Mitä olennaista opin tällä viikolla (supersankarisarjoista) ?

”And you think that the rambling in the internet will change anything?”
”People seek the truth no matter where they find it.”
”That may have been the case when you and I were young. This world around us is preoccupied with celebrity weddings and videos of cats. But… complicated issues, issues that matter they take too much focus. They take too much time from texting and the thousands channels on the satellite dish.”
”Guess I have more faith in humanity.”
 

Daredevil-televisiosarja yllätti iloisesti. Ei väkivaltaisuudellaan tai komeilla näyttelijöillään (paitsi eräällä ihanalla punapigmenttisellä kaunottarella) vaan vahvalla yrityksellä käsitellä mäiskinnän ja loikkien lomassa myös yhteiskunnallisia ja inhimillisyyden perustaan pureutuvia kysymyksiä. 

Kuka saa tehdä toisten elämään, turvallisuuteen ja olemassaoloon liittyviä päätöksiä? Tulisiko lakia noudattaa silloinkin, kun säädetyt lait ja toimeenpanovalta epäonnistuvat suojelemaan yksilöiden perusoikeuksia? 

Mikä tekee ihmisestä pahan? Millaisena useiden monoteististen uskojen tarinoissa esiintyvä paholainen näyttäytyy; Vertauskuvana, todellisena henkilönä, uhkana, joka pitää uskovat varpaillaan vaiko ihmisyyden synkimpinä piirteinä – niissä ihmisissä, joiden sisällä muut näkevät vain pimeyttä?

Missä menee aikeen ja teon raja? Antavatko toisen pahat teot oikeutuksen vastata väkivalloin? Milloin ylitetään raja, jonka taakse astuttuaan on itse yhtä paha kuin vastustajansa?

Miten informaatiotulva vaikuttaa ihmisiin? Kaipaammeko helppoja ratkaisuja, keulakuvia, populismia ja valmiiksi pureskeltuja vastauksia?

Onko tutkivalle journalismille ja ajattelua vaativille lukujutuille enää tilaa – ainakaan suuren yleisön näkökulmasta? Kiinnostavatko asiat meitä sen laajemmin kuin mitä ne vaikuttavat välittömästi omaan elämäämme?

Paljon kysymyksiä, jonkin verran yksilöiden muodostamia vastausrakennelmien kivijalkoja ja sopiva yhdistelmä ajatusten herättelyä ja toimintaa. Norppaemo tykkäsi!

 

P.S. Tsekatkaa myös edellinen ”Mitä opin supersankareilta”-sitaatti täältä.
 

Romantiikkapäivitys eli pienten eleiden tärkeydestä

Muistatteko kun kirjoitin romantiikkavajauksesta ja totesin että älykkyydestään, kokkaustaidostaan ja muista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mieheni ei ole kovin taipuvainen romanttisiin eleisiin tai urotekoihin… sanoin, lahjoin tai tunnustuksin.

Voitte siis ehkä kuvitella, että olin varovaisen innoissani saadessani pääsiäisleirille viestin, jossa kerrottiin, että minua odottaisi kotona jokin pienenpieni yllätys. Olin vilpittömän ilahtunut ajatuksesta, että mies oli poissaoloni aikana tuhrannut vapaa-aikaansa hankkimalla allekirjoittaneelle jotain kivaa. Kuten kävi ilmi, minilahjaan oli myös uhrattu ajatusta sekä kuunneltu vaimon hartaita toiveita ja surkeita kitinöitä – sain nimittäin zombiehevos-yksisarvisen! 

Jokunen teistä varmasti miettii, että mitä ihmettä. Juttu juontaa juurensa siihen, että märehdin miehelle katkerana, etten saanut työn alla olleeseen yhteispeliimme hahmolleni halumaani, pahuksen siistiä ratsua. Sillä kukapa ei haluaisi ratsastaa epäkuolleella otuksella, jonka päästä sojottaa ruosteinen miekka. Imago ennen kaikkea, eikös?

