Kauneuden voimaton kaipuu

IMG_2564 IMG_2899 IMG_3157 IMG_2560IMG_2827 IMG_3111 IMG_2993

Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.*

Olen kirjoittanut itselleni, teille ihmisille ruudun takana tammi- ja helmikuun aikana niin monesti. Bussissa istuessani, pyörän selässä, kun kello on kaksitoista yöllä ja tie tappavan liukas. Uimahallin altaassa, jo uneen vaipuneen lapsen otsalle suukon antaessani. On ollut niin paljon sanoja, ajatuksia, joiden jäsentämistä kirjoittamalla olisin kaivannut kipeästi.

Välillä unissani olen istunut keittiön pöydän ääressä ja kirjoittanut: blogia, Facebook-viestejä, fanfictionia, sanoja, tuhansia lauseita, tunteita, ajatelmia, rakkautta, kaipuuta, arkieskapismia. Ja herännyt tajuten, että olen laiminlyönyt itseäni, kun olen jättänyt kirjoittamatta, hylännyt yhden varhaisimmista rakkauksistani, suomen kielen, verenperinnöistäni vahvimman, niin tyystin.

Olen oppinut itsestäni viimeisen neljän kuukauden aikana paljon, yllättänyt itseni kerta toisensa jälkeen ja antanut itselleni anteeksi asioita, joita vastaan olen taistellut vuosia. Kirjoittamatta jättämällä olen päästänyt kaikki ne oivallukset ajelehtimaan, hakemaan muotoaan, jolloin niistä on tullut vain sameaa vettä veneen verkkaisessa peräaallokossa, sen sijaan, että ne olisivat hiljaksiin helmiksi kiteytyneitä hiekanjyviä, joita voisi kantaa mukanaan kaulassa ja sormeilla epävarmuuden hetkellä.

Kaipaus. Kauneuden: taiteen, tanssin, sanojen kaipuu. Elämänmuutoksissa, henkilökohtaisissa kriiseissä, toivon ja motivaation ollessa hukassa kirjat, taidelämykset, sanojen virta ovat vieneet minua eteenpäin, laajentaneet ajattelua, laittaneet omia ongelmia paremmin mittakaavaansa. Eivätkä ne ole minua hylänneet, runous tai kauneus, minä olen päättänyt, enemmän tai vähemmän tietoisesti, ettei minulta löydy niille aikaa.

Muutaman mietelausekortin tekeminen tai instagram-kuvien ottaminen ei riitä tyydyttämään luomisen, kauneuden tietoisen näkemisen ja vangitsemisen kaipuutani. Eivät edes musiikki, lyriikat ja niiden kautta ja avulla tilanteiden uudelleen eläminen ole tarpeeksi.

Ja vaikka haluaisinkin puhua, ystäville, puolisolle, kollegalle, ajatuksista, joiden äärelle olen kompastellut, olen monen asian suhteen niin avoinna, lähes vereslihalla, että oman keskeneräisyyden ja toisaalta yllättävänkin kykenevyyden kohdatessaan kyyneleet ovat herkässä ja sanat, siinä hetkessä, hukassa.

Haluan kirjoittaa ne sanat ulos, itseni vuoksi, ollakseni ehjempi, parempi ihminen, ymmärtääkseni paremmin itseäni ja muita. Herätä tästä talviunesta, josta puuttuu luovuus ja tietoinen pysähtyminen, hidastaminen kauniiden asioiden äärelle. Antaa itselleni luvan kasata ajatuksia, sanallistaa niitä ja todeta, että varaamalla hetken ajastani tietoiselle ajattelulle, vapautan mieleni askartelemasta samojen asioiden parissa päivästä ja viikosta toiseen arkisten pulmien rinnalla.

Sillä miksi etsiä, jos ei ehdi tajuta löytäneensä?

// *Katkelma Eino Leinon runosta Elegia

Virvon varvon tuoreeks terveeks

IMG_3089IMG_3025 IMG_3061  IMG_3102 IMG_3107IMG_3105   IMG_3110 IMG_3112IMG_3111IMG_3100

Käytän jenkkimäistä hehkutusta ja sanon, että rakastan palmusunnuntaita. Siis rakastan! Pukeutumista, meikkaamista, ihan luvan kanssa vähän överisti – kai saattaja-aikuinenkin saa laittautua?

