Kauhujen työmatka

horrorii.001

Kun poljin anivarhain töihin, oli vielä aamuhämärää. Kuu mollotti taivaalla, mutta pilvet roikkuivat niin alhaalla, että ne näyttivät lipuvan pitkin alavia peltoja. Liikennemerkit, ladot ja talot sukelsivat aavemaisesti esiin sumusta.

Oli hiljaista ja muut, satunnaisesti vastaan tulevat, tienkäyttäjät näyttivät utuisilta haamuilta. Sivutiet eli enimmäkseen heikosti valaistut ja paikoitellen pusikoituneet pikkukadut eivät houkutelleet poikkeamaan tieltä.

Muutama matkan varrelle osuva huonokuntoisempi puutalo näytti tavallistakin enemmän kummitustalolta.

Pyörän lampun valokeila valaisi vain pienen kaistaleen tiestä ja korosti ajoittain häiritsevästi hopeapajuja ja muita tavallista vaaleampia kasveja, melkein kuin kasvot olisivat nousseet esille tienvierustoilta.

Eräällä yksinäisellä pelto-osuudella katulampuista useampi alkoi räpättää ja värjyä kuin parhaimmassakin kauhuelokuvassa. Kaiken komeudeksi sumun keskeltä tielle lennähti iso varis, joka jäi naputtamaan minua kiiltävillä silmillään eikä osoittanut mitään aikomusta vaihtaa maisemaa, vaikka ajoin ihan lähelle.

Tilanne alkoi kaikessa karmivuudessaan saada tragikoomisia piirteitä, kun tehokuuntelussa viime aikoina ollut soittolista latasi kuulokkeisiin tämän kipaleen:

Vilkas mielikuvitus rauhoittui kummasti, kun hihittelin samalla, kun pungersin polkea hiki selässä ylämäkeen.

Aiheellisesti eeppistä?

  
Töissä tänään… Kollega kipeänä, tupa yhtä vaille täynnä ja oma kroppa edelleen toipumassa taudista. 

Jäi tilanteen hallinnan nimissä lisäkoulutus välistä ja keskityttiin niin sanotusti ydintehtäviin. Kuten vessavahinkojen selvittelyyn, uneen, ruokaan ja perusturvallisuuteen. 

Kun optimoi työtehonsa, tunsi itsensä hetkittäin sänkyjen avaukseen tai puuronjakoon erikoistuneeksi robotiksi: kymmenelle ensimmäiselle puurokauhallinen ja maitoluraus, sitten leipiin levite ja leikkeet. Tahdissa mars! Kaappi auki, sänky alas, peitto, tyyny, peitto tyyny, kaappi auki, sänky alas…

Lisättiin pakettiin vielä vesisade (kuravaatesota), liian lennokkaat leluvasarat (kuhmu), lapset, joiden peruspuheääni on puolihuuto (kaikkia sattui loppupäivästä korviin tai päähän) sekä pari tyypiä, joilla oli rutiinit ja säännöt hukassa vapaiden jäljiltä tai ajatukset vaan muualla.
Lähdin sitten kohti kauppaa (patonkia ja skumppaa!) sekä kotia (juustokakkua ja vieraita!).

Polkaisin pyörän käyntiin ja klikkasin musat päälle. Sattumanvarainen ensimmäinen biisi* hykerrytti, ehkä vähän liikaakin.

Kysymys kuuluu: Niin kauan kun överieeppiset tuuribiisit jaksavat huvittaa, tarkoittaako se sitä, että nollautumiskyky vielä tallella? Vai enteileekö kenties salakavalaa hermoromahdusta?

* Kuuntele TÄÄLLÄ

Viikon parhaat eli katso ainakin nämä

Aloitetaan ilmeisimmästä eli alkuviikosta elokuvateattereihin rantautuneesta Avengers Age of Ultronista; Elokuva oli viihdyttävä, eikä väkisin liian pitkäksi ja toiminnalla tukkoiseksi venytetty. Se oli myös ennalta tuttuja hahmojen tarinoita entisestään laajentava sekä katsojan hahmoihin aikaisemmin perehtymisen oletuksella vitsien ja herjojen osalta ratsastava.

