Romantiikkapäivitys eli pienten eleiden tärkeydestä

Muistatteko kun kirjoitin romantiikkavajauksesta ja totesin että älykkyydestään, kokkaustaidostaan ja muista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mieheni ei ole kovin taipuvainen romanttisiin eleisiin tai urotekoihin… sanoin, lahjoin tai tunnustuksin.

Voitte siis ehkä kuvitella, että olin varovaisen innoissani saadessani pääsiäisleirille viestin, jossa kerrottiin, että minua odottaisi kotona jokin pienenpieni yllätys. Olin vilpittömän ilahtunut ajatuksesta, että mies oli poissaoloni aikana tuhrannut vapaa-aikaansa hankkimalla allekirjoittaneelle jotain kivaa. Kuten kävi ilmi, minilahjaan oli myös uhrattu ajatusta sekä kuunneltu vaimon hartaita toiveita ja surkeita kitinöitä – sain nimittäin zombiehevos-yksisarvisen! 

Jokunen teistä varmasti miettii, että mitä ihmettä. Juttu juontaa juurensa siihen, että märehdin miehelle katkerana, etten saanut työn alla olleeseen yhteispeliimme hahmolleni halumaani, pahuksen siistiä ratsua. Sillä kukapa ei haluaisi ratsastaa epäkuolleella otuksella, jonka päästä sojottaa ruosteinen miekka. Imago ennen kaikkea, eikös?

Kyseessä lienee vähän sama tilanne kuin jos olisin huomannut kaupassa erityisen ihanat korvakorut ja mies olisi sitten käynyt ostamassa ne. Paitsi että omistan kymmeniä korvakoruja enkä omistanut tätä ennen yhtään zombiehevosta. Korvakorut olisin voinut ostaa itse, mutta en olisi missään nimessä kehdannut käyttää oikeaa rahaa kuvitteellisen kulkupelin hankintaan. 

On se hieno, en kestä. 

 

 

Kolme väriä ja yksi keskustelu

– Jahas, kaipa tämä joutaisi roskiin tai kierrätykseen…
(Hajamielisesti) – Ai mikä niin?
– No tämmöinen osa.
– Ei, ei, ei. Kaunis esine! Täytyy pelastaa. Anna mulle se!
– Mitä sä sillä muka teet?
– Jotain. En tiedä. Kaunis. Älä koske.

Rankkaa tämä esteetikon ja elämäntapahamsteroijan elämä.

 

Romantiikkavajaus ja sen ratkaisut

Kirjoitin kerran itsestäni lyhyttä, englanninkielistä kuvausta, johon koetin tiivistää olennaisimman. Päädyin kuvailemaan itseäni rimpsulla, joka päättyi sanoihin ”and occasionally a hopeless romantic with a dirty mind” tai jotain muuta vastaavaa.

Pidän tosin monia yleisesti romanttisiksi miellettyjä asioita hieman korneina ja imelinä. Lässytys, ylenpalttinen lahjominen ja onnelliset höttöloput ilman dramatiikkaa – plääh. Viehätyn ennemminkin intohimoisista, vaikeuksien voittamisesta ja yhdessä kasvamisesta kertovista parisuhde- ja rakkaustarinoista.

Eli juuri sellaisista tarinoista ja suhteista, joilla ei ole useinkaan mitään tekemistä keskiverron, helposti käynnistyvän ja etenevän, perusvakaan parisuhteen kanssa. Ja joissa eläminen olisi ihan kauhean kuluttavaa ja pääasiassa piinallista. Pöh. 

Olen kuitenkin jossain määrin romantiikkaa ja suuria tunteita kaipaava tyyppi, joka on avioitunut harvinaisen täyspäisen, rauhaa, hiljaisuutta, yksinoloa ja omaa tilaa kaipaavan miehen kanssa… Juuri sen kaverin, joka tuo kukkia käskystä kerran vuodessa, kehuu pari kertaa puolivuosittain ja pitää romanttisimpana mahdollisena tekona satunnaista sängyssä löhöilyä sunnuntaisin. 