Kyseessä lienee vähän sama tilanne kuin jos olisin huomannut kaupassa erityisen ihanat korvakorut ja mies olisi sitten käynyt ostamassa ne. Paitsi että omistan kymmeniä korvakoruja enkä omistanut tätä ennen yhtään zombiehevosta. Korvakorut olisin voinut ostaa itse, mutta en olisi missään nimessä kehdannut käyttää oikeaa rahaa kuvitteellisen kulkupelin hankintaan. 

On se hieno, en kestä. 

 

 

Romantiikkavajaus ja sen ratkaisut

Kirjoitin kerran itsestäni lyhyttä, englanninkielistä kuvausta, johon koetin tiivistää olennaisimman. Päädyin kuvailemaan itseäni rimpsulla, joka päättyi sanoihin ”and occasionally a hopeless romantic with a dirty mind” tai jotain muuta vastaavaa.

Pidän tosin monia yleisesti romanttisiksi miellettyjä asioita hieman korneina ja imelinä. Lässytys, ylenpalttinen lahjominen ja onnelliset höttöloput ilman dramatiikkaa – plääh. Viehätyn ennemminkin intohimoisista, vaikeuksien voittamisesta ja yhdessä kasvamisesta kertovista parisuhde- ja rakkaustarinoista.

Eli juuri sellaisista tarinoista ja suhteista, joilla ei ole useinkaan mitään tekemistä keskiverron, helposti käynnistyvän ja etenevän, perusvakaan parisuhteen kanssa. Ja joissa eläminen olisi ihan kauhean kuluttavaa ja pääasiassa piinallista. Pöh. 

Olen kuitenkin jossain määrin romantiikkaa ja suuria tunteita kaipaava tyyppi, joka on avioitunut harvinaisen täyspäisen, rauhaa, hiljaisuutta, yksinoloa ja omaa tilaa kaipaavan miehen kanssa… Juuri sen kaverin, joka tuo kukkia käskystä kerran vuodessa, kehuu pari kertaa puolivuosittain ja pitää romanttisimpana mahdollisena tekona satunnaista sängyssä löhöilyä sunnuntaisin. 

Eikä peiton alla halailussa ole mitään vikaa – olen valtaosan ajasta täysin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. (Kukapa olisi missään parisuhteessa tyytyväinen ihan jokaista yhteiselon minuuttia). Minulla on varsin rakastettava, perhe-elämään ja parisuhteeseemme omilla tavoillaan aikaa, vaivaa ja rahaa satsaava puoliso, joka osallistuu ja kantaa vastuuta. 

Siksi en ajoittaisessa säpinän kaipuussani ryhdykään kaivamaan verta nenästäni, haasta riitaa tai koeta tehdä miestäni mustasukkaiseksi. En valita, nurise tai murjota huomionosoitusten tai kehujen puutteesta – ainakaan jatkuvasti. Jos ne eivät tule luonnostaan, ei niitä pakollakaan saa aikaan. 

Mitä siis tekee toivoton, hieman kyyninen ja erityisesti sielua riipiviä nyyhkytarinoita janoava romantikko? 

Lukee kirjoja, katsoo televisiosarjoja ja viimeaikaisesta päätellen myös pelaa pelejä. Ai miten niin tätä postausta inspiroivat akuutit vieroitusoireet, joita sain jälleen yhden virtuaaliromanssin päätyttyä?

On kauhean kätevää kokea äärimmäisiä tunteita, jotka voi jättää hyllylle sulkiessaan kirjan, klikatessaan Netflixin kiinni tai sammuttaessaan koneen – jättää ihastumiset, vihastumiset tai traagiset kohtalot enimmäkseen taka-alalle ja palata kirjoittamaan kiltisti esseitä, maksamaan asuntolainan korkoja sekä pesemään pyykkiä. Elämään sitä oikeaa, tasaista ja leppoisaa arkea.

