Partioviikon kuvapäiväkirja ja pari sanaa kuvaamisesta

Välillä tekee mieli kirjoittaa pitkästi ja toisinaan taas herää halu tallentaa sekä jakaa arkeaan ja ajatuksiaan kuvin. En ole hääppöinen kuvaaja ja kadehdin jatkuvasti itseäni taitavampien kuvaajien otoksia. Mutta ei niitä itselle tärkeitä hetkiä tulee kukaan muukaan ikuistamaan – tai ainakan kovin usein.

Kevätkoivujen liloja latvoja, lapsen ihmetystä, viistoa valoa ja kukkia keittiön pöydällä, koiran onnea kesäisessä varvikossa, rasvatyyntä meren pintaa tai miehen aamutukkaa. Isovanhempien kasvoissa syveneviä uurteita, lapsuudesta tuttua kukkaketoa, jonne minulla ei kenties ole enää kauan mitään asiaa, vohvelien päälle sulavaa kermavaahtoa tai ymmärtävää katsetta sydänystävän kasvoilla.

Kuvissa on kuitenkin pohjimmiltaan ja parhaimmillaan enemmän kuin valkotasapaino, aukkokoko, pikselien määrä, tarkennuspisteet tai asettelu. Kuvat ja kuvasarjat kertovat kameran takaa katsojasta: tämän kiinnostuksenkohteista, kauneudentajusta, tavasta nähdä ympäristöä tietoisesti…

Ala-asteikäisenä filmikamerani rullalta löytyi leirikoulun jäljiltä niin monta kuvaa eräästä pojasta hyppäämässä volttimonttuun, lyömässä pesäpalloa, rakentamassa hiekkalinnaa ja jopa syömässä pinaattikeittoa, että hävetti kehityttää kuvia vanhempieni laskuun ja siten myös heidän valvovien silmiensä alla. He eivät kuitenkaan maininneet asiasta mitään ja hyvä niin. 

Kun päiväkotilapsille annettiin kullekin kamera päiväksi käyttöön, vahvasti sosiaalisten suhteiden kautta iloa saava ja niihin satsaava lapsi kuvasi lukemattomia otoksia kavereistaan. Tarkka, maailmaa hiljaisemmin havainnoiva ja yksityiskohtiin huomiota kiinnittävä lapsi puolestaan oli kuvannut elinympäristöään uusista kuvakulmista: patterin termostaatin mitta-asteikkoa, ystävän kimallelangoista punottuja kengännauhoja, pöydän alapintaan piirrettyä pientä hahmoa ja lastentarhanopettajan naurunryppyjä.

Aika usein kuulee sanottavan, etteivät järkkäriräpsyt bloggaajaa tee ja että teksti voittaa aina kuvat. Ettei kuvien kautta pääse samalla tavoin ihmisen iholle kuin sanojen vältityksellä. Luen myös sellaisia blogeja, joissa kuvat ovat pääosassa ja teksti sivuroolissa. Siitä huolimatta olen näiden blogien pitäjiä tavatessani ajatellut heidän olevan jollain tavalla tuttuja. Koska tiedän, millaisia onnen pilkahduksia, elinympäristön kauneutta, kohtaamisen hetkiä ja haalenevan syvyn sävyjä he ovat tahtoneet tallentaa ja antaa itsestään.

Joten silloin kun tahdon kuvata: pöhköä, kipeällä tavalla rakasta, ohikiitävää, kuplivaa tai yllättävää rauhaa tuovaa, mitä vain, jaan sen kanssanne pyytelemättä anteeksi.

Norppaemon ikuisti M. Rantala

Haamuraja rikki

En ole pahemmin juossut yli kymmenen kilometrin lenkkejä sen jälkeen kun likipitäen kaikki niveleni: polvet, kyynerpäät, lonkat, ranteet, nilkat – jokainen nivelpoloinen mitä käytin arjessa tai urheillessa vähänkin enemmän, alkoivat raskauden jälkimainingeissa kiukutella.

Nytkin on tosin lonkka ja nilkka kipeänä, mutta oikea ja vertaiskuvallinen aurinko kurkistelevat kilpaa pilvien raoista. Tästä se lähtee; Ensi kuussa viisitoista ja juoksukesän jälkeen kaksikymmentä kilometriä.