Heikkoutena ehkä se, ettei yhdenkään hahmon tarina edennyt valtavia harppauksia eikä kenenkään psykologiselle maaperälle pysähdytty turhan pitkäksi aikaa. Toisaalta muutamat sivurooliin aikaisemmin jääneet hahmot saivat lisää kontaktipintaa ja ruutuaikaa.

Mutta jos suinkin siedät supersankarielokuvia ylipäätään, tämä kannattaa katsoa. Ja tietysti rakastaa Purppuranoi… okei, ei se vain toimi suomeksi, Scarlet Witchiä. 

Haluaisin jakaa näin Partioviikon kunniaksi yhden hauskimmista viime aikoina löytämistäni blogeista eli Pahempi Lippukunta-blogin, jossa kuvataan (lähes) aikuisen partioharrastajan arkea gif-tekstipäivitysten kautta.

Jaettavat tehtävät eli “nakit”, lippukunnan pyörittämiseen liittyvä paperisota, kohtaamiset nuorempien partiolaisten kanssa ja metsäerotiikka tulevat blogin kautta tutuiksi myös ei-partiolaiselle. Jos siis haluat kurkistaa aikuisen aktiivin sielunelämään, klikkaa itsesi tänne.

Ja sitten on tietysti Dorian Pavus; Sarkastinen, loistavalla tyylitajulla varustettu, sulava, viiksekäs, lojaali ja auttamattoman hyvällä huumorintajullaan ilahduttava hahmo. Jota muuten sopii syyttää siitä, että tein häviävän lyhyen pelihistoriani ensimmäisen miespuolisen hahmon. Tirsk.

(Kannattaa hypätä videossa kohtaan 0:45)

Mitkä asiat pääsisivät teidän Viikon parhaat-listallenne, mitä viihteeseen tulee? 
Tv-sarjat, elokuvat, kappaleet, levyt, pelit, yhtyeet tai sarjakuvat… Saa ja pitää vinkata!

 

 

Suhteestani musiikkiin

En ole koskaan pitänyt itseäni musikaalisena. Kun jossain sosiaalisessa tilanteessa päädytään laulamaan, oli kyse sitten hilpeästä Sing Star-tyyppisestä laulutilanteesta tai virsien veisaamisesta, ärsyynnyn siitä, jos täysin laulutaitoiset ihmiset kikattelevat mukamas noloina ja selittävät, etteivät ole kummoisiakaan laulajia. Ja kun he kuulevat oman lauluyritykseni, koko seurueelle käy täysin selväksi, kuka on oikeasti ronskin rehellisen laulutaidoton ja keistä on vain tyttömäisen söpöä vähätellä kaikkea tekemistään.

Koska vähäiset yritykseni laulun ja soiton saralla ovat tuottaneet yksinomaan turhautumista ja harmia, en ole koskaan mainostanut musiikkia harrastuksenani. Sillä on ollut roolinsa erityisesti teini-iän angstivaiheissa, mutta silloinkin olen poiminut vaikutelmia ja uusia bändejä kuunneltavaksi sukulaisiltani, ihastuksiltani, kavereiltani – kaikilta niiltä, joilla on ollut aikaa, halua ja paloa etsiä uutta kuunneltavaa ja uppoutua musiikin pariin.

Minulle musiikissa tärkeintä ovat lyriikat, tarinat ja tunne. Kaikki ne kolme yhdessä, nivoutuneina elämäni tapahtumiin, kirjojen, elokuvien, tv-sarjojen ja pelien tarinoihin, joihin tietyt kappaleet sanoituksineen sopivat kuin paljon käytetty puukko tuppeensa – vaivatta ja tarkoituksenmukaisesti. Ehkä siksi kuuntelen todella moninaista musiikkia, poislukien ne kappaleet, joissa ei ole sanoja, sillä ne ovat minulle kovin tyhjiä, puolinaisia ja vajaita.

Jos oikeasti ymmärtäisin jotain musiikin päälle, viihtyisin sanattoman, kone- tai instrumentaalimusiikin parissa kenties paremmin. Mutta nykyiselläänkin musiikki on ottanut omat, tärkeät kolonsa elämästäni: koulu- ja kotitöiden siivittäjänä, lapsen kanssa tanssimisen taustana ja erityisesti juoksulenkkien kirittäjänä sekä kannustajana. 

