ostettua riittävällä väännöllä varustettua tehosekotinta, vaikka olen haaveillut kotismoothiehommista jo viitisen vuotta.

En oikeasti ymmärrä, miksi järkeviin hankintoihin rahan laittaminen tuntuu vaikealta, kun vaihtoehtona olisi jonkin kivan hankkiminen. Mutta olen aina erityisen hyvilläni niin sanotuista järkilahjoista, joita käytän usein ja ilolla, muistaen että joku muu on mahdollistanut kuivat jalat tai pitävämmän kotijumppausalustan. Ilahdun myös joka kerta palvelulahjoista sekä eettisistä lahjoista. Vähemmän tavaraa, mutta paljon hyvää mieltä. 

 

Mitä toivoisitte joululahjaksi ja onko teillä aloitettu jo talvikauden touhut?
 

P.S. Blogin Facebook-sivulla on käynnissä arvonta, jossa voi voittaa 6kk käyttöaikaa Netflixiin.
 

Tulikos voitettua jotain?


Huuh, ette usko, millaista säätöä näiden kouluhommien kanssa on ollut viime päivinä. Tai varmaan uskotte, koska suurin osa teistä on varmasti opiskellut joskus vauhdilla tai opiskelee edelleen. Nyt kun sain, tapani mukaan lapsen nukkumaanmenon ja kotiaskareiden jälkeen, istahdettua koneelle, julkaistakoon pidemmittä puheitta lastenkirja-arvonnan sekä Unicef-arvonnan voittajat. Pistän voittajille huomenna vielä sähköpostiviestiä tai otan muutoin yhteyttä. 

Piti samalla kysymäni, että olisiko teillä tulevalle viikolle jotain toiveita, suosikkeja tai inhokkeja: Mistä haluaisitte lukea ja mikä ei ainakaan kiinnosta? Sana on vapaa!

 

Lastenkirjoja vai muovihahmoja? ARVONTA!

Yhteistyössä McDonald’s

McDonald’sin muoviset oheislelut lienevät tuttuja kaikille: Disney-figuureja, sata ja yksi erilaista dalmatialaishahmoa, pikkuponeja, supersankareita, suuripäisellä kissalla koristeltuja koulutarvikkeita, rannekelloja – jokainen muistanee törmänneensä joihinkin lastenaterian kylkiäisiin, kenties jopa keränneensä niitä. Harvalle kylkiäislelut kuitenkaan ovat suuria aarteita ja ne päätyvät usein kiertoon: Nähtyäni vuosia sitten aterioiden mukana tulleita leluja pussikaupalla kirpputoreilla, laatikoittain päiväkodeilla ja kasoina kuljeksimassa tuttujen nurkissa, olin ilahtunut kuultuani McDonald’sin kirjakampanjasta.

Syyskuun lopulla alkoi jälleen Happy Meal-kirjakampanja, jossa lastenaterian ostaja saa viikoittain vaihtuvan kirjan kylkiäiseksi. Pohjoismaisissa McDonald’s ravintoloissa on jaettu lastenkirjoja jo vuodesta 2011 alkaen. Kirjoja tuottaa Läsrörelsen ja tarkoituksena on tukea lasten lukuharrastusta. Tuloksena onkin ollut jo 15 miljoonaa lastenkirjaa. Entisenä, päivittäin kirjoja kuluttaneena himolukijana ja nykyisenä satunnaisesti lukemiselle aikaa löytävänä ja silloin päivä- ja yökaudet kirjoja läpi kahlaavana tarinoihin uppoutujana tykkään ideasta.

Sain koko kirjakampanjan aikana julkaistavat kirjat selailtavikseni ja löysin niiden kansista monia tuttuja nimiä: Tove Appelgrenin, Jan Lööfin ja Lars Klintingin muutamia mainitakseni. Minulle on luettu lapsena paljon ja monien kuvittajien kädenjälki on jäänyt mieleen lähtemättömästi lukuisten lukukertojen myötä. Lähes kaikki tämän vuoden kirjoista vaikuttivat pienemmällekin kuuntelijalle sopivilta aiheensa ja pituutensa puolesta. Vain Kun on yö-kirja oli sen verran pitkä ja paikoitellen jännittäväkin, että lukisin sitä ehkä vasta hieman vanhemmalle lapselle kuin parivuotiaalle. Sen kuvitus oli toisaalta kaikista herkullisin ja tarina mukaansatempaavin.