Ja nyt kaikki multimaratoonarit hiljaa siellä! Kropan totaalilakon jälkimainingeissä jokainen lisäkilometri lenkkiin ansaitsee pienet virtuaaliset ja eteisessä hikisenä kiskaistut tuuletukset, saati sitten pari, kolme ekstra-kilometritolpan väliä.

P.S. Nykyisen juoksusovelluksen osalta meni myös 200 juostun kilometrin raja rikki!

 

 

Pieniä onnenaiheita

Lapsen käsitys hienoista vaatteista (eli esimerkiksi keltaisiin sydänleggingseihin, My Little Pony-collegepuseroon ja turkooseihin aurinkolaseihin sonnustautuminen).

Kevät

Juhlat, parhaat bloggaajakollegat ja jämäruoat. Näillä naurunrypyillä, tanssimisesta kipeytyneillä varpailla ja juustokakkuvararenkailla jaksaa taas viikkoja pirteämpänä. Pienenä miinuksena se, että painan kohta sata kiloa.

 

Nämä tyypit, kaikki kolme. Tätä tuskin tarvitsee avata sen enemmän?

Keravakierros ja se, että joku hullu ylipäätään suostui lähtemään kanssani tekemään pikaisen tutustumiskierroksen kotikaupunkiini. Kahvilassa istuskelu, lastentarvikeliikkeessä aletuotteiden hypistely ja kirppiksen koluaminen olivat tietysti plussaa.

Ja sanoinko jo kevät?

Aliasraivoa, skumppaa, vyötiäishortseja ja naurua eli #teammomfie Keravalla

Huh huh mikä päivä! Hyvällä, sekopäisellä ja alavatsakramppaavalla tavalla. 

Raissi raivosi joutuessaan Alias-väijytyksen uhriksi, Emmi tunsi itsensä heti muotibloggaajaksi saatuaan villalierihatun päähänsä ja Iksu löysi hyvänmakuisen alkoholittoman kuohuviinin. Eräs urheiluverkkaribloggaaja hukkasi korteistaan numerot useampaankin kertaan, jaoimme Prismamuistojamme (?!) ja suunnittelimme tulevia sähellysreissuja.

Paikallisen lastenvaateverkkokaupan Coolkidsin omistaja kävi esittelemässä iltapäivällä kaikille siihen mennessä paikalle ehtineille Papun kevätmallistoa. Sinapinkeltaista, ananaksia, kolmioita, vahvaa turkoosia, taskuja, puolikuita, salamuurahaisia ja baggyhousuja, äääh, olisin voinut napata koko mallistokorillisen vaatteita itselleni. Noh, se siitä. Totesimme myös, että aikuisille pitäisi ehdottomasti olla saatavilla vyötiäiskuosisia, collegekankaisia kesäshortseja.

Pidimme tiimalasipuheenvuorojen rytmittämän esittelykierroksen, puhuimme lasten tekemällä tekemisestä ja huonoista tequilakokemuksistamme. Vertailimme housukaavoja, pohdimme kolajuomien hampaita syövyttävää vaikutusta ja lätisimme työ- sekä opiskelusuunnitelmistamme. Puheenaiheet vaihtelivat enemmän tai enimmäkseen vähemmän johdonmukaisesti kaikesta maan ja taivaan välillä, päättyen usein tavalla tai toisella monia meistä yhdistävään teemaan – bloggaamiseen.

Keskiyön paremmalla puolella intouduimme lähtemään paikalliseen baariin ja räpiköimme metsän sekä lähes aution keskustan läpi kohti tanssipaikkaa. Matkan varrella sattui pieni viinivahinko ja totesimme vedenkin olevan Keravalla kalliimpaa. En rehellisesti sanottuna muista, milloin olen jaksanut lähteä juhlien jälkeen vielä uloskin, joten oli ihan virkistävää selvitä ulos kotiovesta.

Silkkitassu ja louna olivat varanneet meiltä vierashuonepaikat jo hyvissä ajoin ja ”pahin Nanna” päätyi lopulta punkkaamaan olohuoneeseemme viritetyllä vieraspatjalla. Aamulla söimme jämiä, paikkasimme nestevajausta kivennäisvedellä ja tuoremehulla sekä pelasimme erän Catania. Puolenpäivän aikoihin tupa oli tyhjä, ellei mittavaa tyhjien pullojen pinoa eteisessä sekä keittiössä vaanivaa tiskivuorta lasketa…

Otetaanhan hei pian uusiksi?