Enemmän kuin pitkään aikaan olen antanut musiikin koskettaa, kannatella, innostaa ja irtauttaa arjesta uusille urille. Päästänyt irti siitä ajatuksesta, että musiikin teoriaa, sen palasia pitäisi ymmärtää tai musiikkia pitäisi itse kyetä tuottamaan laulun tai soiton muodossa voidakseen antaa sille aikaa ja ajatusta. 

Kysyin mieheltäni tovi sitten jotain musiikista ja tämä vastasi, ettei harrasta musiikkia, mikä oli mielestäni täysin älytöntä – soittaahan tämä useampaa soitinta kelvollisesti ja yhtä erinomaisesti. Tämä vastasi minun viettävän silti keskivertoviikosta enemmän tunteja musiikkia kuunnellen, sitä etsien, kahlaten lyriikoita läpi ja täyttäen arkeani musiikilla. 

En edelleenkään osaa laskea tätä harhailuani musiikin harrastamiseksi, mutta jokin on muuttunut. Itse tekemisen ja syvällisemmän ymmärryksen vaade on väistynyt ja tilalla on ilo.

_____

Tällä viikolla erityisen puhuttava kappale on ollut Nerina Pallotin Rousseau. Miksi?

Koska kaikki muuttuu, työ, lapsen kanssa eläminen ja omat kiinnostuksenkohteet. Herään haluun haastaa itseäni, kehittyä sekä luoda jotain uutta. Juoksen ylämäkeen ja Spotifysta soiva kappale tuo mieleen jotain hyvin todelta tuntuvaa:

“We are born twice – once to exist and again to live” 
Jean-Jacques Rousseau

 

Jos mikään ketään koskettaa yleensä musta se on roskaa

Kuten otsikosta voi päätellä, samaistun toisinaan Maija Vilkkumaan Kuuraiset Puut-kappaleen sanoituksiin. Kyseinen kipale on muuten pahimpia korvamadoksi tarttuvia lurituksia, joita tiedän. Laulussa todetaan:

Jos mikään ketään koskettaa yleensä musta se on roskaa 
häissä muut jakelee nenäliinojaan, mutta mä en itke koskaan

Olin aikanaan se lapsi ja teini, joka itki ilosta, raivosta, surusta ja liikutuksesta. Aivan liikaa ja liian usein. Sain kuulla siitä ikävältä tuntuvia kommentteja ja ihmettelyjä tutuilta, vanhemmiltani ja puolisoltani. Iän myötä ja kenties hormonien asetettua aloilleen olen itkenyt vähemmän ja rauhoittunut muutenkin. Elämä on tasaisempaa, mutta tunnehuippuja tai -aallonpohjia on toisaalta vähemmän.

Kyllä, itken joskus elokuvissa, häissä harvoin ja hautajaisissa lähinnä empatiasta surevia kohtaan. Aika harvoin mikään kulttuurin tuote tai yksittäinen hetki kuitenkaan koskettaa, ainakaan toistuvasti. Saati siten, että sieluun sattuu, kyyneleet kohoavat silmiin ja koko keho reagoi tunteella. Vatsasta kouraisee, ihoa kihelmöi ja sydän muuttaa rytmiään.

Mutta tämä kappale saa pysähtymään ja tirauttamaan kyyneleitä, kerta toisensa jälkeen. Jokin siinä osuu olemukseni ytimeen juuri nyt, tässä mielen- ja elämäntilanteessa. Kyynikon silmäkulma kostuu nyyhkybiisistä – ruksi seinään!

 

 

 

Synkkyyspäivitys ja päivän asu

Uusi peli, uusi soittolista ja uusi niittitakki. Raskaampaa musiikkia, emompaa virtuaaliseuraa ja mustempia vaatteita. Niistä on tämä alkuviikko tehty.

Viikonloppua ja koko kulunutta viikkoa puolestaan leimasi raskaan sarjan miesflunssa, joka näkyi tavalla jos toisellakin perhe-elämässä. Ihme ja kumma säästyimme Kuutin kanssa kummatkin kyseiseltä pöpöltä, mutta vietimme ehkä hieman tavallista enemmän aikaa kylässä ja puuhaamassa omiamme muualla kuin kotona. Leporauhaa vai sairastamisestaan kiukkuisen puolison välttelyä, päätelkää itse.

