Kauneuden voimaton kaipuu

IMG_2564 IMG_2899 IMG_3157 IMG_2560IMG_2827 IMG_3111 IMG_2993

Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.*

Olen kirjoittanut itselleni, teille ihmisille ruudun takana tammi- ja helmikuun aikana niin monesti. Bussissa istuessani, pyörän selässä, kun kello on kaksitoista yöllä ja tie tappavan liukas. Uimahallin altaassa, jo uneen vaipuneen lapsen otsalle suukon antaessani. On ollut niin paljon sanoja, ajatuksia, joiden jäsentämistä kirjoittamalla olisin kaivannut kipeästi.

Välillä unissani olen istunut keittiön pöydän ääressä ja kirjoittanut: blogia, Facebook-viestejä, fanfictionia, sanoja, tuhansia lauseita, tunteita, ajatelmia, rakkautta, kaipuuta, arkieskapismia. Ja herännyt tajuten, että olen laiminlyönyt itseäni, kun olen jättänyt kirjoittamatta, hylännyt yhden varhaisimmista rakkauksistani, suomen kielen, verenperinnöistäni vahvimman, niin tyystin.

Olen oppinut itsestäni viimeisen neljän kuukauden aikana paljon, yllättänyt itseni kerta toisensa jälkeen ja antanut itselleni anteeksi asioita, joita vastaan olen taistellut vuosia. Kirjoittamatta jättämällä olen päästänyt kaikki ne oivallukset ajelehtimaan, hakemaan muotoaan, jolloin niistä on tullut vain sameaa vettä veneen verkkaisessa peräaallokossa, sen sijaan, että ne olisivat hiljaksiin helmiksi kiteytyneitä hiekanjyviä, joita voisi kantaa mukanaan kaulassa ja sormeilla epävarmuuden hetkellä.

Kaipaus. Kauneuden: taiteen, tanssin, sanojen kaipuu. Elämänmuutoksissa, henkilökohtaisissa kriiseissä, toivon ja motivaation ollessa hukassa kirjat, taidelämykset, sanojen virta ovat vieneet minua eteenpäin, laajentaneet ajattelua, laittaneet omia ongelmia paremmin mittakaavaansa. Eivätkä ne ole minua hylänneet, runous tai kauneus, minä olen päättänyt, enemmän tai vähemmän tietoisesti, ettei minulta löydy niille aikaa.

Muutaman mietelausekortin tekeminen tai instagram-kuvien ottaminen ei riitä tyydyttämään luomisen, kauneuden tietoisen näkemisen ja vangitsemisen kaipuutani. Eivät edes musiikki, lyriikat ja niiden kautta ja avulla tilanteiden uudelleen eläminen ole tarpeeksi.

Ja vaikka haluaisinkin puhua, ystäville, puolisolle, kollegalle, ajatuksista, joiden äärelle olen kompastellut, olen monen asian suhteen niin avoinna, lähes vereslihalla, että oman keskeneräisyyden ja toisaalta yllättävänkin kykenevyyden kohdatessaan kyyneleet ovat herkässä ja sanat, siinä hetkessä, hukassa.

Haluan kirjoittaa ne sanat ulos, itseni vuoksi, ollakseni ehjempi, parempi ihminen, ymmärtääkseni paremmin itseäni ja muita. Herätä tästä talviunesta, josta puuttuu luovuus ja tietoinen pysähtyminen, hidastaminen kauniiden asioiden äärelle. Antaa itselleni luvan kasata ajatuksia, sanallistaa niitä ja todeta, että varaamalla hetken ajastani tietoiselle ajattelulle, vapautan mieleni askartelemasta samojen asioiden parissa päivästä ja viikosta toiseen arkisten pulmien rinnalla.

Sillä miksi etsiä, jos ei ehdi tajuta löytäneensä?

// *Katkelma Eino Leinon runosta Elegia

Purkutaide herättää hylätyt kulmat henkiin

IMG_9511IMG_9537 IMG_9527 IMG_9535 IMG_9536 IMG_9520 IMG_9516 IMG_9519 IMG_9503 IMG_9491 IMG_9501 IMG_4237 IMG_4244

Keravan keskustasta on viime vuosina tyhjentynyt kaupungin kokoon nähden mittava kuutiomäärä liiketilaa ja autioina seisovat rakennukset ovat olleet aika masentava näky. Elokuussa rytisee, kun pytingit viimein kaatuvat uuden tieltä, mutta mikä parasta, ennen purkupallon ensimmäisiä iskuja kunnialla palvelleet seinät saavat vielä uuden elämän vapaaehtoisten tuottaman graffiti- ja katutaiteen näyttämönä.