Eikä peiton alla halailussa ole mitään vikaa – olen valtaosan ajasta täysin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. (Kukapa olisi missään parisuhteessa tyytyväinen ihan jokaista yhteiselon minuuttia). Minulla on varsin rakastettava, perhe-elämään ja parisuhteeseemme omilla tavoillaan aikaa, vaivaa ja rahaa satsaava puoliso, joka osallistuu ja kantaa vastuuta. 

Siksi en ajoittaisessa säpinän kaipuussani ryhdykään kaivamaan verta nenästäni, haasta riitaa tai koeta tehdä miestäni mustasukkaiseksi. En valita, nurise tai murjota huomionosoitusten tai kehujen puutteesta – ainakaan jatkuvasti. Jos ne eivät tule luonnostaan, ei niitä pakollakaan saa aikaan. 

Mitä siis tekee toivoton, hieman kyyninen ja erityisesti sielua riipiviä nyyhkytarinoita janoava romantikko? 

Lukee kirjoja, katsoo televisiosarjoja ja viimeaikaisesta päätellen myös pelaa pelejä. Ai miten niin tätä postausta inspiroivat akuutit vieroitusoireet, joita sain jälleen yhden virtuaaliromanssin päätyttyä?

On kauhean kätevää kokea äärimmäisiä tunteita, jotka voi jättää hyllylle sulkiessaan kirjan, klikatessaan Netflixin kiinni tai sammuttaessaan koneen – jättää ihastumiset, vihastumiset tai traagiset kohtalot enimmäkseen taka-alalle ja palata kirjoittamaan kiltisti esseitä, maksamaan asuntolainan korkoja sekä pesemään pyykkiä. Elämään sitä oikeaa, tasaista ja leppoisaa arkea.

P.S. Ja kohdataanpa tosiasiat; Aika harva rohkenisi tai viitsisi varmaan tapailla tällaisia tyyppejä tosielämässä:

 

En varmaan ole yksin ajatusteni kanssa, joten uskaltaako joku muukin potevansa jatkuvaa tai satunnaista romantiikkavajausta?

Kuva: Pati Cmak

Miltä tuntuu olla heikko?

Itse asiassa aika hyvältä, kun vertaa siihen että tämä karvanaama killittäisi anovasti vieressä koko tenttiinluvun ajan.

Nuolkoot sitten tyhjän rahkarasian loppuun, jos se lohduttaa.

Heikko luonne emännällä, ei mahda mitään.

Iskä jumissa

Olipa kerran sunnuntai ja junaleikkeihin hullaantunut lapsi, joka kaipasi aikuisen apua isomman radan rakennustöissä.

Perheemme ei-hahmotushäiriöinen vanhempi riensi hätiin ja rakensi, suunnitteli ja muutti rataverkkoa lennosta, saaden vihdoin ja viimein koko lastenhuoneen lattian peittävän systeemin valmiiksi.

Kuutille olisi kenties riittänyt vähemmänkin kunnianhimoinen rakennelma, mutta tämä ryhtyi tyytyväisenä ajelemaan junillaan. Uppouduin tenttikirjaani ja jätin miehen ja Kuutin touhuamaan keskenään.

Myöhemmin illalla kuulin lastenhuoneesta kummallista kolinaa ja nakutusta. Ajattelin ensin lapsen värkkäävän jotain omaansa, mutta sitten lähdin hakemaan keittiöstä vesilasillista ja huomasin lapsen ryhtyneen leikkikokkauspuuhiin.

Mutta mistä kolina sitten tuli? Lastenhuoneen lattialla väkersi hieman syyllisen näköinen mies, joka mumisi jotain siitä, etteivät kääntöraiteet toimineet oikein ja junat saattoivat jäädä sivuraiteelle jumiin.