Ja niiden paljon kirottujen ja kammottujen virpomisvitsojen askartelua. Olen muuten aika hullu värikoodaaja ja uusien koristeideoiden keksijä; Haitarimadot, norkot, suikaleet, kerroskukkaset, höyhenniput ja erikoisemmatkin rusettiviritykset luonnistuisivat. Olisin ollut valmis tekemään kymmeniä vitsoja, mutta tänä vuonna tarvetta oli vain pienemmälle nipulle.

Odotin koko viikon lapsen kanssa kiertelyä, sukulaisten virpomista, lapsen ilmettä, kun koriin alkaa kertyä suklaamunia  ja muita herkkuja.

Diggailen myös tätä nukkumalähiössä asumista. Koska sekä ovelle tupsahtavat pikkuiset noidat, puput, kissat, velhot että lätkäpipoissa sekä kulmakynäpisamissa virpovat esiteinit ovat vaan ihan julmetun söpöjä.

Pysykää tekin tuleva vuosi tuoreina ja terveinä, karja kunnossa, jääkaappi täynnä ja lepra loitolla!

AMETISTI

IMG_0765 IMG_0750 IMG_0762

Eli hömpänpömppäbloggauksen aatelipostaus – kokonainen juttu uudesta huulipunasta!

Ensin muuttui tukka lämpimän sävyisestä kylmäksi ja nyt vissiin myös huulet. Syytän Tumblria ja Louise Hawkea.

Puna on hankittu niinkin fancysta kosmetiikkaliikkeestä kuin H&M, sävy on ametisti ja omistaja onnellinen. Onpahan nyt sitten yksi vaihtoehto paloautonpunaiselle jatkossa!

Mitäs tykkäätte – kuti vai huti?

 

Kiusaamisen vaikutukset aikuisuudessa

Kuten olen aiemminkin blogissa maininnut, sain ala-asteella niskaani roppakaupalla läskikommentteja. Vaatteeni olivat rumat, tukkani pimeässä leikattu ja naamani muodoton.

Uudet, iloa aiheuttavat pikkutavarat katosivat ja fyysisen väkivallankin uhka leijui ilmassa pitkään. Pyörän renkaat silvottiin auki ja istuin lukemattomat päivät pensasaidan sisällä oksalla, nenä ja mieli kiinni kirjoissa.

Kömpelyyteni ja haluttomuuteni altistaa itseäni enemmälle pilkalle eristivät puolihuomaamattomasti tietyistä pihaleikeistä, kuten hyppynarupuuhista. Oli helpompaa rajoittaa itseään kuin tulla torjutuksi ja näykityksi.

Onneksi en kuitenkaan koskaan jäänyt yksin, vaikka ystävyydet ja kaveruudet elivät ja vaihtuivat luokan tyttöporukan pyörteiden sylkiessä ulos uusia kokoonpanoja. Jos olisin jäänyt eristyksiin, tullut täysin sivuutetuksi, koulun aikuisten lisäksi myös lasten toimesta, uskoisin jäljen olleen paljon pahempaa.

Muistan oma-arvontuntoni perustuneen jo lapsena jossain määrin suorituksiin; Koulussa kymppien tavoitteluun, urheilussa pärjäämiseen ja ihmissuhteissa siihen, että minusta pidettäisiin.

En tiedä, onko kiittäminen sitten vanhempia vai myöhemmin ystäviä ja pitkäaikaista seurustelukumppania, josta tuli sittemmin aviomieheni. Nimittäin siitä, että käsitykseni omasta arvostani on siirtynyt hiljaksiin pois aikaansaamisesta sen suuntaan, että olen läheisilleni tärkeä ja arvokas tai viehättävä ilman huippu-uraa, laulutaitoa, fitnesskroppaa tai seurapiirijäsenyyttä.

Tiedän toisaalta monia, joilla näin ei ole. Jotka olisivat kaivanneet sanoja, jotka kertoisivat heidän olevan rakkaita, arvokkaita ja korvaamattomia sellaisenaan. Joita vanhempien tai läheisten kehut olisivat vahvistaneet, rakentaneet pohjaa ja uskoa sille, että elämä kantaa ja omat rahkeet riittävät. Joiden aikuisuus olisi ehkä ehjempi, onnellisempi ja kevyempi ilman mieltä kalvavia riittämättömyyden tunteita.