Muutos ei jää vain ulkoseiniin, sillä paikallisaktiiviit pistivät tuulemaan ja Petterin liikekiinteistöä saa varata tämän kesän aikana ilmaiseksi yhteishyödyllisiin tapahtumiin, kuten kirppiskäyttöön, pop up-tempauksiin tai keikkoja varten – saa nähdä, mitä kaikkea kivaa keskustaan keksitään!

Olen aina sanonut, että Keravan paras myyntivaltti sijainnin (20min keskustasta Helsingin ytimeen) lisäksi ovat ihmiset ja meininki. Tänäkin kesänä muun muassa Keravan kesäkartano viihdyttää ja yhteisöllistää kaupunkilaisia ja nämä vapaasti varattavissa olevat keskustan tilat tuovat toivottavasti vielä lisää säpinää.

Tapahtumiakin näkyvämpi kaupunkikuvaan vaikuttava tekijä saattaa olla väri; Rakennusten ulkoseinät sekä Petterin sisätilat koristellaan näyttävin maalauksin. Purkutaiteen teosten yhteiskoko on nykyisellään 1300 neliömetriä ja kasvaa ennen projektin loppumista yli kahteentuhanteen neliöön, ellei enempäänkin. 

Kiinteistöt omistava SRV myönsi rakennusten ulkoseinien käyttöluvan Keravan kulttuuripalveluille, joka on välittänyt tiloja eteenpäin taiteilijoille ilmaiseksi ja välikätenä on toiminut Keravalla paljon puuhannut graffititaiteilija Jouni Väänänen, joka on ollut myös koko projektin alkuunpaneva voima. Projektia ovat mahdollistaneet omalta osaltaan sponsorit, joilta on saatu materiaaleja kuten maaleja ja ruokaa nälkätaiteilijoiden hengenpitimiksi.

Suurin kuhina kulmilla kävi viime viikonlopun Keravan päivässä, mutta pullojen suhinaa kuului tänäänkin, kun kävimme Kuutin kanssa kuvauskierroksella. Projektia luotsannut Väänänen on valinnut seiniä työstämään parikymmentä erilaista taidemuotonsa edustajaa Suomesta Yhdysvalloista tänne rantautuneisiin tekijöihin asti ja ikähaitarikin on laaja: nuorin taiteilijoista on 16 vuotia ja vanhin 62.

Lapsuudesta, nuoruudesta, koko elämän varrelta tutut kadunkulmat, parkkihallit, takakujat, joilta on ostettu kukkia, haettu paistopisteestä berliininmunkkeja, haisteltu pizzantuoksua ja tajuttu vaatekaupassa, rekkien välissä, Within Temptationsin Memoriesin soidessa, että reissussa olevan poikaystävän viesteissä on lopun alku… Niiden nurkkien autioituminen on surettanut ja toisaalta niiden räjähtäminen väri-iloon ja moninaisiin kuviin viimeisinä hetkinään kosketti yhtä lailla.

Perheen nelivuotiaan teokset pysäyttivät ihmetykseen, vaikka tämä rakentaa oman suhteensa aikanaan vasta niihin uusiin kulmiin.

Joten tunteellinen kiitos kaikille tämän projektin mahdollistaneille!

PINGviininä luoksesi liu’un

IMG_8856 IMG_8877IMG_8865 IMG_8863

Voisin jorista tähän jotain siitä, miten on siistiä, että edelleen tukevasti kasvusuuntaiselle sisällöntuottamisen (ja sen avulla markkinoimisen) alalle, digitaalisen median uusille kuvioille ja monipuolistuvien julkaisukanavien osaajille on saatu tasokas tapahtuma, jossa sekä kohdataan että koulutetaan. Olen vakavasti harrastukseni ottavana bloggaajana ja uusille haasteille ja tuttavuuksille lämpenevänä tyyppinä aidosti innoissani myös edellämainituista.

Mutta toukokuun ensimmäiset viikot ovat olleet aika ryydyttäviä. Allergia on puskenut päälle pahemmin kuin moneen vuoteen, kiitos rytinällä tulleen kevään. Hengittämisen mahdollistavat lääkkeet turvottavat kädet, jalat ja naaman tunnistamattomiksi ja olo on kuin halolla päähän lyöty. Kun päälle iskivät vielä äänen ja lopunkin virran vievä flunssa ja pari sairaana sohvannurkassa torkuttua päivää sekä vieressä omia asioitaan kimittävä lapsi, alkaa lääkkeiden viimein purressa ja olon hissuksiin kohentuessa viikonlopulle kasaantua melkoiset odotukset.