 

 

 

Päivän kehonkuvallinen ja mediakriittinen ilonaihe

Halensin etusivun mekkokampanjan ihanat naurunrypyt, luonnollisen näköiset polvet, ja photoshoppaamattomat käsivarret saivat hymyn kohoamaan kasvoilleni ja mielen täyttymään ilolla.

Tätä voi tuskin toivoa, korostaa ja tehdä liikaa. Ai mitä? No tuoda monimuotoisuutta: eri kokoisia, muotoisia, värisiä, monen ikäisiä ja ikänsä näköisiä sekä omalla tavallaan kauniita kehoja lehtikuviin, mainoksiin sekä verkkokauppoihin virheettömiksi ja muovisen näköisiksi siloiteltujen kuvien sijaan.

Kiitos vinkistä Marille, tästä tuli todella hyvä mieli!

 

Kuvat: Halens

Kiitos päiväkoti, isovanhemmat ja mies

Talviulkoilu ei ole minun juttuni. Saatan kyllä suostua lähtemään talviretkelle, auttelemaan kaminateltan pystytyksessä, paistella vaahtokarkkeja ja keittää kaakaota nuotiolla sekä topata itseni kestämään kylmyyttä parin vuorokauden ajaksi. Talvivaellukselle en kuitenkaan lähtisi enkä myöskään hiihdä, luistele tai lautaile suinkaan vuosittain. Pulkkamäessä käymisestä tosin pidän, hyvässä seurassa ja sopivalla säällä.

Useimmiten ulkoiluni muodostuvat kuitenkin pakollisista siirtymistä, joita hoidan enimmäkseen jalkapatikassa tai pyörällä, autoa kun ei pihasta löydy eikä sen puoleen ajotaitoakaan. Pyöräilen tai kävelen salille, juna-asemalle, kauppaan, postiin, taidemuseoon, kirjastoon ja partiokololle, ellen satu saamaan sopivasti samaan aikaan liikkeellä olevilta tutuilta kyytiä. Toisinaan mukana kulkee myös lapsi, joka saa siinä sivussa liikuntaa ja raitista ilmaa. Ja tietysti mäyräkoiran pitää päästä lenkeilleen, satoi taivaalta sitten räntää tai rakeita.

Ulos lähteminen ulkoilun itsensä vuoksi, pihalla nököttäminen raitista ilmaa saadakseen – se ei meinaa luonnistua, ei sitten millään. Tai onnistuuhan se, kesäisin, keväisin ja syksyisin; Silloin uin, otan aurinkoa, käyn kävelyllä, potkin palloa, ongin ja siirrän tietokonehommatkin mahdollisuuksien mukaan pihalle. Ongelmana ei ole siitepöly tai ötökät, vaikka olenkin parin kasvin siitepölylle ja hyttysenpistoille jopa naurettavan allerginen. Kestän tulehtuvat pauhamat, turpoavan naaman ja vuotavat silmät. Vesisateen ja tuulenkin kanssa tulen toimeen.

Mutta kylmyys ja maan peittävä märkä moska, niiden vuoksi asemoidun sisätiloihin hieman alle kolmasosaksi vuotta ihan suosiolla. Se toppautumisen määrä, mitä pihamaalla seisoskelun sietäminen vaatisi, vie toistuvana rituaalina järjen, hengen ja terveyden. (Samasta syystä en muuttaisi nykyistä pohjoisempaan mistään hinnasta.)

Pysyn lämpimänä kohtuullisen vähällä, jos saan liikkua omaan tahtiini. Käyn juoksulenkeillä trikoissa, pitkähihaisessa ja pipossa käytännössä ympäri vuoden. Kolmivuotiaan pikkukaverin vauhdilla ei kuitenkaan kiskaista kymppiä tuntiin sitten millään. Toppapuvulla, välikerroksilla, kolmilla sukilla, huopapohjaisilla saappailla, avaruushuovalla ja kuumavesipullolla ehkä selviäisi lapsentahtisesta ulkoleikistä, mutta ei se ole mielestäni enää ihan tervettä touhua.