Mutta tosiaan, jos käytte hampurilaisilla niin nyt kannattaa ottaa lastenateriaan kylkiäiset, varsinkin jos perheestänne löytyy lukemisen ystäviä!

Saan myös arpoa tutustumispaketin teidän lukijoiden kesken. Pakettiin kuuluvat kaikki kampanjan kahdeksan lastenkirjaaPikku Leena lääkärinä, Riitta ja Krokotiili kalaretkellä, Kalle auttaa ritaria, Julia haluaa lemmikin, Isän leikki-ilta, Kotka joka pelkäsi lentämistä, Nukuhan jo Vesta-Linnea ja Kun on yö.

Voit voittaa kirjapaketin kertomalla oman tai lapsesi suosikki-lastenkirjan kommentissa ja liittämällä mukaan sähköpostiosoitteen, josta voin tavoittaa voittajan. Blogia Lilyssä seuraavat, rekisteröityneet käyttäjät saavat automaattisesti kaksi arpaa arvontaan ja blogin Facebook-sivua seuraavat vielä kolmannen. Huikkaathan kommentissasi siis, jos pysyt Norppalan menossa mukana myös Facebookin avulla.

 

 

Pukeudutaan outoihin vaatteisiin ja koruihin – laitetaan värivalot loistamaan

Pukeudutaan outoihin vaatteisiin ja koruihin
Laitetaan värivalot loistamaan
Kutsutaan ystävät
Halataan ja kerrotaan
Surun ja ilon aiheet
Jokainen vuorollaan

Laitetaan kädet yhteen
Liekit tanssimaan
Ollaan vaiti hetken aikaa
Olo muutetaan

Pukeudutaan outoihin vaatteisiin ja koruihin
Laitetaan värivalot loistamaan
Sä olet mulle ystävä
J
a ehkä läpi koko elämän

 

 

Juhlat / Pariisin Kevät

 

Sukellus Norpan kerroksiin / Elokuu 1999

Kristaliina haastoi kanssabloggaajat muistelemaan menneitä. Pitkällisen hautomisen jälkeen sain itsekin naputeltua muisteloiden ensimmäisen osan valmiiksi. Ensimmäinen annettu ajankohta, jota pitäisi muistella, on elokuu 1999.

Vuoden 1999 elokuussa olin yhdeksän vuotta vanha, täyttäisin pian, syyskuussa, 10 vuotta. Perheeseeni kuului isä, äiti sekä neljä vuotta aiemmin syntynyt pikkuveli. Seuraavan vuoden huhtikuussa syntyvä pikkuveli numero kaksi oli joko äidin mahassa katkarapuna tai vasta tekeillä. Olimme asuneet jo muutaman vuoden samassa vanhempieni rakentamassa talossa, jossa he asuvat edelleen.

Olin juuri aloittanut Keskuskoulussa uudella luokalla, sillä lähikoulussamme Ahjossa ei ollut kuin yksi kappale kolmansia, neljänsiä, viidensiä ja kuudensia luokkia. Ensimmäisiä ja toisia luokkia oli sen sijaan kaksi – joten toisen luokan jälkeen yhden luokallisen oppilaat joutuivat suuntaamaan muihin kouluihin. Osa tosin lähti joka tapauksessa muualle, päästyään esimerkiksi musiikkiluokalle.

Sittemmin Ahjon koulua kyllä laajennettiin reippaasti, sillä läheisille alueille Sorsakorpeen, Etelä-Kaskelaan ja Päivölään rakennettiin uusia omakoti-, kerros- ja rivitaloja hurjaa vauhtia. Veljeni saivat jo käydä koko ala-asteensa samassa koulussa.