Olen kuunnellut oman ja parinkymmenen muun lapsen ilot, surut ja Ryhmä Hau-jutut mielestäni erittäin kiltisti. Pyyhkinyt, pukenut, niistänyt ja ruokkinut päivästä toiseen – oli oma olotila mukava eli ei. Ja siinä välissä bloganneeni ainakin toisinaan aktiivisesti.

Koenkin ansainneeni uutta virtaa ja inspiraatiota antavat somepöhinät, pari lasia kuohuvaa, poreet ja huonekaverin, joka on yksi hymyilevimmistä ja mukavimmista tyypeistä, joihin olen viime aikoina tutustunut. Joten PING Helsinki, olen todellakin valmis. Bring it on!

Ja pahoittelen jo etukäteen sitä, jos meininki on omalta osaltani koko tapahtuman tällainen:

Last hurrah

IMG_7323IMG_7574IMG_7307IMG_7350IMG_7516IMG_7356IMG_2819IMG_7384IMG_7392IMG_7436IMG_7473IMG_7576IMG_7388IMG_7640IMG_7660

Kun kollega on armoitettu Jokeri-fani, oli syntymäpäivälahja aika selvä – matsiin oli mentävä. Ja hyvään aikaan lähdimmekin, sillä tällä kertaa joukkueen taival KHL-kahinoissa katkesi reissumme jälkeiseen peliin. Mutta viihdyttävän pelikokemuksen joukkue tarjosi: kuroi jopa voittoon, mikä oli hyvä saavutus, kun pelattiin monessa kohdassa vaihtomiehillä, useiden avainpelaajien loukkaannuttua alkupeleissä.

Itse pelin lisäksi minua viehättää kaikkia joukkueurheilu- ja toki muitakin urheilulajeja seuratessani kanssakatsojien reaktioiden tiiraaminen: kuka huutaa riemusta, kenen kasvoille on ikuistunut riipivän epätoivoinen ilme ja kuka saa koko oman siivunsa katsomoa innostettua kannustamaan. (Se huutosakin johtaja on muuten Jokereiden peleissä useampaan otteeseen käytyäni aika selkeästi tuo keltapunahupparinen herrasmies toisiksi alimmassa kuvassa.)

Hauskaa oli ja peliin voisi suunnata työ- tai kaveriporukalla toistekin, sillä paikan päältä sai napattua juhlasankarille asiaankuuluvat juomat sekä eväät ja erätauoilla kerkesi hieman juttelemaan, toisin kuin vaikka elokuvissa. Eikä peliä katsomaan lähtiessään tarvitse vältellä spoilaantumista yhtä neuroottisesti.

Kollegan lähipiiri oli ihmetellyt, että menettekö pelkällä naisporukalla. Ennustan kuulkaa, että urheiluareenoiden katsojajoukko tasa-arvoistuu vaivihkaa, ennen kuin sitä mahdollisesti pelkäävät, mukahauskoja misogynistisiä kolumneja kirjoittelevat änkyrät sitä huomaavatkaan.

Ja soisin pelejä markkinoivien tahojen ottavan potentiaaliset naiskatsojat jatkossa ihan vakavissaan myös huomioon! Sillä naisia innostamalla, ei aliarvioimalla tai heille naureskelemalla, saataisiin kenties täytettyä monta penkkiriviä halleista, jotka toisinaan ammottavat puolityhjillään.

Taide ei ole vaikeaa




Kävimme lapseni, tuon (pian 4-vuotiaan) taidenäyttelyiden vakiokoluajan kanssa jälleen keravalaisessa Taide- ja museokeskus Sinkassa. Tällä kertaa Sinkasta löytyi Alpo Jaakolan ja Heikki W. Virolaisen teoksia esittelevä Näkijöitten sukua-näyttely.

Tutustuimme näyttelyyn isäni, äitini ja Kuutin kanssa ja nuorinkin museokävijä viihtyi reissussa hyvin. Iltasadun jälkeen kyselin lapselta vielä fiiliksiä käynnistä. Saamani vastaukset vahvistivat edelleen ajatustani, ettei taide, klassinen tai nykytaide, ole vaikeaa, ellei siitä tee sellaista.