Itsekin kaipaan ajoittain vahvistusta siitä, että kelpaan, olen jopa hyvä tekemissäni asioissa ja riitän. Siksi sanoisinkin, etten usko lasten, nuorten tai aikuisten voivan saada liikaa kehua tai kiitosta. Ongelmista ja pieleen menneistä asioista kun tupataan kotimaan kasvatuskulttuurissa antamaan palautetta – sättimäänkin, paljon löyhemmällä kädellä kuin suoltamaan ylisanoja.

Jos jotain olen omasta lapsuudestani ottanut onkeeni niin kolmen koon mantrani: kehu, kiitä ja kannusta. Silloinkin kun se tuntuisi turhalta tai ei tulisi luonnostaan. Sekä oman lapsen että muiden lasten kohdalla. Ainahan joku kehuu enemmän ja rohkaisee paremmin, mutta ainakin yritän kiinnittää asiaan tietoisesti huomiota.

Kun lisätään positiivista vahvistamista ja itsetunnon rakentumiselle tukea kaipaavan lapsen ja varhaisteinin pakettiin koulussa tapahtuva henkinen väkivalta – koska sitähän kiusaaminen todellakin on, päästään takaisin postauksen otsikoituun aiheeseen.

Pääsin itse varmasti jollain mittapuulla helpolla kiusaamisesta. En masentunut pahasti – söin kyllä jo lapsena kiukkuun, suruun ja ahdistukseen, mistä olen vasta aikuisiällä alkanut opetella pois. En saanut hermoromahdusta, joutunut eristyksiin tai vaihtamaan koulua. Arvosanani pysyivät hyvinä ja uskalsin edelleen käydä koulua, mistä kiitos ei kyllä kuulu koulun silloiselle henkilökunnalle.

Ja silti vaikutukset näkyvät tänäkin päivänä.

Kun kaipaan puolisolta kauniita sanoja ja ärsytän tätä ajoittain niitä tarvitsemalla.

Kun mietin puoliksi paniikissa uuteen työpaikkaan tutustuessani, saanko aikanaan työkavereita, pääsenkö yhteisöön sisään, puhunko liikaa, ärsytänkö ihmisiä…

Kun salille tai ryhmäliikuntaan lähtiessä aina hiukan kirpaisee mennä säätämään puoliammatillisesti kehoaan trimmaavien sekaan.

Kun lähipiiristä tulevat kommentit – oli kyse sitten hiusväristä, tatuoinneista, sisustusmausta tai mistä hyvänsä omaksi kokemastani tai tärkeästä, nostavat pintaan enemmän verta ja kudonestettä kuin minkään värin nakuttaminen ihoon.

Kun neutraaliksi keskustelunavaukseksi tarkoitettu asia eskaloituu ja saavuttaa hieman vainoharhaisia mittasuhteita vain siksi että itseään on vaikea tuntea tervetulleeksi isommassa tai pienemmässä mittakaavassa.

Kun joku kommentoi jälleen kerran, että otat tämän liikaa itseesi – kasvata paksumpi nahka ja aikuistu.

Mutta rikotusta on vaikea saada ihan ehyttä; Kerran rikki pureskellun kilpikonnan kuori ei ole entisellään antibioottikuurien tai pitkän ajankaan jälkeen – hauraaseen kohtaan tökkäämisellä voi olla odottamattoman ikävät seuraukset.

Torjutuksi ja syrjäytetyksi tulemisen pelko, muilta saatavan arvostuksen kyseenalaistaminen, huonommuuden tunteet ja uusiin ryhmiin liittymisen aikoihin esiintyvä epävarmuus nostavat yhä päätään.

Voin kertoa, että toivon ettei näin olisi. Teen asian eteen sen mitä pystyn, mutta kaikki asiat eivät ole omissa käsissäni.

Miksi kirjoitin tämän? Ehkä viritelläkseni ajatuksia ja toivottavasti myös keskustelua siitä, miten kiusaaminen on vaikuttanut ja vaikuttaa muihin, ehkä vuosikymmenienkin päästä.

P.S. Blogimaailma on itseään koko ajan vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi rakentavalle kylmä ja tuulinen paikka. Omaa tekemistään, osaamistaan ja arvoaan mittaa helposti sydänten, kommenttien, sosiaalisen median jakojen ja erilaisten tunnustusten: leimojen, gaalojen ja kiinnitysten kautta.