Koulun vaihtaminen jännitti. Vanhalta luokaltani ei tullut ketään tuttua uudelle luokalle. Sain sovittua yhden samalla suunnalla asuvan tytön kanssa, että kulkisimme samaa matkaa. Heillä oli hieno Playmobilkokoelma, ulkokuistilla vieraita huudollaan säikyttelevä, vartioiva siamilainen, kalalammikko ja köysirata. Siistiä!

Koulun alettua kävi ilmi että melkein vanhempieni naapurissa asui toinenkin luokkakaverini, jonka kanssa hoidimmekin koiraa, kokeilimme uusia harrastuksia, pelasimme Simsiä ja kävimme kesäleireillä.

Matkaa kertyi kotoamme keskustaan eli koululle 3,5 kilometriä suuntaansa. Ajelin kouluun pyörällä kesät, talvet ja muistona poljetuista jääkeleistä polviani korostavat edelleen muutamat vanhat, tikkausta vaatineiden vekkien arvet.

Koska kuvataidekoulu ja liikuntasali, jossa koripallotreenit pidettiin, sijaitsivat lähempänä koulua kuin kotiamme eikä kotiin polkeminen tunnin tai kahden vuoksi ei innostanut, jäin usein harrastuspäivinä kirjastolle lukemaan ja tekemään läksyjä ja menin sieltä kuvataidekouluun tai koripalloharjoituksiin. Kotona kirjoittelin kirjeenvaihtokavereilleni ja luin paljon.

Olin innokas lukija ja kolmannen luokan loppuun mennessä jouduin pyytämään erillistä lupaa saadakseni lainata aikuisten puolen kirjoja; Olin lukenut Keravan pienehkön kirjaston kaikki lasten ja nuorten kirjat Nummelan Ponitalleista Lätkäjengi-kirjasarjaan asti. Välillä luin kirjoja välitunneillakin.

Ahmin hyvään kirjaan koukuttuneena kirjan ajoittain loppuun taskulampun valossa, peiton alla, saatuani jo tunteja sitten käskyn mennä nukkumaan. Kiitos geenien ja kyseenalaisten lukutottumuksieni sain jo kolmannella luokalla satunnisesti päänsärkyjä ja toivoin paikkaa etummaisista riveistä luokassa nähdäkseni taululle siristelemättä silmiäni. Ala-asteen lopulla sain viimein lasit ja silmäni laserleikattiin vuosia myöhemmin.

Uudella luokallamme noin puolet oppilaista oli ollut yhdessä ensimmäiseltä luokalta, osa jopa päiväkodista asti, joten ensimmäistä vuotta leimasi asetelma, jossa “vanhat” viettivät aikaa keskenään ja eri puolilta Keravaa tulleet “uudet” muodostivat kaveriporukoitaan. Vuosien varrella alkuasetelma ehti sittemmin sekoittua moneen otteeseen.

Olin kömpelö enkä erityisen nopea. Voimaa, pitkän matkan juoksukestävyyttä ja pallonkäsittelytaitoja vaativissa lajeissa pärjäsin kuitenkin hyvin muita tyttöjä vastaan. Vaikken erityisen urheilullinen ollutkaan, minut valittiin silti palloilulajeissa ensimmäisten joukossa liikuntatuntien joukkueisiin.

En osannut hyppiä hyppynarua, mutta pidin hippaleikeistä, poliisista ja rosvosta sekä kirkonrotasta. Pukkitappelussa olin lähes voittamaton. Leikimme kavereiden kanssa myös erilaisia roolileikkejä, kuten dramaattisia kissaleikkejä, joissa jonkun meistä esittämälle kissahahmolle meinasi käydä huonosti ja toiset pelastivat tämän.

Olin itsepäinen ja hermostuin herkästi, jos en osannut jotain uutta asiaa. Olisin halunnut olla jatkuvasti äänessä ja selittää omia juttujani. Tunneilla piti puhua kyseisen oppiaineen asioista ja mikäs niistä puhuessa kun ei muustakaan saanut lätistä. Tästä syystä olen ollut kautta linjan varsin aktiivisesti mukana oppitunneilla ja siksi suosittu tiettyjen opettajien keskuudessa.

