Se vähemmän tärkeä ilo-sopimus

IMG_2381

Toivoisin, että kotimaamme huolehtisi alkuperäisväestön oikeuksista (lue Emmin kattava ajankohtaiskatsaus aiheesta täällä) siinä määrin kuin niistä verkkokeskusteluissa ollaan huolissaan. Vai ovatko kommenttiketjujen ja valheellisia muka-uutisia levittävien roskasivustojen uhriutujat sittenkin saamelaiskysymysten sijaan huolissaan valkoisen junttijumpuramiehen oikeuksista saada työ- ja yhteiskuntaelämän etuoikeuksia, tuoretta pimperoa ja olutta?

Oma ilo-sopimukseni ei kuitenkaan liity ILO 169-sopimukseen vaan niin sanotusti omaan napaan eli henkilökohtaiseen hyvinvointiini: kuntoiluun, liikkumiseen, kehon pitämiseen virkeänä, voimakkaana, liikkuvana ja pään pysymiseen kasassa.

Aloitin aktiivisemman liikkumisen raskauden jälkeen, kun totesin kehoni olevan löysää ja väsähtänyttä pullataikinaa. Kaipasin omaa aikaa, omaa tekemistä, itseen satsaamista kaiken imettämisen, refluksioksennuksien ja pätkäunien keskellä.

En ehkä halunnut, mutta minun tarvitsi tuossa elämäntilanteessa löytää jotain strukturoitua liikuntaa, johon oli helppo mennä mukaan silloin kun aikaa järjestyi eikä harrastaminen edellyttänyt 3-4 treenikertaa viikossa ja turnauksia paketin päälle.

Kuntosalihommat tai ohjattu ryhmäliikunta, sellaisena miksi se usein mielletään, eivät olleet koskaan tuntuneet jutultani. Kun aikaa oli koulun tai opiskelujen jälkeen (ennen lasta!) vaikka millä mitalla, valitsin ajanvietokseni ja urheilukseni palloilua: kori-, pesä- ja jalkapalloa tai sählyä, sekä kamppailulajeja. Sellaisia lajeja, joissa liikuntaa tuli harjoitettua ikään kuin hauskanpidon sivutuotteena eikä itsetarkoituksenaan.

Kun aikaa oli rajallisesti ja salille sattui samaan treenikaverin, ajoittain myös kyydin, ajattelin velttoilun lopettamisen olevan helpompaa paikassa, josta löytyisi monenlaisia tunteja saman katon alta ja lapsiparkki kaupan päälle. Tosin viimeisintä käytin koko kuntokeskusjäsenyyteni aikana vain muutaman kerran, koska mies hoiti lasta treenien ajan ihan mukisematta. Kävinkin crossaamassa, afrotanssimassa ja kuntopotkunyrkkeilemässä kolmisen vuotta, mutta lempituntieni kadotessa lukujärjestyksestä kokonaan tai pitkiksi ajoiksi, lopahti niiden myötä myös into lähteä liikkeelle.

Nykytilanteeseen vaikuttaa myös työarki matkoineen, jotka haukkaavat vuorokaudesta aikaa ja jaksamista eri tavalla kuin opinnot. Siinä missä puhtia riitti aikaisemmin tehdä ei-niin-mieluisaa liikuntaa, tuntuu tällä hetkellä siltä, että vapaa-ajan pitäisi tuottaa iloa ja tukea työssä jaksamista sen sijaan, että se vaatisi tsemppaamista ja loppujenkin energioiden kanavoimista vastahakoiseen tekemiseen.

Haussa on siis liikunnan ilo. Se oli uudenvuodenlupaukseni ja työn alla on tällä hetkellä ilmoittautua thainyrkkeilyn peruskurssille kotikaupungin kamppailulajeihin erikoistuneelle salille. Vaikka kurssi alkaakin vasta maaliskuussa, olen jo nyt innoissani, mikä lupaa mielestäni hyvää; Sillä onhan liikunta parhaimmillaan silloin kun treenaamaan lähtöä odottaa innolla eikä huokaise raskaasti jo muistaessaan, että tänään pitäisi lähteä, saati vaivu epätoivoon treenikassia pakatessaan.

Aikaansaaminen ja mukavuusalueeltaan poistuminen säännöllisesti antavat toki itsessään onnistumisen ja (itse)kurinalaisuuden kokemuksen ja hyvän, “terveydestään huolehtivan” kansalaisen sädekehän, mutta ne eivät kanna loputtomiin. Koska mielestäni myös syntymäpullean pitäisi saada nauttia liikunnasta eikä rehkiä lukemattomia tunteja salilla tavoittelemassa jotain sellaista, johon oma mieli tai keho eivät taivu, tänä vuonna puhaltavat itsensä liikuntalajien kirjosta etsimisen tuulet omatoimisen pakottamisen ja itseruoskinnan sijaan.