Ja miettii, miksi tuon toisen tyypin blogiin eksyy aina vaan isompi porukka, klikkailemaan sydämiä ja elämään mukana. Onko tämä niin paljon parempi tyyppi, omistautuneempi bloggaaja, tarkkanäköisempi kuvaaja tai enemmän iholle pääsevä kirjoittaja.

Olo on välillä kuin ala- tai yläkoulussa; Suosituimmat porskuttavat, omien ansioidensa ohella myös kauan aikaa sitten keräämällään alkuvauhdilla ja muut katselevat seinänvierustoilta. 

Ja vaikka sillä ei ole mitään tekemistä koulupäivien jälkeen itkettyjen kyynelien kanssa. Kuten ei monella muullakaan asialla, joiden kohdalla itsensä tuntee ei-toivotuksi tai epäonnistunekeksi. 

Mutta tunne on sama – se jälki joka jäi.

 

 

Elämäntapaläski

Olipa kerran juhlien kevät. Valmistujaisia, täysiä kymmeniä, ylioppilasjuhlia, risteilyä ja muutamat ravintolajuhlallisuudet. Kakkua, kuohuvaa ja ihania ruokia. Naurua, hyvää seuraa ja mieltä. Ja ärsyttävät, mutta luontevat pari lisäkiloa vaa’alla… Toisilla kun ruoka menee suoraan läpi ja toisilla kaikki ekstraenergia jämähtää suoraan sisäreisiin. (Parin painokommentin jälkeen kirjoitettu avautuminen aiheesta löytyy täältä.)

Aina kun keskustelen asiasta ravitsemus- tai liikunta-alan ihmisten kanssa, he väläyttelevät kilpirauhasen toiminnan häiriön mahdollisuutta. Oma taisteluni rajatapauksiksi osoittautuneiden kilpirauhasarvojen ja julkisen terveydenhuollon kanssa loppui aikanaan siihen, etten enää jaksanut vääntää, kun mitään oireita ei otettu vakavissaan eikä lääkityksen kokeileminen tullut kysymykseenkään.

Voisin toki kirjoittaa siitäkin, miten lapsensa ei kannattaisi antaa syödä itseään paksuksi vaan tämä saisi aikuisena valita kohtalonsa samalla tavoin kuin uskonnon tai poliittisten mielipiteiden suhteen. Miten kerran paksu aina paksu. Mutta ajattelin lähestyä asiaa hyväksyvällä ja huumoristisella asenteella (vähän kuin itseni kategorisoinnin kohdalla)…

– – – – –

“Keksimme” lenkillä, miksi painoni pysyy muutaman kilon heilahteluja lukuunottamatta samoissa luvuissa, muttei laske:
 

V: Susta olisi voinut tulla muiden luontaisten ominaisuuksien perusteella hyväkin pitkän matkan juoksija, jos olisit kevyrakenteisempi.

K: Niin, mutta kaikkea ei voi saada.

Ja näin kuntoilumuotona juoksu on tietysti hyvä, kun tällä massalla myös kulutus on aika kova. Päälle kympin lenkeillä juoksusovellus huutelee lähes tonnin kulutusta.

Tiedätkö mitä se tarkoittaa?

V: No mitä?

K: Sitä että voi syödä enemmän!

V: . . .

K: Meinaatko, että nyt ollaan elämäntapaläskin logiikan kivijalan äärellä?

 

 

Elämäni puurokuninkaan varjossa

 

Kun asuin vanhempieni luona, siellä syötiin kauraa. Kauraa puurossa, kauraa leivässä, kauraa jäätelössä ja jogurtissakin.

En ole useimmiten yhden totuuden ihminen. En politiikan, uskonnon tai elämäntapojen saralla. En edes ruoan, vaikka sen suhteen monet hurahtavat ja urakalla; Toisille ruokapöydässä se juttu ovat viljojen osalta ruis-ruis-ruis ja toisille viljojen karttelu.

Ruisleipää syystä jos toisesta karttelevassa seurassa se yksi totuus pyrki elämäni alkutaipaleella olemaan kuitenkin kaura; Puuro keitettiin aamulla ja tullessani tyhjään kotiin koulupäivän päätteeksi, söin ylijäänyttä puuroa usein välipalaksikin. Iltapuuro kuului tietysti asiaan myös.

Kun muutin omilleni, puuroa tuli keitettyä harvakseltaan aamupalapöytään. Söin leipää lisukkeilla, mysliä ja jogurtteja. Vaikka liikuttua tuli epäsäännöllisen säännöllisesti ja lounassetti sekä herkkujen määrä pysyi suurin piirtein samana, paino nousi ja nälkä kasvoi.