Iskin ensimmäisten kouluviikkojen aikana silmäni erääseen poikaan, johon olin ala-asteikäisten keskimääräisen sinnikkyyden huomioon ottaen ihastunut ikuisuuden eli kaikki neljä vuotta, jotka olimme samalla luokalla. Myöhemmin minulle selvisi että puolet luokkamme tytöistä sekä puolet musiikkiluokasta, (jolla oli vain yksi poika), oli ollut ihastuneita samaan poikaan.

Kyseisen pojan vuoksi tulin lukeneeksi yhden lempikirjoistani ja löysin muutaman hyvän yhtyeen tuotannon sekä kivan liikuntaharrastuksen. Ei tyhmempi ihastumiskuvio siis!

Kolmannella luokalla muistan varsinkin lukuvuoden alussa olleeni vielä melko onnellinen myös koulussa, mutta jossain vaiheessa ennen neljättä luokkaa tilanne muuttui. Tietyt luokkalaisemme alkoivat kommentoida muun muassa painoani, vaatteitani ja kehonhallintaani.

Jossain vaiheessa oltiin siinä pisteessä että tavaroitani varastettiin, minulle valehdeltiin ja omaisuuttani piilotettiin ja rikottiin. Käsirysyynkin jouduin muutaman kerran. En ollut suinkaan ainut, joka joutui kärsimään henkistä ja fyysistä väkivaltaa; Muun muassa erään tytön käytetyt pikkuhousut oli kerran kannettu liikuntatunnin aikana pukuhuoneesta luokkaamme ja laitettu magneetilla taululle roikkumaan. Täysin yksin en kuitenkaan jäänyt, sillä kaveriporukkani säilyi mukana.

Kun katson kuvia, huomaan kiusaamisen aiheuttaman pahan olon heijastuneen syömiseeni, vaikken ole sitä tajunnut silloin. Kolmasluokkalaisesta, avoimen näköisestä, raskasrakenteisesta, mutta ihan normaalin kokoisesta lapsesta oli viidenteen luokkaan mennessä tullut selvästi sulkeutuneemman näköinen, pyöreäposkisempi ja isoreisisempi tyttö. Myös perhetilannettamme kuormittanut sairastuminen saattoi vaikuttaa mielialaani.

Vaikkei tämä enää vuoteen 1999 liitykään, täytyy todeta, että kuudennella luokalla olo helpottui hieman luokkamme enemmistön kypsyttyä tiettyjen yksilöiden käytökseen. Lähes jokaisen luokkamme oppilaan kiusaaminen tavalla tai toisella kääntyi kiusaajia itseään vastaan.

Ensimmäinen ja viimeinen kunnollinen pituuskasvupyrähdykseni tasoitti myös painon ja pituuden suhdetta ja seuraavan kerran olin pyöreämpi vasta vuosia myöhemmin, yliopisto-opinnot aloittaessani.

Seuraavat ajankohdat ja muisteluiden osat ovat huhtikuu 2003, maaliskuu ja syyskuu 2009 sekä heinäkuu 2010.

Kirjoihin ja kansiin

Jaahas.
Tänään on ilmeisesti sellainen päivä, että koko ajan itkettää ja tekee vain mieli syödä jäätelöä. Jokainen miettiköön sitten itsekseen, miksi.

Sain sentään aikaiseksi Kuutin käyttämisen uimassa vanhempieni ja veljeni seurassa. Sen jälkeen aikaansaamisasteeni onkin ollut melko lähellä nollaa. Jos ei olisi pakko yleissiivota ja pakata huomisia tavaroita, menisin varmaan vain nukkumaan päänsärkyäni ja mahakipuani pois. (Saatan nukahtaa silti ja katua sitä illalla.)

Työpöydällä oli nököttänyt jo tovin syyllistävästi Kuutin muistojen kirja, joten otin asiakseni hoitaa sen pois tehtävien asioiden listalta. Stabilot esiin Marimekon kukkarosta, klemmarirasia työpöydän laatikosta ja paperiliimaa valmiiksi taidenäyttelytarrojen, junalippujen, laivan avainkorttien ja muiden muistojen liimaamista varten.