Minulle taide on tapa siirtää tietoa, herättää tunteita, ottaa kantaa ja välittää viestejä – sitä voi kokea ja tulkita iästä tai muista taustatekijöistä riippumatta, kukin omista lähtökohdistaan käsin. Taide on luomista, oman sisäisen maailman näkyväksi tekemistä toiselle sekä yhteiskuntien ja yksilöiden varaventtiili.

Mitä mieltä lapsi sitten oli näyttelystä?

 

Ä: “Mikä juttu näyttelyssä oli kivaa?”

K: “Se kun nähtiin Ukin kanssa kuningas ja Mummin kanssa se jättikala. Ja kahvilla käynti!”

Ä: “Mikä siellä oli jännin työ?”

K: “Se äitikala ja lapsikala ja puu, jossa oli kanoja. Ja se työ, missä se mies oli ollut joessa ja äiti auttoi sen ylös.”

Ä: “Miksi ne taiteilijat teki sellaisia kaloja ja tauluja?”

K: “Kun ne halusi… Se oli niistä hyvä idea. Ja sitten se yksi mies halusi olla ihan rauhassa ja tehdä niitä patsaita. Sen mielestä eläimille piti olla kiva eikä niitä saanut ampua. Ja piti osata kävellä paikkoihin ja olla ihan rauhallisesti.”

 

Kun tutustuu vaikkapa Jaakolan töihin, käy ilmi, että hän on saanut innoituksensa soilta ja metsistä. Virolainen ja Jaakola jakoivat eetoksen, uskon luonnon ja ihmisen yhteydestä, uskoen “rotan ja ihmisen kohtalon olevan yhtä” ja ”saman elämä katsovan meitä kaikista silmistä”.

Jaakolaa kutsuttiin Loimaan erakoksi ja hän tarjosi luonnonsuojeluliikkeelle tärkeän ennakkotapauksen; Seitsemänkymmentäluvulla hänen rajanaapurinsa joutui maksamaan isot sakot kaadettuaan hänen tonttinsa rajalla sijainneen pienen metsän. Taiteilija oli väittänyt, että se tuhosi hänen työ- ja luomiskykynsä.

Siinä valossa, lapsi oli poiminut aika hyvin teoksista ja näyttelyssä pyörineestä dokumentista taiteilijoiden aatoksia. Ei ollenkaan vaikeaa, jos nelivuotiaskin sen tajuaa!

Alkutalven must-see-sarja!

  Kun ehdin seuraavan kerran katsoa televisiota, “ahmin” todennäköisesti parissa päivässä putkeen Jessica Jonesin, joka ilmestyi Netflixiin eilen.

Jessica Jones on jatkumoa Marvelin supersankariaiheisille minisarjoille kuten Daredevilille ja Marvel-universumiin sijoittuvalle Agent Carterille. 

Pidin molemmista sarjoista paljon, vaikka ne olivat hyvin eri henkisiä. Daredevil on visuaalisesti synkempi, mutta hienosti toteutettu läpihäivytettyine siirtymineen ja sarjakuvamaisine elementteineen kun taas Carterissa retroestetiikka ja feministiset teemat aiheuttivat onnen- ja vilunväristyksiä. 

Jessica Jones-sarjassa esiintyyy muuten Marvelversumin ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen pariskunta, mikä on pienuudessaan nykäys oikeaan suuntaan.

Näyttelijätiimi on nimekäs, tutut kasvot muun muassa Breaking Badista, Doctor Whosta ja Matrixista seikkailevat tarinan sankareina ja pahiksina. 

Sarjassa käsitellään supersankaruuden ja sen taakse jättämisen tematiikan lisäksi psykologisten ja fyysisten hyökkäysten kohteeksi joutumisen vaikutuksia ja sitä, miten ne heikastuvat päähahmon elämään.

Joten heti kun tahti hiljenee, minua ei saa Netflixin äärestä hevillä irti, iiiiks.

Jos katsot yhden sarjan tänä syksynä

Miss-FisherMFMM_1-800x586 maxresdefaultmiss-fisher-ep7-and-jack

Katso, tai uudelleen-katso Miss Fisher Murder Mysteries.

Ai miksikö? Koska Neiti Fisherin murhamysteerit on visuaalisesti huikean kaunis ja juonellisesti kutkuttava; Pitkät juonet ja lyhyet minijuonet lomittuvat hienosti.

Sarja on tähditetty moniulotteisilla ja uskottavilla hahmoilla ja se läpäisee kirjaimellisesti kaikki feministiset ruututestit!