Vasta parin vuoden ja useamman kilon jälkeen palautin puuron aamiais- ja iltapalahommiin. Lisälenkit ja muutenkin pikkuhiljaa järkevöitetyt safkat tepsivät vaa’alla, mutta ennen kaikkea puurokuurista kiitti vatsa…

Mutta miten päädyin postaamaan kaurasta? No ensinnäkin minun oli pitänyt kirjoittaa muutoinkin postaus työotsikolla “Puurohulluus on periytyvää“, mutta sitten päädyinkin aivo- ja makunystyröitä kivasti hierovaan tapahtumaan.

Piipahdin näet Fazerin järjestämällä kaura-aamiaisella kuuntelemassa heidän tutkimus- ja kehittämistyönsä uusista tuulista kauran saralla ja ravitsemusterapeutin kokemuksia kaurasta osana täyspainoista ruokavaliota sekä hyvänä palasena erityisruokavalioiden kokoamisessa.

Mitä allergisten arkeen tulee, ainakin lapsuudenkotiini on hommattu kasapäin erilaisia kauravalmisteita korvaamaan maitoallergisten osalta kermoja sun muita ruoanvalmistustuotteita. Ja onpa kaurakeksejä viety synttäreille syötäväksi ja kaurahiutalepaketteja lennätetty mukana muun muassa Turkkiin ja Egyptiin asti. Ei ole helppoa tuo moniallergisen elämä…

Mutta ai niin se vatsa! Miten se liittyi mihinkään?

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka sietää melko paljon fyysisiä ärsykkeitä ja kolotuksia pääpiirteissään hyväntuulisena; Selkä- ja päänsäryt, kuumuus, kylmyys, hiertymät, nuljahdukset ja flunssat menevät siinä sivussa, mutta yksi asia vetää mielen synkäksi ja laskee toimintakykyä reippaasti – nimittäin vatsakipu. Onneksi on helppo ja halpa vatsalääke eli kauraryynipaketti useimmiten kuiva-ainelaatikossa.

Enkä liene ainut, jonka olosta vatsa voi tehdä tukalan, oli kyse sitten sairaudesta tai lievemmistä ongelmista; Keliakia, ärtyneen suolen oireyhtymä ja muut lievemmät suolisto-ongelmat ovat tapetilla ja tiheästi esillä hyvinvointiblogeissa ja lehtien sekä kirjojen kansissa. 

Monelta löytyy jokin omalle vatsalle sopimaton ruoka-aine: vaikkapa kaali, palkokasvit, tulinen ruoka tai paistinrasva. Itselleni tiukkaa tekevät raaka sipuli, isot määrät ruista ja lihatuotteet sekä muutkin massiiviset eläinproteiiniannokset.

Tästä poikkeuksena tosiaan kala sekä kaikki tähän mennessä testaamani kasviperäiset proteiininlähteet. Siksi olinkin varovaisen innoissani Fazerin suunnitelmista jalostaa kauramyllyssään raaka-ainetta siten, että nykyisen 14-15% sijaan kauravalmisteissa olisi 50% proteiinia. 

Veikkaan, että erilaisille kasviproteiineille olisi enenevässä määrin kysyntää jatkossa ja monelle ajatus suomalaisesta tuotteesta tuntituotteiden rinnalle tai sijaan on mieluisa ajatus.

Mieleeni jäi luennosta lukuisten kiinnekohtien ohella lähes päällimmäiseksi ajatus siitä, että kaurahan on terveellistä monella sellaisellakin tasolla, joita en ole tullut ajatelleeksi… 

Mutta ennen kaikkea se, että isäni, joka on viimeiset kaksikymmentä vuotta meuhkannut kauran olevan aliarvostettu superfoodi ja noheva haastaja ruisvillitykselle, voi juhlia pian kaupan hyllyväleissä ja mediaa seuratessaan.

Ihan hyvin trendihaistettu juttu iskä!

Kauran vienti ja kotimainen kulutus kasvavat nimittäin molemmat ja uusi Sadonkorjuupuuro valittiin vuoden elintarvikkeeksi.

EU:n tasolla on hyväksytty useita kauran terveysväitteitä ja esimerkiksi kaurasta saatavaa betaglukaani pienentää sydäntautien riskiä ja auttaa hallitsemaan kolesterolia.