P.S. Ja kohdataanpa tosiasiat; Aika harva rohkenisi tai viitsisi varmaan tapailla tällaisia tyyppejä tosielämässä:

 

En varmaan ole yksin ajatusteni kanssa, joten uskaltaako joku muukin potevansa jatkuvaa tai satunnaista romantiikkavajausta?

Kuva: Pati Cmak

Kiasma: Kasvokimara & Elementit Feat. kersat

Piipahdimme Kuutin ja eräiden viehättävien neitien seurassa Kiasmassa – sekä taidenäyttelyissä että kahvilan puolella. Lapset otettiin jälleen kivasti huomioon, oppaat koettivat ohjeistaa hienovaraisesti meitä vanhempia karttelemaan kolmoskerroksen mustavalkoisia pillukuvia ja suuntaamaan esimerkiksi Kiasma-monsterin lastenreitille ja yläkerran Elementit näyttelyyn…

Tosin ihmiskehoihin varsin luontevasti suhtautuvat 3- ja 4-vuotiaat seurueemme lapsijäsenet olisivat tuskin pahastuneet erinäisten kehoja tutkiskelevien kuvien katselusta – tosin ne eivät olisi välttämättä myöskään kiinnostaneet kauheasti. Saimme museo-oppailta suosituksia ”lapsiystävällisistä” teoksista ja Kuuttikin sai kovasti kaipaamansa tarran, vaikka ei joutunutkaan maksamaan pääsymaksua.

Edelleen lisäarvoa kokemukselle antoivat (niin lapsen kuin äidinkin osalta) Kiasman rakennus itsessään sekä ikkunoista aukeavat maisemat; Erityisesti ylimmän kerroksen isosta ikkunasta aukeavat melkoiset näkymät. Kuutin ihastelulistan kympin kärkeen pääsivät muutaman teoksen lisäksi myös ratikat ja nainen punaisessa takissa. Viimeisin kuulemma siksi, että alapuolella liikkuvilla ihmisillä oli lähes yksinomaan mustia päällysvaatteita ja väriläiskä katukuvassa ilahdutti metrin mittaista esteetikkoamme.

Lapsilla vaikutti olevan hauskaa, aikuisilla oli tosin enemmän tai vähemmän vastuullaan muistuttaa, ettei juosta voi ihan päättömästi eikä suurimpaan osaan teoksista saa koskea. Kuutin kanssa olemme tosin kiertäneet erinäisiä taidenäyttelyitä siinä määrin paljon viime aikoina, että tämä muisti varsin hyvin ohjeistuksen käsi kädessä kulkemisesta ja teosten tutkailusta hieman etäämpää. Edistystä tapahtuu – siistiä!

Tulemme uudestaankin, kiitos ja anteeksi jälleen.

 

Katso myös: Taide kuuluu kaikille eli edellinen Kiasma-reissuraportti

Nää muijat ei hajoo

Palautin alkuviikosta opiskelujeni vihoviimeisen tenttivastauksen, eilen kävin viimeisessä seminaarissa – enää pitää hakea tutkintotodistus jossain vaiheessa. Tosin sitä ennen pitää naputella vielä muutama varsin laaja essee ja kasata raportti niin ikään viimeisestä hankkeesta. Monella tapaa siis viimeisiä viedään ja töitäkin on tullut tehtyä valmistumisen eteen aika usein yötä myöten; Pieni irtiotto ja juhlistaminenkin olivat mielestäni ihan paikallaan.

Jätin pojan ja miehen rakentelemaan legoilla ja junaradoilla, hyppäsin oikeaan junaan ja kävin Helsingissä ikkunaostos- ja vähän shoppailukierroksellakin Iksun kanssa. Sen jälkeen suuntasimme katsomaan Netflixin uuden alkuperäissarjan the Unbreakable Kimmy Schmidt:in ensimmäisiä jaksoja, syömään, juomaan ja tutustumaan muihin StreamTeamin jäseniin. Ja omiin jäseniimme, sillä illan ohjelmaamme kuului myös Yin joogaa. Kyllä, norppaemo joogaamassa, mahtoi olla näky!