Kirjaan on ensimmäisen vuoden ja muutaman kuukauden aikana kertynyt jo melkoinen määrä tekstiä, paljon kortteja, lippulappusia ja sellaisia asioita, joita on mielestäni ollut hauska liittää mukaan kirjaan, kuten ultrakuvat ja kuitti raskaustestin ostamisesta. Tosin tuo kuitti pitäisi kyllä skannata, muokata selvemmäksi ja tulostaa kirjaan, jotta se säilyisi.

Kirjoittelin tällä kertaa tiivistelmät touko- ja kesäkuun touhuista, listasin uusia opittuja sanoja ja kerroin lapsen lisääntyvän oman tahdon ilmauksista sekä niiden vaikutuksista lapseen itseensä ja vanhempien hermoihin. Lisäsin myös kirjassa olevaan, tämän vuoden muistoille tarkoitettuun, paperiseen taskuun Skansenin kartan ja Metsäretki-näyttelyn opaskirjasen.

Olen saanut kirjoiteltua vähintään kuukausittain muistoja ylös, mutta kuvien tulostaminen on vähän jäänyt. Ainakin Kyproksen reissultamme ja Kuutin ensimmäisiltä syntymäpäiviltä pitäisi tulostaa kuvat kirjaan. Ajattelin odottaa että keksin vielä muutaman kuvan, jotka ehdottomasti haluan tulostettavan; Laitan sitten aikaa ja vaivaa säästääkseni kaikki uudet kuvat kirjaan kerralla.

Eipä tässä kirjassa täyttäminen ihan heti lopukaan, tilaa kommelluksien, kehitysaskelten ja muistojen tallettamiselle, päiväkoti- ja koulukuville sekä omille mietteille on nimittäin täysi-ikäisyyteen asti.

Jos joku alkoi pohtimaan vastaavan kirjan hankkimista omalle lapselleen tai lahjaksi, pidempi kirjaa käsittelevä juttuni löytyy täältä.

Onko teillä tai lapsellanne ollut vauvakirjaa
tai pidemmän ajan muistoille varattua kirjaa?

Onko sitä tullut täytettyä
ja oletteko palanneet lukemaan tekstejä tai katselemaan kuvia myöhemmin?

 

Marmeladia, puolustustunneleita ja parisuhdeklingonia

Mitä olemme puuhanneet kuluneina päivinä?
Meidän ei siis alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt tehdä viikonloppuna mitään erityistä, mutta tilanne lipsahti siihen että kävimme kylässä miehen isoäidin luona ja sunnuntaina lähdimme yllätykseksemme Porvooseen.

Tässä kohtaa joku saattaa miettiä, miten voi yllättää itsensä lähtemisellään. Yllätysmomentti perustui siihen että ehdotin Porvooseen lähtöä vain puoliksi tosissani, koska mies ei pidä paikasta sen kummemmin. (Minulle se on aina mieleinen matkakohde). Yllätyin siitä että mies lähti jokseenkin mukisematta. Mies puolestaan tuntui yllättyvän hieman siitä että hän suostui kyytimieheksi tällä kertaa ilman viikkokausien mankumista.

Tosin sain käynnille selvät reunaehdot eli muutamassa suosikkiputiikissani voisimme pyörähtää, mutta jokaista pikkuliikettä ja torikojua emme jäisi nuohoamaan. Valitsin yleisen tunnelmoinnin, kiertelyn ja kuvaamisen lisäksi piipahduskohteiseni Riimikon ja Brunbergin. Tosi aikuiset valinnat, tiedän… Lelukauppa ja makeispuoti!

Brunbergillä koetin pitää kiinni viimeisistä järjen rippeistäni ja huokasin helpotuksesta poistuessamme liikkeestä mukanamme vain yksi pussi lakuja miehelle ja marmeladipussi itselleni. Taaperoa laareissaan odottavat makeiset tuntuivat kyllä kiinnostavan kovasti. Muutaman vuoden päästä hänellekin lienee jo pakko ostaa jotain pientä.