Kauraintoilijaksi kasvaneena seuraan mielenkiinnolla pyrkimyksiä sen suuntaan, että kauran ainesosia voitaisiin hyödyntää laajemmin muun muassa kosmetiikassa, lisäravinteissa, välipalatuotteissa ja elintarvikkeissa… 

Ja kehittää prosessia siten, että kauran alkutuotannon lisäksi Suomessa tehtäisiin tuotekehittelyä, innovaatioita sekä jalostustyötä, jolloin suurempien rahavirtojen lisäksi kotimaahan karttuisi myös uudenlaista osaamista.

Ehkä kaurafiilistelijä saa jatkossa kiskoa naamariin puuron ohella kauraisia palautuspatukoita, napata hyllystä kaurarouhejogurttia ja sivellä kauravoidetta kuiviin kyynerpäihinsä?

 

// Kuvituskuvina puurokuningas itse ja kruununprinsessa sekä yksi lemppari-kauratuotteeni eli lämpötyyny. Sain vanhan ja kuluneen tilalle Fazerilta uuden. Kolottava selkäni kiittää.    

Kesän syvin olemus

Tähän kuvaan kiteytyivät ovelasti monet kesästä toiseen toistuvat asiat…

Kirkkaat värit, kesäsateen kastelema ja pehmentämä maa sekä hyttyset.

Paljaat tai pikkukengissä hikoilevat jalat, joissa on mustelmia, naarmuja, rakkoja ja urheiluteippiviritelmiä. 

Ja kuvassa, mutta näkymättömissä: Reissusta palaamisen meininki: rähjääntyneenä, mutta onnellisena.

Kreisit kimallelakat vilkkuen ja puolta omaisuutta sekä toisinaan myös lasta selässä raahaten.

Sanotaan, että kesä kuivaa, minkä kastelee. Voisiko olla, että se myös korjaa ennätysnopeasti kesäaikana pieleen menneet tai hajonneet asiat?

 

 

Oman elämänsä fatnessbloggaaja

Istuimme eilen ystäväni kanssa alas ja juttelimme teekupposten ja kolapullon ääressä pari tuntia niitä näitä. Siitä, mitä haluamme elämältä, läheisten kuulumisista, työpaikoista – vähän kaikesta. 

Kenties pisimmän pätkä kuitenkin siitä, miten keho on ihmisestä vain yksi kerros. Ja siitäkin voidaan erottaa perimän, kasvuympäristön sekä elämäntapojen tuomat kerrokset. Et ehkä ole aina mitä syöt, mutta jossain määrin sitä, miten elät; Huippu-urheilijalla on oman lajinsa kannalta tarkoituksenmukainen keho ja nautiskelijalla “lajiin” sopiva vartalo. Vaikka eihän se niin yksinkertaista ole. Syömistä ja juomista rakastava tyyppi, joka liikkuu toisinaan, voi olla niistä muista kehonsa kerroksista (kuten perimästä, aineenvaihdunnasta ja kehon sekä mielen terveydestä) riippuen hyvinkin eri kokoinen ja näköinen.

Mietimme myös sitä, milloin ihmisiä aletaan määritellä kehonsa kautta. Meneekö raja poikkeavassa ulkonäössä tai päälle päin näkyvässä harrastuksessa vaiko kertojan korvien välissä? Kun kerrotaan uudesta tuttavuudesta tai kollegasta kavereille tai puolitutuille, viitataanko heihin vaikkapa kovaäänisinä, nauravaisina, rautaisina asiakaspalvelun ammattilaisina, empaattisina ystävinä vaiko potkunyrkkeilijöinä, viinintissuttelijoina, räjähtäneen kotiäidin näköisinä tai tiukkoina fitnessmimmeinä.

Ja haluammeko sen ensimmäisen määremme liittyvän kehoomme, vaikka harrastuksemme liittyisikin urheiluun tai oman fysiikkamme kehittämiseen? Hypoteettisella tasolla sanoisin että hurjassa tikissäkään en haluaisi sen olevan määräävin ominaisuuteni ulospäin. Minuuteni kapealle trapetsille virittävä ohjenuora, jonka mukaan minuun liitettäisiin esimerkiksi pinnallisuuden, kurinalaisuuden tai itseään muiden yläpuolelle korottavan tyypin mielikuvia.