Maailmanlopun korvatulehduskierteet, päälle puskevat deadlinet, rantakuntovaatimukset, remontit, vesivahingot… huolenaiheita ja paineita riittää itse kullekin kannettavakseen. Juuri tällaiset illat hyvän seuran, ruoan ja juoman sekä tekemisen parissa ovat yksi asia, jotka pitävät työ- ja perhe-elämän kanssa poukkoilevien naisten pääkopat kasassa tai näin ainakin väittäisin.

Kello oli lähemmäs puolenyön, kun kömmin sänkyyn asti. Mieli ja keho olivat kevyet ja arkihuolet karistetut. Kiitos siis kaikille ihanille naisille – ja yhdelle miehelle sekä tietysti Netflixille illasta. Tuli oikeasti todella hyvään saumaan! 

 

 

Minne mennä tänään // Testiryhmä Sinkassa

Vielä ehtii – ainakin jos asuu Keski-Uudellamaalla. Ai minne? No Sinkan ilmaispäivään tietysti. Taidekeskus Sinkassa kun on ilmainen sisäänpääsy jokaisen kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina.

Päätimme hyödyntää mahdollisuuden tavallistakin huokeampaan taide-elämykseen (normaalisti alle 16-vuotiaat pääsevät joka tapauksessa ilmaiseksi, aikuiset maksavat vitosen ja opiskelijalta lippu maksaa vain kolme euroa), sillä ulkona pyrytti märkiä jalkarättejä eikä ajatus hangessa töröttämisestä oikein jaksanut innostaa. Aktiiviset ulkoilijaäidit ja niin edelleen…

Taapersimme lapsen kanssa Sinkkaan ja olimme ulko-ovilla tismalleen aukeamisaikaan. Kuutti huomasi heti sisään astuessamme Sinkan pienen kahvion ja totesi varsin vihjailevaan sävyyn olevansa hyvin janoinen. Lupasin hövelinä ja sunnuntaituulisena tälle puolikkaan limsan ja kenties keksinkin, kunhan ensin olisimme kiertäneet näyttelyn. 

Kuutilta sai hyviä tulkintoja palloteoksiin. Hän löysi niistä Totorosta tuttuja mustapalleroita, aurinkoja, maapallon, saaria, merta, omenoita, Papan veneen värin, lunta ja rantakiviä. Värit kiehtoivat kaiken kaikkiaan paljon. Raitateokset jättivät lapsen vähän kylmäksi, mutta sen sijaan kaikki videoteokset kiinnostivat.

Ne teokset, joihin sai koskea tai joihin pääsi osallistumaan, olivat ennalta-arvattavasti lapsen suosikkeja; Vaakateoksen päällä ihmeteltiin vaihtuvia lukuja ja tikkatauluteokseen aseteltiin omat tikat hartaudella sekä keskittyneesti. Yläkerran Taikakaappi esineineen ja hahmoineen oli kuitenkin ehdottomasti kiinnostavin ja sitä olisi tutkittu vaikka kuinka pitkään.

Kolmivuotiaan kanssa näyttelyssä vierähti kolmisen varttia, tunninkin olisi saanut kulumaan, ellen olisi itse tutustunut näyttelyyn jo aiemmin partioryhmäni kanssa. Lopuksi istahdimme vielä limulle ja keskustelemaan näyttelystä. 