Sa saikin allekirjoittaneen viettämään useamman intensiivi-viikon näytön ääressä. Nyt itkettää, ettei enempää löydy, mutta siltä varalta, että etsit syksyysi salapoliisisarjan kutkutusta, kauneutta, koskettavia hetkiä ja vallankumouksellisen rohkeita naisia, klikkaa itsesi Netflixiin tai koeta saada sarja käsiisi muuta kautta.

Suosittelen kympillä!

Kuvat: täältä, täältä, täältä ja täältä

 

Missä se oikein luuraa?

Sanotaan näin, että viettämässä laatuaikaa aviomiehensä kanssa. Eikä valitettavasti siinä mielessä vaan työpöydän ääressä, kumpikin omalla koneellaan kököttäen. Aloitimme nimittäin kauan aikaa sitten loppuun saattamamme projektin uudestaan ja kaikkeen täysillä heittäytyvänä koetan saada pelisarjan kahlattua loppuun vielä loman aikana. 

Tarinaa on omakohtaisen kokemukseni perusteella helpompi seurata, kun sen ahmii mahdollisimman nopeasti, oli kyse sitten kirjoista tai peleistä. Eikä maailmankaikkeuden paras avaruuspoikaystäväkään tee puuhasta kurjempaa – tosin mies pisti minut hoitamaan tällä kierroksella myös räiskinnät itse, pöh.

 

Kuvituksena editoituja kuvakaappauksia Mass Effectin ensimmäisestä ja toisesta osasta.

 

 

 

Näin koulutat lohikäärmeesi

Kuutti sai Streamteamin kautta, Netflixiin ilmestyneen lohikäärmeiden ja näiden “ratsastajien” seikkailuja seuraavan tv-sarjan kunniaksi itselleen oman lohikäärmeen.

“Myrskykiitäjä” onkin päässyt mukaan aamupalalle ja iltapäiväkahvipöytään, venehommiin, pyykkäämään lakanoita ja rantaleikkeihin. Putosipa raukka jopa meren pohjaan.

Tulisikohan lohikäärmeistä seurava villitys junien ja ponien rinnalle? Jos näin pääsisi käymään, en ainakaan panisi pahakseni.

Remontin raskauttamilla vanhemmilla alkaa tässä vaiheessa positiivisuus rakoilla ja mökkityömaalla on heiluteltu sanan säilää ja kiukuteltu.

Halu saada valmista jälkeä aikaiseksi olisi kovempi kuin työskentelyvauhti. Eikä jaloissa pyörivä seurankipeä kolmevuotias varsinaisesti auta asiaa.

Juuri tästä syystä emme haluaisi ryhtyä talonrakennusprojektiin, sillä avioerohan paljon tätä isommasta, kerralla tehtävästä remontista varmaan seuraisi.

 

Sadepäivän iloksi: Lasten sunnuntai Sinkassa

Sinkan lasten sunnuntaina (klik) paikallisen taidemuseon valtaavat lapset ja (iso)vanhemmat sekä lapsenmieliset aikuiset. Päivän aikana tutustuaan Sateenkaaren alla -näyttelyyn ja puuhaillaan värien parissa. Me kävimme viettämässä uhmatyypin ja isovanhempien kanssa yhteistä aikaa ja tekin ehditte vielä!

Taidenautintojen lisäksi museolta löytyi värikäs työpaja, jossa askarreltiin “kuulamaalauksia” ja silkkipaperitaidetta. Museon tiloissa sai ratkoa värillisiä arvoituksia eri aisteilla ja yläkerrasta löytyi satuopastus Tivolimäen Kalle -näyttelyyn. Ensimmäinen satuopastus alkoi yhdeltätoista, mutta kolmelta kerkiää vielä uudelle kierrokselle.

Keravalle sijoittuvan ja tivoliperheen elämästä kertovan Tivolimäen Kalle-kirjan kuvitus on esillä Sinkan Helmipaikalla. Kuvitusten siimeksessä kerrotuissa saduissa seikkailivat tivolin eläimet ja lapset (tai miksei aikuisetkin) pääsivät hyppäämään tulirenkaan läpi sekä kuulemaan eräästä hurjasta pakomatkasta.

P.S. Vinkkiviitonen: Sinkassa järjestetään opastuksia ja työpajoja sopimuksesta myös paikallisille päiväkodeille ja muille toimijoille!

 

Sinkan lasten sunnuntai on lapsille maksuton. Aikuiset mukaan Sinkan pääsylipulla 5/3€. Huom! Alle 16-vuotiaat ilmaiseksi.