Lelukaupasta ostin Kuutin leikkikeittiöön kennollisen puisia kananmunia, nukkekotiin maissintähkän sekä pieniä yllätyksiä erään valloittavan lähes kaksivuotiaan synttärisankarin pakettiin ensi viikonlopulle. Eipä tarvitse stressata lahjan kokoamisesta niin paljon Tukholmassa. Olin ajatellut ostaa satukirjan ja tajusin myöhemmin, että suomenkielisen, kivan lastenkirjan löytäminen Ruotsista voi olla himpun verran hankalaa. Hyvin on taas logiikka hallussa.

Logiikasta puheen ollen kävimme eilen katsomassa miehen kanssa uusimman Star Trekin. Meidän “treffi-iltamme” piti siis sisällään aterian kantapaikassamme Morrison’s Grill&Greenissä sekä elokuvan. Ravintolassa seuraa meille piti miehen veli ja elokuvavalinnasta vastasi (ei-niin-yllättäen) tällä kertaa mies.

Huomasin silti altistuneeni ehkä liiaksikin nörttivaikutteille, sillä minun ei tarvinnut pohtia, mikä ihmeen paikka on Kronos, Spockin otsatukan liikkumattomuus häiritsi edelleen ja huomasin pohtivani tribblejen erinomaisuutta laboratorioeläinkäyttöön niiden nopean lisääntymistahdin vuoksi. Apua!

Oli oikeasti todella mukavaa. Valitettavasti pojan jäämisestä appivanhemmille yökylään pitkäksi venyneen treffi-iltamme päätteeksi en ehtinyt aamulla nauttia; Lähtö ja muutaman kopiopaperin mittainen työlistani pakottivat heräämään joka tapauksessa heti seitsemän jälkeen.

Nyt olen kyllä suoraan sanottuna aika puhki. Seitsemän tuntia viiden alakouluikäisen pojan ja yhden taaperon kanssa julkisilla kulkuvälineillä suhaamista, turvallisuudesta huolehtimista, kävelyä, muureilla kiipeilyä, sotamuseon nuohoamista, tunneleissa rymistelyä, kantorepun ja rattaiden välillä vuorottelua, kurinpitoa, lisää kävelemistä. Ja siihen päälle melkein heti kotiuduttuani vauhtikestävyys-crossing.

Illan ratoksi on luvassa pyykkikaaoksen selvittelyä, jottei se entisestään pahene reissusta palatessamme, pakkaamista, blogihommia, postitushommia, asunnon siistimistä, työlistojen tekemistä… Jos puolenyön pintaan pääsisi nukkumaan, olisin positiivisesti yllättynyt, mutta se tavoite katoaa koko ajan kauemmaksi. Mutta eihän tässä ole mitään hätää, hoitovapaallahan sitä ollaan!

Vauhdikasta, mutta silti ihanaa viikko kaikille!

Märin pusuin, Norppa

 

Tieteellistä taidetta, toteutuneita takkihaaveita & isoja (kuppi)kokoja

Eilen paarustin tihku- ja kaatosateessa rattaiden kanssa pitkin Keravan keskustaa hoitamassa erinäisiä asioita. Kun palasin kotiin, mukanani keikkui hoitolaukun lisäksi kassillinen kirjoja, pussillinen vaatteita, iso pahvikotelollinen grafiikanvedoksia, taulu ja Elloksen paketti.

Raahasin kuvataidekoulun aikuisryhmämme taidenäyttelyn päättymisen myötä grafiikanvedokseni sekä maalaukseni takaisin kotiin. Vaunun työntöaisassa roikkuneen maalauksen nimi on “Yhteiset solumme” ja minua huvitti henkilökohtaisesti paljonkin koko maalausprosessin ajan, miten kummallista kautta ajatus taulun tekemisestä sai alkunsa.

Inspiraatio tauluun lähti nimittäin lukemistani artikkeleista (mm. HS), joista kävi ilmi että äitien aivoista löytyy usein miesten DNA:ta. Miehen DNA naisen aivoissa on mitä todennäköisimmin peräisin poikalapselta, jota nainen on kantanut kohdussaan. Artikkelien perusteella vaikuttaisi siltä, etteivät tutkijat vielä osaa sanoa, onko ilmiö haitallinen, hyödyllinen vai harmiton. Kenties sekä että ja niitä kaikkia?