Näyttelyn tärpit:
Leikki-ikäisen suosikki: Taikakaappi
Minä-itse-tekijätyypin suosikki: Tikkatauluteos
Marimekon raitapaitafanin sytyttää: Tuhottoman monta raitakuosia
Isojen nimien ystävälle: Chagallit ja Picassot yläkerrassa

P.S. Video tikkatauluteokseen osallistumisesta löytyy täältä

ONE LITTLE INDIAN BOY

 

Noudatin teidän neuvojanne – ja vähän omianikin. Tein jotain, mikä on meditatiivista, ajatukset tehokkaasti itseensä liimaavaa ja mieluisaa. Ihan pienen pienen hetken lapsen kanssa maalaamisen ja iltapalahommien välissä, mutta kuitenkin. Olipas erittäin jees!

 

 

Niitä hyviä hetkiä

Jos keskiviikkona oli jotenkin erityisen raskaan tuntuista pakertaa arkea läpi – siitä paljon puhutusta aamusta alkaen (kiitos muuten kaikille keskusteluun osallistuneille!), oli tiistaina huomattavasti letkeämpi päivä.

Olikin ihan paikallaan käydä läpi näitä toissapäiväisiä kuvia, sillä niitä karsiessani ja muokatessani palasi hyvin mieleen, että reissussa, menossa ja meiningissä lapseni osaa käyttäytyä varsin mallikelpoistesti. Eikä niitä kiukkukohtauksia saada pahemmin myöskään isovanhemmilla tai kylässä – pitäisi ehkä pyytää useammin vieraita meille, jos vieraskoreus siirtyisi kotiinkin.

Kävimme tiistaina Liikenneturvan järjestämässä tilaisuudessa keskustelemassa lasten autossa kuljettamiseen liittyvistä turvallisuusasioista sekä kyselemässä asiantuntijoilta turvavälineiden valinnasta – isommille tai pienemmille lapsille. Poimin tilaisuudesta ajateltavaksi ja taskuun muutamia vinkkejä sekä yhden postausaiheen. 

Kuutti oli puolestaan omassa elementissään eli santsaamassa hedelmiä ja minismoothieita aamiaispöydästä, tutkimassa tilaa, piirtämässä ja mopoilemassa leikkipisteessä uusien sekä ennalta tuttujen kavereiden kanssa. Ei mitään nitinöitä siirtymisissä tai muissa peruspuuhissa, kun tiedossa oli riittävän hyvää sapuskaa ja tekemistä…

Suuntasimme Puutalon porukan kanssa vielä Luonnontieteelliseen museoon, jossa lapsia kiinnostivat vaihtelevassa määrin eniten tähtöset, puisen sillan yli edestakaisin juokseminen, pimeässä huoneessa ihmettely, eri eläinten kakat, levähdyspenkkien väliin jäävä kolo sekä dinosaurusten luurankojen hampaat, joiden pesuun olisi kuulemma kaivattu jätti-isoa hammasharjaa. Mainiot tyypit ja aika erilaiset näkökulmat museovierailuun kuin keskivertoaikuisella, veikkaisin. (Olisi varmaan aika jännää olla yhtäkkiä reippaasti alle kaksikymmentäkiloinen ja metrin mittainen.)

Koetin välillä käydä opettavaista keskustelua eri eläinlajeista, mutta suurin osa horinoistani taisi kaikua kuuroille korville. Onneksi museokäyntejä olisi varaa tehdä useamminkin, ainakin näin opiskelijahintaisilla lipuilla, joten en kasannut reissulle paineita oppimistavoitteista. Muutenkin lasten kanssa liikkuessa pysyy tyytyväisempänä, kun unohtaa lähtökohtaisesti ajatuksen omasta tutkiskelusta tai kuvaamisesta ja keskittyy pitämään museon kokoelmat ehjinä ja lapsen näköpiirissään, sen verran liukkaasti nuo naperot jo kipittävät omille teilleen.