Niin, junathan ne jumissa olivat…

Ystävyydestä

Viime viikon flunssa, tentit ja talouden pyörittäminen väliaikaisesti yhden aikuisen voimin eivät tuntuneet missään edellisen viikonlopun ihanien mekkoiltamien ja ystävän luona yökyläilyn jälkeen. Hyvin ladatut akut siis!

Itse asiassa virkistävä vaikutus voi näkyä jo etukäteisinnostuksena; Parhaimmillaan yhdessäolon odotuskin tuo energiaa, jolla jaksaa ajoittain puuduttavaa arkea paremmin. Tuollaiset kohtaamiset ja rinnakkain hääräämiset, tuntikausien juttelut ja jaetut ajatukset muistuttavat vahvasti siitä, miten monesta asiasta elämässään saakin olla kiitollinen.

Vaikka olo on ollut virallisen talviflunssan ja pakollisten hommien listan lyhentämisen kanssa tasapainoillessa enemmän vetämätön kuin virkeä, saivat eilen kanssani tanssitunnille uskaltautuneet ja sittemmin illaksi salaattia ja jäätelöä syömään piipahtaneet ystäväni hymyn huulille ja aikaan pari hysteeristä naurukohtausta. Hyvin harva asia saa mielen kirkastumaan, stressin laukeamaan ja pienet, kasaantuneet harmituksen aiheet unohtumaan samalla tavoin kuin luottoystävien seura. 

Osaa ystävistäni näen useammin ja toisia harvemmin. Jotkut piipahtavat lähinnä syntymäpäivä- tai uudenvuodenjuhlissa, joidenkin kanssa törmäillään useimmiten isommalla porukalla ja tietyt tapaukset löytää varmimmin partiotouhuista. Toisten kanssa yhteyttä pidetään tiiviimmin viestein ja puheluin, mutta osan kanssa kuulumisia päivitetään vain tavatessa.

Niin tai näin, ystävät ovat ehdottomasti voimavara ja ilon aihe, oli kyseessä sitten epävarmasta teini-iästä tai ala-asteelta saakka tuttu tyyppi tai uusien elämänvaiheiden myötä solmittu, orastava ystävyys… Eikä vähäpätöisemmäksi jää myöskään enimmäkseen virtuaaliseen vuorovaikutukseen perustuva ystävyyssuhde. 

Juodaan siis tänään teekupillinen tai skumppalasillinen ystävyydelle, nykyiselle tai tulevalle, elämänmittaiselle tai hetken kestävälle polkujen risteämiselle. Kiitos kaikille ystävilleni siellä ruudun toisella puolella, olette rakkaita. Pus!

Turvapaikka!

Kutsukaa sitä Fengshuiksi tai joksikin alkukantaiseksi vaistoksi, mutten ole koskaan pahemmin välittänyt nukkua suoraan oviaukon vieressä. Käytännön syistä makuuhuoneessamme on parisängylle, joskin kapealle sellaiselle, vain yksi mahdollinen paikka, jotta kulkuväylät parvekkeelle ja isolle vaatekaapille pysyisivät avoimina. Sängyn toinen pitkä sivu jääkin siis auttamatta oviaukon viereen.

Välttelin oven puolella nukkumista tosin jo edellisessä asunnossamme, jossa ovi ei edes ollut näin lähellä sänkyä, joten mies tyytyi tänne muutettuamme nopeasti ajatukseen siitä, että tulisin jatkossa valtaamaan ”turvallisemman” sänkypaikan säännönmukaisesti, aina ja ikuisesti. Hänen täytyi kuitenkin päästä huomauttamaan, ettei ole kovin rakastavaa suojautua oviaukosta hiippailevilta, mönkiviltä tai hyökkääviltä kauhuilta syöttämällä puolisoaan niille ensimmäiseksi.