Tutkijat ovat tienneet jo pitkään, että sikiön soluja siirtyy äitiin raskauden aikana, ja ne voivat säilyä äidissä vuosikymmeniä – ilmeisesti läpi koko äidin elämän. Eräässä tutkimuksessa suoritettiin ruumiinavaus 59:lle naiselle. Tutkijat löysivät miehisen DNA-jakson 63% näytteistä, mikä viittaa siihen, että ilmiö voi olla varsin yleinen.

On ajateltu, että vieras solulinja voisi olla haitallinen ja laukaista samankaltaisen hylkimisreaktion kuin elinsiirroissa: Tämä voisi johtaa autoimmuunitaudin puhkeamiseen. Mutta toisaalta eläinkokeissa saadut tulokset puolestaan ovat viitanneet siihen, että ilmiö voisi olla terveydelle hyödyksi. Sikiösolujen on havaittu joissakin tapauksissa hakeutuvan vaurioituneisiin kohtiin, missä ne mahdollisesti osallistuvat kudoksen paranemisprosessiin.

Aiheesta kiinnostuneena eksyin lukemaan artikkeleita myös kimeereistä, jotka ovat henkilöitä, joiden geenit ovat peräisin vähintään kahdesta hedelmöittyneestä munasolusta. Eli yksilö koostuu tavallaan kahden (tai useamman) eri yksilön osista. Kimerismiä tavataan myös ihmisillä mikä voi joskus johtaa outoihin tilanteisiin.

Esimerkiksi Lydia Fairchild oli menettää lastensa huoltajuuden koska DNA-testien mukaan hän ei ollut heidän biologinen äitinsä. Oikeusjuttu eteni siihen pisteeseen että Fairchildin synnyttäessä uuden lapsen oli synnytyssalissa oikeuden edustaja valvomassa syntymää ja DNA-näytteen ottamista. Näytteen mukaan Fairchild ei ollut tämänkään lapsen äiti. Lopulta kävi ilmi, että Fairchild on kimeeri, jolla on kahdet eri geenit ja näytteen geenit olivatkin toiset kuin munasolujen. Siksi lasten geenit poikkesivat äidin näytteistä.

Mutta se tiedehöpinästä. Varsinkin kun en ole mikään alan asiantuntija!

Koukkasin Seppälän kautta huomattuani että aikaisemmin keväällä himoitsemani takki oli pudottanut reippaan prosenttipotin hinnastaan. Takki on kokoa 98/104 eli se mahtunee pojalle aikaisintaan ensi syksynä, todennäköisesti seuraavana keväänä.

Takin lisäksi mukaan tarttui noin neljällä eurolla huppari (reippaalla kasvunvaralla). En välitä ihan tavallisista (vetoketju)huppareista erityisemmin, mutta kirkkaan perusvihreä, koristenapeilla ja kuviollisella hupulla piristetty huppari pääsi juuri ja juuri suosiooni.

Bikinivarastoni on kokenut kovia. Viimekesäisellä Kyproksen reissulla hajotin kahdet bikinit. Yhdet unohdin hiljattain Hakunilan uimahalliin. (Ne koetan ehkä saada vielä takaisin.) Huhtikuussa vauvauinnissa pamahtivat samalla reissulla yhden yläosan molemmista kupeista kaarituet pihalle.

Eli jäljellä on kaksi liian pientä yläosaa ja yksi punaisten hiusten pilalle värjäämä vaalea yläosa. Sekä muutamia käyttökelpoisia alaosia ja kasa niin matalan mallisia alaosia, etten halua käyttää niitä tämän (sektion jälkeisen) kummallisen mallisen mahan ja raskausarpien kaverina.

Kävin kaupunkireissulla ennakoivasti sovittelemassa bikinejä Lindexissä, mutta kummatkaan mieluisan näköiset bikinit, (joita sai D-kupilla) eivät olleet hyvän malliset. Harmillista sinänsä. Monena vuonna isompia, kaarituellisia, bikinejä on saanut vain yhtä tai kahta mallia ja tylsissä perusväreissä kuten mustana. Nyt kun valikoimaa olisi enemmän kuosien osalta, mallit eivät siltikään sopineet.