Museosta poistuttuamme kävimme vielä ravintolassa pizzoilla ja Kuutti nukahti sovitusti rattaisiinsa ennen kuin ehdimme edes ulos kauppakeskuksen yläkerrasta, jonne olimme vetäytyneet syömään. Sarjassamme malliesimerkki tilanteista, joissa se etukäteisvalmistelu ja -keskustelu oikeasti toimi; Jos lapselle olisi tullut täysin yllätyksenä tieto rattaissa nukuttavista päiväunista, olisi tilanteessa, (väsyneen lapsen ja lounasaikaan varsin täyden ravintolan huomioon ottaen), ollut kaikki katastrofin ainekset kasassa. Kun unia oli povattu ja pohjustettu useaan otteeseen aiemmin, Kuutti tiesi, että nyt nukuttaisiin rattaissa tällä kertaa ja se siitä. Kaveri kiipesikin mukisematta vankkureihinsa, pyysi sadesuojaa rattaiden päälle näkösuojaksi ja simahti saman tien.

Kuuttihan käyttäytyi ikäisekseen erittäin mallikelpoisesti koko kierroksen. Tuollainen päivän uni- ja ruokarytmiä sotkeva paikasta toiseen matkaaminen sekä monet kivat, mutta kuitenkin uudet ja siten kuormittavat tilanteet ovat yhdistelmänä tavallaan aika stressaavia. Pitäisikin antaa lapselle erityisen iso annos kehuja sekä päänsisäistä tunnustusta tämän kiskaistessa neljäsosavuorokauden mittaisen hyvän käytöksen putken. Ehkäpä taputella myös itseään hieman olalle.

Pitipä nyt sanomani, eilisen vuodatuksen jälkimainingeissa, että on niitä hyviäkin hetkiä. Myös tässä myrskyisemmässä vaiheessa, tuhoa ja kauhua kylvävän uhma-aallon pyyhkiessä kaiken irtaimen ja mutsin kärsivällisyyden viimeisetkin puuntyngät mennessään säännöllisin väliajoin.

Mitähän ihmettä täällä tapahtuu Vol. 2

 

Pahoittelen syvästi tätä huikeaa kuvanlaatua. Olohuoneessa tapahtuu kuitenkin jotain, jonka halusin ikuistaa. Nimittäin sen, millainen räjähdys saadaan aikaan sillä, että mies saa päähänsä ryhtyä päivittämään huushollimme tietokonearsenaalia.

Kuvasta pitäisi löytyä ainakin:
– Yksi höyrähtänyt nörttimies
– Akkukäyttöinen ruuvinväännin teräsarjabokseineen
– Hämmentynyt lapsi
– Paikaltaan irti kiskottu työpöytä
– Yksi pöytäkone, yksi kannettava ja yksi näyttö
– Otsalamppu
– Tulevan keskusyksikön kotelo

Juuh, kun nörttimies päättää tomuttaa nurkkia ja pistää vaimon kynäpurkit työpöydällä uuteen järjestykseen – eli rahaata ne tarpeettomina kirjahyllyyn tietokoneidensa tieltä, tiedossa on takuuvarmasti eri oloista rymseeraamista kuin vaikkapa Raissin retrotekstiilisekoilut. Joskus toivon, että tuo kaveri voisi hankkia vaikka uudet verhot. Tulisi halvemmaksi ja vaatisi vähemmän johtojen piilottelemista… Toisaalta pitää miehenkin saada sisustaa!

 

Pelaamisesta ja erään avioliiton kommunikaatiosta

 

 

Kaikki alkoi kaverin linkittämästä humoristisesta foorumiketjusta, jota tämä arvioi minun arvostavan. Jaoin linkin myös miehelle ja siitä se sitten lähti… Halusin jakaa kanssanne tämän krhm hienon viestiketjun, tosin muutamien läheisten nimien ja liian henkilökohtaisten yksityiskohtien osalta siivottuna… Itse asiassa useammastakin syystä:

1) Kun pariskunnalla on seurustelun alkaessa hyvin erilaiset harrastukset: toinen piirtää, lukee ja urheilee satunnaisesti kun toinen puolestaan pelaa, soittaa ja urheilee omalla tahollaan eri lajien parissa, on yhdessä tekemisen kannalta oikeastaan kaksi vaihtoehtoa – löytää uusi yhteinen harrastus tai tutustuttaa kumppani omaan harrastukseensa puolin ja/tai toisin. Vaihtoehtona on toki puuhailla omiaan tahollaan, mutta pidemmän päälle voi käydä niin, ettei myöskään yhteisiä puheenaiheita löydy, ellei opiskelu- tai työala satu olemaan samankaltainen.