Viime viikolla hän tosin totesi valitsemassani puolessa olevan mahdollisten mörköjen loitolla pitämisen lisäksi varteenotettavampi ja todennäköisempi etu; Aamulla aikaisin omasta huoneestaan havahtuva ja makuuhuoneeseemme puoliunisena hortoileva lapsi kun tulee herättelemään ja tökkimään sekä patistamaan aamupalahommiin nimenomaan sitä vanhempaa, joka nukkuu lähempänä ovea.

Voisinkin kehua tehneeni aikanaan melkoisen pelivedon, ellei kyseistä ratkaisua olisi tehty ennen kuin lapsista oli käyty minkään sortin linjanvetokeskusteluitakaan…

Löytyykö linjoilta muita turvallisuushakuisia nukkujia? Onko sängynreunan yli roikkuva jalka akuutti uhkakuva ja pitääkö huoneen sekä kaappien ovet pistää visusti kiinni yöksi?

Onnea on tilannetajuinen puoliso

Suurimman osan ajasta teen pariakin asiaa yhtäaikaa. Jos katson televisiosarjaa koneelta, levitän samalla pyykkiä, vaihdan lakanoita, ladon tiskejä koneeseen tai vähintäänkin kuivattelen kynsilakkojani, koettaen arpoa, milloin edes toisen käden kynnet olisivat sikäli kuivat, että voisin tehdä samalla vielä jotain muuta.

Osa meistä kaipaa useimpien asioiden hoitamiseen rauhaa ja mahdollisuutta keskittyä, ilman keskeytyksiä tai päällehuutelijoita. Koen sietäväni monien asioiden samanaikaista hoitamista, hääräämisen lomassa huikkailtuja käytännön asioihin liittyviä keskusteluja – jopa hommien kesken jäämistä ainakin keskivertohyvin. Toisinaan huomaan kuitenkin ärsyyntyväni jatkuvista keskeytyksistä, oli niiden aiheuttaja sitten pirisevä puhelin, lapsi, aviomies tai eläimet. Niinä hetkinä kaipaisin äänieristettyä koppia, johon voisin lukittautua tekemään asiani kerralla loppuun, kesti niiden valmiiksi saattaminen sitten vartin tai kolme tuntia.

Jonkin aikaa sitten inspiroiduin tekemään kutsukortteja tuleville 3-vuotis syntymäpäiville. Vailla mitään suunnitelmaa ja hankkimatta tarvikkeita etukäteen, päädyin piirtämään hyvin yksinkertaistetun veturin, jota käytin sitten leikkausmallina. Projekti paisui, venyi ja paukkui. Neljäntoista sinisen veturin kääntöpuolista tehtiinkin punaisia, veturit saivat pyörät, rajaustussaukset pultteineen ja numeroyksityiskohtineen – tehtiinpä kylkeen vielä pilkkuteippikoristelutkin.

Leikkaamista, tuhertamista, liimaamista ja askartelupapereiden taittelemista pariinkin otteeseen hävikin minimoimiseksi. Lupasin projektista kiinnostuneelle lapselle oman veturin, jota tämä kävi säännöllisin väliajoin kärttämässä itselleen keittiöstä, jonne olin räjäyttänyt kasan laatikoistamme löytyneitä askartelutarvikkeita. Kaikkiaan väkersin vetureita varmaan useamman tunnin, ne kun olivat melkoisen vahvasti käsityötä vaativia hikipajatuotteita. Onneksi sentään korttien takapuolen kutsutekstit väkerrettiin koneella, tulostettiin, leikattiin ja liimattiin paikoilleen vasta seuraavana päivänä.

En ole kovinkaan hääppöinen askartelija, mutta tällaiset spontaanit, toisinaan aikaa vievät projektit ovat juuri sellaisia asioita, joita kaipaan toisinaan ”vanhasta elämästäni” ennen lasta. Tuntuu että niille löytyi tuolloin paremmin aikaa ja rauhaa. En tiedä, näkyykö kaipuuni kovinkaan paljoa ulospäin, mutta mies taisi huomata nyhertämisen tulevan tarpeeseen, sillä hän ryhtyi jossain vaiheessa lukemaan lapsen kanssa ja vinkkasi tälle, että äiti saattaisi nyt oikeasti kaivata rauhallista askarteluhetkeä.