Kiitän onneani lähes päivittäin siitä, miten vähän olemme loppupeleissä sairastelleet koko lapsen kolmivuotisen taipaleen aikana – sekä lapsen että aikuisten osalta; Esimerkiksi bloggaajakollegoiden kauhukertomukset kuukausien tautikierteistä ja kerralla koko perheen kimppuun käyvistä oksennustaudeista hirvittävät – eihän niitä kukaan omalle kohdalleen halua.

Koulutöiden käydessä vähiin viime päivät ovat sisältäneet myös intensiivistä työpaikkailmoitusten läpi kahlaamista, CV:n päivittämistä sekä oman osaamisen, kykenemisen ja kokemuksen kyseenalaistamista… Koska kyllähän jokaisessa elämän nivelvaiheessa kuuluu palata hetkeksi takaisin epävarmaksi teini-ikäiseksi, kehittää itselleen edes pienimuotoinen kriisi sekä hautoa paniikinpoikasta?

 

Hei älä koskaan ikinä muutu?

Varmaan tunnistattekin kuka ei-tenavatähti tässä lauleskelee ikäiselleen sopivia biisejä. Huomatkaa vuosiluku. Otsikkoon viitatakseni, voisi toivoa, että edes laulutaito olisi muuttunut parempaan suuntaan kuvaus- ja nykyhetken välissä kuluneen 22 vuoden aikana. Mutta kun ei niin ei.

(Video on kuvattu kännykällä vanhan VHS:n katselutuokion aikana ja taustalta kuuluu mahdollisesti myös yleisön reaktioita.)

Runoutta ghetosta

Lyriikka elää ghettolapsissa?

Isyyspakkauksessa kerrottiin lapsen hapuilevista runoilun ensiaskeleista. Oman lapsemme laulelut ovat ehkä jo hieman jäsentyneempiä, mutta koostuvat usein tutuista lastenlauluista, joita tuotetaan potpurimenetelmällä, pienissä pätkissä ja peräkanaa:

“Laiva keinu-uu, minne se laiva menee, muille, maille, omenoita ostamaan, leipuri hiiiva, hän asuu kumputiellä, hän pullat kakut leipoo siellä, vik vik vik lalla lalla lalla lalla lal lal laa, uunin piipusta näin savu kohoaa.”

Omalta osaltani tunnistan hieman mitenkuten lauletut lastenlaulut muutamasta säkeestä. Mies taas saattaa olla ihan pihalla, vaikka koettaisin laulaa kyseisen ikivihreän oikeilla sanoilla ja sävelenkin sinne päin. Puolisoni hämmennyksestä lienee syyttäminen sekä laajasti tunnettua laulutaidottomuuttani että tämän sangen puutteellista lastenlaulujen tuntemusta. Kaipa nekin unohtuvat, jos niitä ei ole työkseen laulellut vuosien varrella. (Tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta lapsilta, jotka olen altistanut tuottamalleni melusaasteelle.)

Koska lapsemme ei ole vielä täysinoppinut lyyrikko, hajottavimpia väärin kuultuja ovat toistaiseksi kahden pikkuveljeni aikoinaan tuottamat taideteokset:

“Joka niemen notkohon, saarelmaan
kodin tahtoisin ostattaa.”

Ei tullut kiinteistönvälittäjää veljestä siltikään.

“Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen
On puhdas niin kuin vanki helmikuisten haamujen.”

Onko se sitten puhdas vai tosi puhdas?

“Albarotsi joka lepäämättä liitää,
se sinun nielusi on juuri kukaties…”

Jep, miettikää miltä albarotsi näyttäisi. Olisiko se siis rotsin mallinen albakankaasta ommeltu vaatekappale vai perinteisestä rotsimateriaalista tehty alba? Enkä tahdo tietää, miten nielu liittyy asiaan. Ei kuulosta enää edes vähän kirkkoon sopivalta meiningiltä.

Löytyykö teidän, sisarustenne tai jälkikasvunne tuotoksista uusia tulkintoja vanhoista sanoituksista tai muita lyyrisiä helmiä?