Meidän tapauksessamme yhteinen kosketuspinta on löytynyt tv-sarjoista, muutamista urheilulajeista ja viime aikoina myös pelaamisesta, tosin varsin pintapuolisesti, koska oma pelaushistoriani on hyvin lyhyt.

2) Onnea on puoliso, jolle voin sekoilla, fangirlittää ja selittää pikkutuhmiakin juttuja – tekstiviestein, sanoin tai verkosta löydetyin kuvin, luennolla, kotona ja ravintolapöydässä. Sellainen kumppani, jonka kanssa voi pallotella ideoita, jakaa löytämiään tyhmiä juttuja, ilman että kumpikaan loukkaantuu, poteroituu oman sukupuolensa taakse tai asettaa oman näkökulmansa ja tottumuksensa toisen yläpuolelle. Toki hyvät ystävätkin, joille voi tunnustaa ne säätämisensä, joilta haluaa säästää aviomiestään, ovat kullanarvoisia. 

3) Pakollisena disclaimerina todettakoon, että en halua tällä missään tapauksessa sanoa, että miehet sitä ja naiset tätä. Että pelaamiseen liittyvät tottumukset, taipumus ongelmanratkaisuun keskittyvien pelien suosimiseen tai romantiikankaipuuseen olisivat jotenkin sukupuolisidonnaisia. Toisia kiinnostaa piirittää pikselihahmoja ja toisia pyrkiä valloittamaan maailma naittamalla jälkeläisiään oikeaan sukuun, lähettämällä joukkojaan liikkeelle oikeaan aikaan tai solmimalla kauppasopimuksia. Eläköön se iso pieni ero.

Pariskunnan välisestä viestiketjusta ei aina hahmota sitä, kuinka tosissaan jotain sanotaan. Tässä tapauksessa mikään esitetyistä yleistyksistä ei ole sellainen, johon kumpikaan meistä uskoisi aukottomana. Totesinpa vain, että itselleni, ei pelaavalle, pelien ohjaamista ja haltuunottamista vähän pelkäävällekin sopivasti markkinoitu peli olisi voinut toimia pelimaailmaan tutustuttavana tekijänä jo paljon aiemmin. En usko, että tämä johtuu suinkaan sukupuolestani vaan siitä, millaisista asioista kiinnostun muutenkin.

Omista lähtökohdistani käsin toivoisin siis monipuolisempia vaihtoehtoja olevan esillä myös isosti markkinoitujen pelien osalta. Rymistelyyn, maailman pelastamiseen, kahdenkymmenen tuhannen vihollisen tappamiseen, kaahaamiseen tai kuudenkymmenen tuhannen maagisen kengänpohjan keräämiseen keskittyvien pelien rinnalle voisi olla tilausta peleille, joissa painopiste olisi vielä suuremmassa määrin draaman kaaressa, hahmojen kehittymisessä ja niiden välisissä suhteissa… Ja joiden keulakuvana olisi muutakin kuin kessutukalla varustettu kolmikymppinen miehenköriläs.

 

Millaisia tietokone- tai konsolipelejä te pelaatte tai millaisilla peleillä teidät saisi houkuteltua kokeilemaan?

 

P.S. Onneksi en roiku (vielä) peliaiheisilla foorumeilla, koska kuuluisin muuten sangen varmasti tuohon kyseenalaisia tekstejä tuottavien ja kaksimielisiä heittoja viljelevien naisten porukkaan. Muahhahah.