Ajattelin, että sovittamalla ja kaupassa bikinejä katselemalla löytäisin helpommin hyvänmalliset bikinit, mutta nyt kävikin niin harvinaislaatuisesti että nämä verkkokaupan kautta Ellokselta tilaamani “seiloribikinit” olivat sekä kooltaan että malliltaan kaikista parhaat. Onpahan ensi kesäksi ainakin yksi oikean kokoinen, siistissä kunnossa oleva ja ehjä uima-asu.

Kuten ylempänä kävi jo ilmi, lähtiessämme tihkuna alkanut sade muuttui jossain vaiheessa kaupunkikierrostamme kunnon sadekuuroksi. Päätimme hakeutua suojaan kirjastoon, olkoonkin että rattaissa oli sadesuoja ja olin jopa muistanut ottaa itselleni sadeviitan mukaan.

Kirjastolla oli kellonaikaan nähden yllättävän paljon väkeä. Epäilen ettemme olleet ainoat vedenpaisumuksen sisään hätistämät kirjojen selailijat. Suuntasimme suoraan pienimmille lapsille suunnattujen kirjojen nurkkaukseen ja täydensimme aiemmin lainaamiemme kirjojen valikoimaa vielä muutamalla uudella opuksella. Kovin pitkää aikaa emme tällä kertaa viihtyneet tutkimassa matalia pahvikirjojen laareja tai lukunurkkausta, sillä tunnelma oli melko tiivis.

Nappasinpa toiveikkaasti myös itselleni yhden kirjan ja miehelle nuottikirjan. Enempää lukemista en uskaltanut ottaa, sillä kunnianhimoisena tavoitteenani olisi lukea yksi tai kaksi syksyn tenttikirjoista etukäteen kesän aikana enkä kaipaa viihteellisempää kirjallisuutta houkuttelemaan minua pois tenttimateriaalien ääreltä.

Sain myös koti- ja partiohommia mukavasti eteenpäin eilen ja illalla oli ihana nukahtaa, kun tekemättömät työt eivät ahdistaneet ja vilisseet alati pitenevinä listoina suljettujen silmäluomien takana.

Nyt kun tällä viikolla on tullut kuntoiltua yksien talkoiden ja kahden crossingtunnin voimin, voin hyvällä omallatunnolla huilia kolme päivää ja suunnata sunnuntaina levänneenä Naisten Kympille. (Apua.) Edellisestä juoksutapahtumasta eli HCR:stä on vierähtänyt viisi vuotta. Joten jännittää niin vietävästi!

 

 

Pakettikatsaus

Blogiystäväarvonnassa kävi hassusti ja sattui niin, että 
Edith T. Vallankumous alkaa kotoa!-palstalta oli sekä minun salaisen postipakettini vastaanottaja 
että minulle saapuneen paketin lähettäjä. 

Paketista paljastui ajateltavaa Caitlin Moranin Naisena olemisen taito-kirjan muodossa sekä virallisen mutta tyylikkään näköinen, käsilaukkukokoinen muistikirja kirjaan liittyvien (tai muiden) ajatusten ylös kirjaamiseen. Voittaa älykkään vaikutelman luomisessa vanhoista Pokémonkorteista tehdyt minimuistikirjani mennen tullen.

Tuon kirjan oli ajatellut lukea joka tapauksessa joskus enkä vielä ollut ehtinyt sitä hankkia tai lainata, joten lahja oli oikein oiva. Tekee hyvää käyttää välillä päätään myös laajempien yhteiskunnallisten kokonaisuuksien
kuin eri vaunumerkkien vertailun puitteissa.

Pakettikatsauksen teko venyi hieman, sillä paketti saapui vasta juuri ystävänpäivänä.
Joka tapauksessa tämä Äitipää kiittää ja kumartaa niin paketin kuin saatekortinkin sisällölle!

PS. Nuo lintupaperit avasin varoen ja talletin askartelutarvikevarastojen aarrekoriin.