Eikö lapsiparkamme sitten pääse ulkoilemaan? Vajaat kolme kuukautta kestäneen talvikauden aikana tämä on ollut sisällä kokonaisen päivän maksimissaan kahdella kädellä laskettavan määrän päiviä ja tuolloin joko lapsi tai molemmat vanhemmat ovat olleet oikeasti kipeinä tai valtaosa hereilläoloajasta on kulunut esimerkiksi satojen kilometrien sukulointimatkan taittamiseen. Tästä lienee kiittäminen sitä, että talvikaudella ulkoiluttajina toimivat aika lailla kaikki muut läheiset kuin äiti.

Arkisin päiväkodissa ulkoillaan pääsääntöisesti kerran tai kahdesti päivässä ja erityisesti viikonloppuisin ulkotouhuista vastaa mies, joka viihtyy lapsen kanssa merkittävästi paremmin koiraa ulkoiluttaen, asioita hoitaen tai pihalla leikkien kuin lastenlauluja loilottaen, kirjoja lukien tai vahaliiduilla tuhertaen. Kumpikin hoitaa vanhemmuutta tyylillään eikä tapoihimme kuulu syyllistää toista siitä – ainakaan kovin usein.

Sangen usein soi myös puhelin. Kuuttia kysellään milloin kelkkamäkeen, milloin harjoittelemaan hiihtoa, luistelua tai muutoin vain pihapuuhiin. Kotikaupungin reippailumaastot ja erilaiset ulkoilutapahtumat on koluttu tarkkaan. On loistavaa ja sangen kätevää, niin lapsen kuin erään talviulkoilua karttavan äidinkin kannalta, että isovanhemmat haluavat touhuta lapsen kanssa pihalla säällä kuin säällä.

Ja ollaanpa ihan rehellisiä; Jos saisitte jättää hyvällä omatunnolma hoitamatta sen asian vanhemmuudessa, joka on teille kaikista raskainta, vaikeinta ja vastenmielisintä, oli kyseessä sitten imettäminen, matematiikan läksyissä auttaminen, loputtoman likapyykkivuoren setviminen, lapseen liittyvien paperiasioiden hoitaminen tai nukutustaisteluista vastaaminen… Pitäisittekö kynsin ja hampain kiinni siitä nihkeilystä?

Mikäli varhaiskasvattaja, lapsen toinen vanhempi, isovanhempi tai joku muu lapselle tärkeä aikuinen hoitaisi homman paremmin, sujuvammin ja iloisemmalla mielellä kuin sinä itse – antaisitko tämän ottaa kopin ja keskittyisit itsellesi luontevampiin vanhemmuuden osa-alueisiin, pitämään ne vähemmän ikävät, mutta silti ei-niin-mukavat-osa-alueet hanskassa ja pääsi kasassa. Sekä luoja paratkoon, hetkittäin jopa nauttimaan vanhemmuudesta, lapsen kasvun seuraamisesta ja yhteisistä oppimisen ja ilon hetkistä?

Lasten kanssa ulkoiluun liittyvä keskustelu on usein todella vinksahtanutta jankkaamista. Julistetaan taivahan totena, että jokaisen lapsen tulisi päästä pihalle mielellään kahdesti joka ikisenä elämänsä päivänä, myös mahataudissa ja keuhkokuumeessa, koska raitis ilma on vaan niin hemmetin terveellistä. Ihmetellään kädet levällään ja suu mutrussa, että mikseivät kaikki rakasta loskaisessa leikkipuistossa istumista yhtä paljon kuin minä ja naapurin Teija.

En minäkään ulise kaikille kavereille ja tutuille, että miksi he lakkasivat imettämästä, kun sehän on niin pahuksen terveellistä tai miten on mahdollista, ettei heillä syödä lähes yksinomaan kasvisruokaa, kun meidän perheessä se ainakin sujuu yhtä hyvin kesät talvet. Varsinkin kun vaikkapa edellämainittuihin ratkaisuihin on yhtä monia syitä kuin on ratkaisijoita. Ja ulkoiluakin on monensorttista; Lastenrattaiden sisään saa tupruttaa ämpärikaupalla häkää vaunulenkillä ja penskat jättää puistoon hakkaamaan kavereita lapiolla, samalla itse instagramia selaillen. Kyllä Siperia opettaa ja katu kasvattaa. Ovathan nuppuset sentään pihalla, toisin kuin joidenkin paskamutsien jälkikasvu. 