Olen aikaisemminkin tainnut mainita puolisoni tuntevan minut siinä määrin hyvin, että hän osaa jo ennakoida tilanteita, jotka saattavat ärsyttää tai harmittaa minua erityisesti. Minusta on aika hienoa, että hän pitää oman jaksamisensa ohella ajoittain huolta myös minun pääni kasassa pysymisestä. En sano, että missään suhteessa tulisi olla varpaillaan, vältellä konflikteja viimeiseen asti tai pehmittää toisen tietä jatkuvasti; Kyllä meilläkin tapellaan, törttöillään ja jätetään tahattomasti tai tahallaan toisen tunteita huomiotta – puolin ja toisin.

Toisen ajatuksien kuunteleminen, tämän mielialan tunnusteleminen sekä arkisten pinnan kiristymisien ja hermoromahduksien vältteleminen – siinä määrin kuin se on mahdollista pienillä teoilla, arjen ajanhallinnalla ja oikein valituilla sanoilla, on asia, jota osaan parisuhteessani arvostaa. Toisinaan tilannetajua on se, ettei viritä keskustelua tekemättömistä askareista tai ratkaistavista ongelmista, perheen ulkopuolisten asioiden vuoksi ärsyyntyneen puolison kanssa juuri tämän ollessa jo valmiiksi kireällä; Kun höyryt on ensin puhallettu ulos, sujuu keskustelukin sovussa. Joskus taas erityinen huomioiminen: kuulumisten kyseleminen, koskettaminen tai toisen hemmottelu on paikallaan.

Lapsiperhearjessa itse kukin kaivannee silloin tällöin mahdollisuutta tehdä jokin asia kerralla loppuun, keskittyä, uppoutua ja väkertää rauhassa. Sen hetken tunnistaminen ja mahdollistaminen vaatii tilannetajua ja aitoa halua pitää toisesta huolta. Voitte varmasti kuvitella olleeni varsin onnellinen ja vähän liikuttunutkin huomattuani jälleen yhden tilanteen, jossa puolisoni mahdollisti pienen hengähdystauon valitsemalleni puuhalle – vaikka sitten paperijunien leikkaamiselle. Että jos suhtaudun näihin kutsukortteihin erityisen sentimentaalisesti, tiedätte mistä se (osittain) johtuu!

 

Lyhyen miehen kanssa elämisen iloja

 

…Ja nyt en viittaa otsikolla siihen, että kunnon korkokenkiä käyttäessäni miehen naama asettuu napakasti tissikorkeudelle.

Oma fysiikka vaikuttaa loppupeleissä tässä älyllisessäkin maailmassamme aika moneen asiaan; Oli sitten pitkäjalkainen tai -selkäinen, jotain muuta kuin juuri mallivaatteen mukaisen muotoinen, vaatteita on vaikeaa löytää. Pitkät kolauttelevat päitään lamppuiihin ja lyhyet eivät ylety keittiön kaappien ylähyllyille tungettuihin tavaroihin.

Tulkitsemme median viestejä oman kehomme kautta; Kun kurvikkaiden naisten asiaa koetetaan ajaa visuaalisessa kuvastossa vallalla olevien hoikkien naisten rinnalle, sorrutaan välillä pilkkaamaan laihoja naisia siinä sivussa. Syntymälaihalle, jolle niitä ihailtuja kurveja ei kerry koettamallakaan, vastakkainasettelu tuntuu yhtäläisen pahalta kuin pullukammasta toiseen suuntaan. Lihaksikas nainen voi tulkita fitnessbuumin ympärillä pyörivän keskustelun näkökannat joko vapauttaviksi tai jälleen naiseuttaan mitätöiviksi.