Pohdintaketju jatkui luontevasti siihen suuntaan, miten minut sitten nykyisellä habituksellani ja vallitsevalla hetkellä määriteltäisiin ulkonäköni kautta. Näin julkisena minänä, jonka näette kuvien ja videoiden kautta. Siitä se ajatus sitten lähti… 

Olen tietenkin ja itseoikeutetusti oman elämänsä fatnessbloggaaja.

 

P.S. Tämä fatnessbloggaaja suuntaa #teammomfien kanssa laivalle viikonloppuna. Nähtäväksi jää, millaisissa tiloissa palaamme maihin. Ou nou.

 

 

 

Moottoriturpamurhaajan nousu ja tuho

Hei miksei Lilyssä ole sellaista kategoriaa kuin “Häpeä”. Olis nimittäin nyt käyttöä.
__________________

Heitetäänpäs alkuun jotain kuivaa läppää. Onks tukka lätyssä ja allit hyvin? 

Joo että noinniinku.

Kuvaathan hei varmasti sieltä 15cm leuan alapuolelta, että pää näyttää varmasti kahluualtaassa viikon kelluneelta hedelmältä. Excellent!

Niin siis rennon letkeästi tässä juonnan ensin puheenvuoroani kahdelta kantilta ja isken sitten listojen kimppuun paniikinomaisesti, onkstää kaikille okei?

Kännykältä sillai nonchalantisti tsekkailen tätä mun muistilistaa. Jonka kirjasin ylös viime yönä. Olin kyllä pyöritelly asiaa päässäni jo pari viikkoa, mut sit aattelin tarttevani muistilistan. Varmaan huono idea joo, koska harjoittelin sitten sitä läpi metrossa vasta. Jos olisi vaan kertonut sen, minkä muistaisi. Kuin olis.

Sitten kun mulla on nää asiat ranskalaisilla viivoilla, niin kaiken viivojen väliin jäävän setin kiskon ihan hullulla tasatyöntökirillä läpi eiks niin. Koska tässä oli aikaraja ja puhun muutenkin oikeesti aika nopeesti.

Siis aivan törkeän nopeesti. Tiesittekö, muhun sattuu noin niinku fyysisellä että henkisellä tasolla  p u h u a   n ä i n k i n   h i t a a s t i.

Näkisitte kun pelaan Aliasta. Ei kuulkaa ole yhtään tiimiä, joka voittais meidän perheen moottoriturpapariskunnan. Ei vaan ole. Tulkaa koittamaan vaan!

Mut valoisana puolena lapset rakastaa mua. Niistä on hauskaa, kun puhun paljon. Ai niin ja suurin osa eläimistä. 

Et hei kiitos ja anteeksi. Ja tehkää oikeesti niinku mä sanon. Eikä niinku mä teen. Joomoi.

____________________

Lily Talksin puheenvuoroni aiheesta “yhteisöt yhteisön sisällä” ja “yhteisbloggaamisen ilot ja mahdollisuudet” löytyy tämän päivän aikan Toimituksen blogista ja sen voi katsoa myös alla olevasta videosta.

En suosittele kellekään, mutta katsokaa silti, ihan vaikka vahingonilosta. Koska paras ilo.

Ja ainiin, laittakaa ne äänet ihan pienille palkeille. Mulla on oikeesti myös tosi kova ääni. Kun pidin 50 hengen luentosalissa yhtä esitystä, takarivistä huudettiin että: “Ette varmasti anna sille sitä mikkiä.”

Olen puhunut. En puhu taas vähään aikaan.

 

 

Päivän kehonkuvallinen ja mediakriittinen ilonaihe

Halensin etusivun mekkokampanjan ihanat naurunrypyt, luonnollisen näköiset polvet, ja photoshoppaamattomat käsivarret saivat hymyn kohoamaan kasvoilleni ja mielen täyttymään ilolla.

Tätä voi tuskin toivoa, korostaa ja tehdä liikaa. Ai mitä? No tuoda monimuotoisuutta: eri kokoisia, muotoisia, värisiä, monen ikäisiä ja ikänsä näköisiä sekä omalla tavallaan kauniita kehoja lehtikuviin, mainoksiin sekä verkkokauppoihin virheettömiksi ja muovisen näköisiksi siloiteltujen kuvien sijaan.

Kiitos vinkistä Marille, tästä tuli todella hyvä mieli!

 

Kuvat: Halens