“Ehkä sitten, jos joku muu synnyttää sen”

Eräs vanhempi sukulainen sen kysymyksen jälleen pudotti. En ollutkaan pitkään aikaan päässyt vastaamaan siihen. Lähipiiri tietää olla kyselemättä, sillä he tietävät kantani varsin hyvin; Se on “jyrkkä ehkä sitten joskus”.

Jos joku kuljeskelee hiprakassa kaupungilla ja joutuu väkivaltaisen ryöstön kohteeksi eikä sittemmin halua enää liikuskella yksin ja päihtyneenä kylillä – tai ainakaan joutua uudelleen ryöstetyksi, harva varmaan ihmettee kovin tämän varovaisuutta tai haluttomuutta pelottavan kokemuksen uusimiseen. Kun rajusta tulipalosta yllättävän vähällä selvinnyt kieltäytyy paiskomasta pihapenkin palasia juhannuskokkoon metrin etäisyydeltä eikä välitä ottaa revanssia liekehtivän talon kanssa, kukaan tuskin usuttaa tätä moiseen.

Haukautuksi tullut pelkää kenties koiria, irronneita hampaita hoidattanut purukalustonsa vaurioitumista ja parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneen voi olla vaikea luottaa ihmisiin tai ainakaan puolisoehdokkaisiin. 

Pelkäämme erilaisia asioita ja usein pelon takana on jokin negatiivinen kokemus: lapsuudessa tai aikuisuudessa koettu, tiedostettu tai tiedostamaton, fyysisisiltä, psyykkisiltä tai sosiaalisilta kanteilta katsottuna raskas. Niin tai näin, pelot voivat lamaannuttaa, aiheuttaa vaikeuksia sosiaalisille suhteille, ohjata elämää tai olla varsin harmitonta sorttia, kuten vaikkapa lepakkokammo. Vai kuinka usein joudumme ainakaan Suomen oloissa huitomaan yli-innokkaita ripsisiippoja kimpustamme?

Miten tämä liittyy tuohon surullisen kuuluisaan kysymyksen tai minun pelkoihini?

Lienee tarpeetonta sanoa, ettei aika ole parantanut haavoja siinä määrin kuin moni on povannut; Mitä synnytykseen tulee, näen tapauksesta edelleen säännöllisesti painajaisia. Pelko on olemassa, taka-alalla, mutta kuitenkin vaikuttavana tekijänä joitain tulevaisuuden osia punnittaessa. Koetan olla ajattelematta koko asiaa ja silloin kun se nousee esille muiden perheenlisäyksien tai muiden luontevien yhteyksien kautta, rauhoitan itseäni sillä, ettei minun ole pakko työntää itseäni samankaltaiseen tilanteeseen enää koskaan.

Kuten olen ennenkin sanonut, synnytyksessä ei suinkaan ollut raskainta kipu eikä edes kontrollin puute vaan kokemus ihmisarvoisen kohtelun oikeuden menettämisestä. En ole koskaan tullut kohdelluksi yhtä huonosti ja joutunut pelkäämään samalla tavalla oman ja lapseni hyvinvoinnin puolesta.

En tiedä, miksi synnytys on edelleen asia, jota ei saisi pelätä, jonka tuskallisuus ja traumaattisuus pitäisi vain hyväksyä. Miksi muista kipua ja ahdistusta aiheuttavista asioista saa kieltäytyä, mutta synnytykseen pitäisi uskaltautua reippain mielin uudelleen, vaikka pää pistäisi kaikin voimin vastaan?

Jos olen jotenkin vähempiarvoinen nainen, äiti tai ihminen siksi, etten haluaisi enää koskaa joutua sivuutetuksi, loukatuksi, lievästi pahoinpidellyksi ja puolustamaan omaa ja lapseni oikeutta kunnolliseen hoitoon, olkoon niin; Kun Suomessa voidaan kohdella synnyttävää äitiä kuin poikimiskoneeksi valjastettua emakkoa, (jota ei mielestäni saisi myöskään kohdella kaltoin), en halua joutua altistaa itseäni moiselle “hoidolle”.

Länsimaisen, pitkälti pasifistisen sekä asiakkaan ja potilaan oikeuksia ajavan ihmisen ongelmia, tiedän. Mutta omasta perimmäisestä arvomaailmastaan on vaikea irtautua ja sitä vastaan täydellisesti rikkova kohtelu on siksikin järkyttävää. Jos joku kysyisi, mikä synnytyksessä ahdistaa, sanoisin ettei kyseessä ole niinkään se paljon puhuttu kipu vaan loukatuksi ja satutetuksi tulemisen kokemus, omien oikeuksien äkillinen menetys ja siten arvoristiriita suhteessa toimijoihin, jotka vievät kaiken itsemääräämisoikeutesi.

Koska en kuitenkaan halua käydä tätä keskustelua aina uudestaan ja uudestaan, jätän usein vastauksestani pois siihen kiinteästi kuuluvan lisäyksen: “Ja todennäköisemmin kyllä, jos joku muu synnyttää sen”. 

Synnytyskertomukseni osat löytyvät muuten täältä, jos joku haluaa lukaista ne läpi:
OSA  1  /  2  /  3  /  4  /  5

 

Painajainen

Tuntuu siltä kuin joku repisi kehostani paloja irti, nyhtäisi sisuskalujani pala palalta ulos kovin, nykivin ottein kuin köydenvedossa. Kipu jatkuu ja jatkuu, mutta siihen ei turru. Se ei lakkaa hetkeksikään. Koetan levähtää, laskeutua makuulle, mutta silloin tuo kiskoja hurjistuu ja tunnen hajoavani palasiksi. Huojun päämäärättömästi pystyssä, heijaan kipua pois.

Joku tarttuu minuun ja painaa alas, vastustelen, sanon etten pysty, etten voi, ettei saa. Väsynyt kehoni työnnetään väkipakolla makuulle, silmissä risteilee punaisia ja oransseja valopalloja, koetan riuhtaista itseni pystyyn, mutta kipu ehtii kimppuuni ensin ja mustana sumuna se kietoo sammuvan tajuntani hetkeksi sisäänsä. Herään kylmässä hiessä ja paniikissa, mutta en sairaalassa vaan omassa sängyssäni.

Ja minä päätän taas, sen sadannen kerran, että takaisin en mene.