Minä ainakin otan tästä ”vapaudu vankilasta-kortista” kaiken riemun irti, satunnaisista soraäänistä huolimatta. So long talviulkoilu! Kiitos päiväkoti, isovanhemmat ja mies!

 

#HUPS

Jahas. Hetken se oma väri ehti sentään olla päässä. Tuomio oli kuitenkin selvä… Ei jatkoon, palataan asiaan vaikka seuraavalla vuosikymmenellä. Onneksi tukka-ahdistuksen iskiessä kylpyhuoneen kaapista löytyi ylimääräiseksi jäänyt paketti hiusväriä.

Jos jokin omassa ulkonäössä nyppivä ja omaan minäkuvaan sopimaton asia on näinkin helposti korjattavissa, olen valmis sietämään suihkuhuoneessa pussi päässä kököttämisen ja kemikaalihuurut.

Nimimerkillä takaisin värjäyskierteessä eikä harmita (vielä) yhtään.

Erittäin epäkorrektien juttujen puolustuspuhe

”Siis miettikää nyt, jos kaksi vitivalkoista vanhempaa saisi ihan tumman lapsen…Niinhän voi käydä, jos suvussa on sattunut olemaan joku tummempi tapaus. Ei siinä sinällään mitään, mutta olisihan se vähän hämmentävää.”

”Yhden tutun, siis tiedättehän te nyt sen ’Sannin’, sukuun oli osunut useampikin hieman odottamattoman värinen lapsi ja se hieman pelkäsi, että miten tilanteen omalle kohdalle osuessaan kumppanille selittäisi, että on tämä sinun lapsesi. Ja pitäisikö asia lopulta testata, jos lapsen väri olisi hieman yllätyksellinen.”

”Joo ja jos alkaisi syyttely siitä, kumman suvusta on tullut perittyä niin aina voisi tehdä rumputestin.”

”Siis minkä?”

”No paukuttaa isoa rumpua ja katsoa, kumpaa alkaa pakonomaisesti tanssittaa.”

”Meillä se olisin saletisti minä, lähtis vaan lantio vatkaamaan ja kädet heilumaan että tarampparamppauuuh, tynts tyns.”

*hysteeristä naurua*

En muista enää yhtään, mistä kyseinen keskustelu sai alkunsa; Kun istutaan iltaa, puheenaiheilla on tapana vaihtua sikäli vauhdikkaasti, että keskustelua olisi mahdotonta seurata edes vessareissun yli, saati muistaa kaikkia käänteitä parin päivän päästä.

Voisi kuitenkin kuvitella, että neljän, enemmän tai vähemmän aikuiseksi luettavan iän ylittäneen ja kohtuullisen koulutustason saavuttaneen ihmisen iltapalakeskustelu sivuaisi jotain rakentavia teemoja kuten päivänpolitiikkaa tai ajankohtaisia puheenaiheita. Mutta ei, seksistä jauhamiseen ja toinen toistaan levottomampiin juttuihin sitä yleensä päädytään.

Jos ihmisiä sakotettaisiin eri uskontokuntia pilkkaavista, rotustereotypioilla ratsastavista, kuolemaa leikiksi lyövistä tai muuten vain mauttomista jutuista, olisimme mieheni kanssa aidosti rutiköyhiä. Kentis epäkorrekteissa vitsessä ja ajoittain luokattoman huonoissa jutuissa piilee myös joidenkin vuosikausia kestäneiden ystävyyksien salaisuus?

Mutta minulla on kyllä tarjolla puolustuspuhe! Vetoan nimittäin yllä olevaan 70’s show:n pätkään, jossa todetaan, että jos kohtelee kaikkia huonosti – tai tässä tapauksessa pilkkaa kaikkia poliittisia puolueita, aatteita, uskontoja, sukupuolia, aika lailla kaikkea yhtä innokkaasti, on oikeastaan suorastaan tasapuolinen. Vai mitä? 

Run Forrest, run!

Talvijuoksukuulumisia täällä huutelen. Eilen tuli käytyä miehen kanssa ”pikatreffeillä” eli vedettyä ihmisten vermeet päälle ja syötyä Morrison’sissa. Olo oli sekä eilisillan että tämän aamun tuon purilaiskuvan mukainen. Että vähän erilainen burp-eeh-olo.