Usein median vaikutuksista puhutaankin nimenomaan naisiin liittyen, mutta eivätköhän sanotut tai sanomattomat normit ja oletukset vaikuta kuitenkin myös miehiin. Toki miehiä roolitetaan elokuviin realistisemmin mitä ikään tulee eikä parikymppisen roolihahmon viisikymppistä äitiä esitä hädin tuskin kolmikymppinen näyttelijätär. Mutta ei mainosten, televisiosarjojen tai kirjojen ihannemieskuva ole kuitenkaan kovin laaja; Hintelät, nörttimäiset, vähemmän huippuunsa trimmatut tai ylipainoiset miehet esitetään useimmiten ainakin jossain määrin koomisessa valossa. Ja kuinka monta alle keskimittaista kaveria löytyy vaikkapa unelmien poikamiehiä tai muita vastaavia valiouroksia esittelevistä sarjoista?

Näistä lähtökohdista huolimatta hihittelen edelleen sille, miten mieheni vaatimaton pituus ohjaa toisinaan tämän reaktioita ja tulkintoja mitä median kulutukseen tulee. Päivänä eräänä sain osakseni kiukkuista mulkoilua, kun nauroin The Big Bang Theorya katsoessamme Leonardin ja Pennyn keskustelulle juhlakenkävalinnoista.

Yhtenä parhaimpana juttuna pidän silti taannoista väärin kuultua. Mies kun puhisi erääseen kappaleeseen liittyen siinä olevan hänen mielestään aika ankeat sanat. Kävi ilmi, että kyseessä oli Natalie Imbruglian Torn-ysärihitti. Kappaleessahan lauletaan:

I’m all out of faith / This is how I feel I’m cold and I am shamed / Lying naked on the floor
Illusion never changed / Into something real I’m wide awake and I can see / The perfect sky is torn

Kun mies oli onnistunut poimimaan kertosäkeen kahdesta osasta seuraavanlaisen kombinaation:
I’m a little late / This is how I feel
I’m wide awake and see / The perfect guy is tall

Lienee tarpeetonta sanoa, että alan edelleen kikattelemaan, kun kuulen kyseisen kappaleen missä tahansa yhteydessään…

Mitkä ovat teidän parhaimmat väärin kuulemanne tai ymmärtämänne kappaleet tai median viestit? Ja miten oma kehonkuva tai fysiikka vaikuttavat tulkintoihin?

Katso myös: Runoutta ghetosta eli muita kuolemattomia väärinkuultuja vuosien varrelta

Mitähän ihmettä täällä tapahtuu Vol. 2

 

Pahoittelen syvästi tätä huikeaa kuvanlaatua. Olohuoneessa tapahtuu kuitenkin jotain, jonka halusin ikuistaa. Nimittäin sen, millainen räjähdys saadaan aikaan sillä, että mies saa päähänsä ryhtyä päivittämään huushollimme tietokonearsenaalia.

Kuvasta pitäisi löytyä ainakin:
– Yksi höyrähtänyt nörttimies
– Akkukäyttöinen ruuvinväännin teräsarjabokseineen
– Hämmentynyt lapsi
– Paikaltaan irti kiskottu työpöytä
– Yksi pöytäkone, yksi kannettava ja yksi näyttö
– Otsalamppu
– Tulevan keskusyksikön kotelo

Juuh, kun nörttimies päättää tomuttaa nurkkia ja pistää vaimon kynäpurkit työpöydällä uuteen järjestykseen – eli rahaata ne tarpeettomina kirjahyllyyn tietokoneidensa tieltä, tiedossa on takuuvarmasti eri oloista rymseeraamista kuin vaikkapa Raissin retrotekstiilisekoilut. Joskus toivon, että tuo kaveri voisi hankkia vaikka uudet verhot. Tulisi halvemmaksi ja vaatisi vähemmän johtojen piilottelemista… Toisaalta pitää miehenkin saada sisustaa!