Pistin pari viikkoa sitten Facebookin puolelle pystyyn potentiaalisia juoksukavereita kotikaupungista yhteen kasaavan ryhmän; Eritasoisia ja -vauhtisia yhteislenkkejä on takana jo useampi. Tänään sain ensimmäistä kertaa houkuteltua jonkun vähän vauhdikkaammalle lenkille ja kylläpäs teki yhtä aikaa sekä tiukkaa että hyvää. 

Lunta oli satanut jo aamusta alkaen. Koetimme pysytellä pääväylillä, emmekä joutuneet kahlaamaan säärisyvässä hangessa missään vaiheessa. Muutamien siltojen ja alikulkujen kohdalla lumi oli muuttunut loskaksi ja juoksu hyytyi suojuoksumaiseksi räpiköinniksi ja loikkimiseksi. Märkiä ja raskaita lämpäreitä lätsähteli pipoon ja naamaan, mutta ne sulivat pois aika vauhdikkaasti. Alamäissä lumi oli paikka paikoin tamppautunut tiiviiksi ja jäiseksi pohjaksi, jolla piti edetä hieman varoen. 

Mutta kyllä teki hyvää ja nyt voin löhötä hyvällä omallatunnolla loppuillan kotona. Kesän loppuun asetettu 50-55 minuutin vauhtitavoite kympille ei näytä ollenkaan mahdottomalta ottaen huomioon tämänhetkiset, hieman yli tunnin vauhdit sekä vallitsevat sääolosuhteet, jotka kuitenkin hidastavat lenkkitahtia hetkellisesti paljonkin.

Että lenkkaria toisen eteen vaan, kyllä se juoksu kulkee lumipyryssä ja pakkasellakin! Hifistelijä tai elämäntapavilukissa voi kiskaista päälle (tai alle) teknisen aluskerraston ja hankkia nastat kenkiin, ostavatpa toiset ihan talvilenkkaritkin. Itse pärjään näissä Etelä-Suomen pakkasissa edelleen ilman hanskoja, pitkähihaisessa urheilupaidassa ja peruslenkkareissa. Tyhmässä kohtaa nuukan motto taitaa olla, että pitää juosta niin kovaa, ettei palele!

Löytyykö ruutujen takaa muita talvijuoksijoita tai -lenkkeilijöitä?

 

Lähdin niin, liikuin

Jos olette ehtineet ihmetellä, että missä se Norppaemo luuraa, kun se ei roiku koneella päivittämässä blogia, Instagramia tai vastailemassa kommentteihin, niin vastaus on yksinkertaisuudessaan liikkumassa. Tai on tässä tullut vähän muutakin puuhattua, mutta edellisen liikuntakerran jäljiltä edelleen hikiset urheilurintsikat ovat olleet kiinteä osa asuani viime päivinä.

Ryhmäliikuntatunnin ja juoksulenkin lisäksi olen:

– Jumittanut eteisen lattialla toppatakissani ja selaillut Tumblria
– Lajitellut loputtomalta tuntuvan kasan pyykkiä paikoilleen
– Huudattanut musiikkia ja itkenyt joidenkin kappaleiden kohdalla tietämättä miksi
– Silittänyt huomionkipeitä kissoja
– Imuroinut karvanlähtöajan kunniaksi pöllyttävän koiran karvakasoja pari kertaa päivässä
– Koonnut uutta soittolistaa jo useiden tuntien ajan
– Lakannut kynteni
– Saanut lakat rullattua pariinkin otteeseen pois paikoiltaan
– Potenut tarkoituksettomuuden tunnetta ja innottomuutta
– Lukenut tenttiin peitto- ja eläinkasan alla
– Nauttinut auringon pilkahduksista 
– Hiuskriiseillyt
– Kaivannut jotain sellaista, mishin voisin ihastua tai mistä hullaantua palavasti
– Miettinyt paljon kasvatusasioita

Jos joku kysyisi, mitä kuuluu, vasraisin että vähän alavireistä ja omissa ajatuksissa vellovaa viikonloppua tässä vietellään.

Mitäs teidän viikonloppuihinne kuuluu?