Miltäs kuulostaa? Ja onko liikunnan ilo myös läskin oikeus vai vaan supertimmien kana-annoksiaan keittiövaa’alla punnitsevien himoliikkujien?

LUE MYÖS: Elämäntaparemontti-postaus ja juttu siitä, mistä tunnistaa elämäntapaläskin

Elämäntapaläski

Olipa kerran juhlien kevät. Valmistujaisia, täysiä kymmeniä, ylioppilasjuhlia, risteilyä ja muutamat ravintolajuhlallisuudet. Kakkua, kuohuvaa ja ihania ruokia. Naurua, hyvää seuraa ja mieltä. Ja ärsyttävät, mutta luontevat pari lisäkiloa vaa’alla… Toisilla kun ruoka menee suoraan läpi ja toisilla kaikki ekstraenergia jämähtää suoraan sisäreisiin. (Parin painokommentin jälkeen kirjoitettu avautuminen aiheesta löytyy täältä.)

Aina kun keskustelen asiasta ravitsemus- tai liikunta-alan ihmisten kanssa, he väläyttelevät kilpirauhasen toiminnan häiriön mahdollisuutta. Oma taisteluni rajatapauksiksi osoittautuneiden kilpirauhasarvojen ja julkisen terveydenhuollon kanssa loppui aikanaan siihen, etten enää jaksanut vääntää, kun mitään oireita ei otettu vakavissaan eikä lääkityksen kokeileminen tullut kysymykseenkään.

Voisin toki kirjoittaa siitäkin, miten lapsensa ei kannattaisi antaa syödä itseään paksuksi vaan tämä saisi aikuisena valita kohtalonsa samalla tavoin kuin uskonnon tai poliittisten mielipiteiden suhteen. Miten kerran paksu aina paksu. Mutta ajattelin lähestyä asiaa hyväksyvällä ja huumoristisella asenteella (vähän kuin itseni kategorisoinnin kohdalla)…

– – – – –

“Keksimme” lenkillä, miksi painoni pysyy muutaman kilon heilahteluja lukuunottamatta samoissa luvuissa, muttei laske:
 

V: Susta olisi voinut tulla muiden luontaisten ominaisuuksien perusteella hyväkin pitkän matkan juoksija, jos olisit kevyrakenteisempi.

K: Niin, mutta kaikkea ei voi saada.

Ja näin kuntoilumuotona juoksu on tietysti hyvä, kun tällä massalla myös kulutus on aika kova. Päälle kympin lenkeillä juoksusovellus huutelee lähes tonnin kulutusta.

Tiedätkö mitä se tarkoittaa?

V: No mitä?

K: Sitä että voi syödä enemmän!

V: . . .

K: Meinaatko, että nyt ollaan elämäntapaläskin logiikan kivijalan äärellä?

 

 

Kun kehokriiseistä tuli normi ?

Kuntokeskuksen pukuhuoneessa kaksi naista keskusteli vartaloistaan ja siitä, miten itsensä pitäisi nähdä. Muutama lause kolahti ja kovasti, sillä olin kiertänyt viime viikkoina ihan samoilla radoilla itsekin. En muista keskustelua sanatarkasti ja pudotin tarkoituksellisesti pois muutamia tunnistettavissa olevia tekijöitä, mutta näin se pääpiirteissään alkoi:

“Tiedätkö, mulla on usein jopa huono omatunto siitä, että voin sanoa tykkääväni omasta kropastani…”

“Miksi?”

“Emmä oikein tiedä… Ehkä siksi, kun syömisiään pitäisi jotenkin kauhistella ja aina on joku viiden kilon kesäpudotus tai kiinteämmät kesämekkokäsivarret oltava työn alla.”

“Muakin vähän hämmentää, että monessa porukassa omissa nahoissaan viihtyvää pidetään jotenkin vajaamielisenä. Että se kehokriiseily on normi ja on jotenkin petturuutta olla ahdistumatta muhkuroista, suonista rypyistä tai makkaroista.”

“Jossain on tehty ilmeisen hyvää duunia. Tietäisi vaan missä.”

Olen miettinyt tätä pakollisen kropan mollaamisen ja normitetun itseinhon tematiikkaa viime aikoina säännöllisesti. Mitä jos on ainakin 90% ajasta sitä mieltä, että itsellä on oikein kiva, moneen asiaan kykenevä ja hommansa hoitava keho, josta voi olla iloinen ja ylpeä? Jos ei pidä raskausarpia, selluliitteja, sisäreisiläskejä tai töppösääriä olennaisina vaan vilkaisee itseään peilistä lähinnä kokonaisuutena ja varmistaakseen, ettei hameenhelma ole jäänyt vessassa sukkahousujen kauluksen alle. (Jää se silti välillä.)

Onko jotenkin poliittisesti epäkorrektia viihtyä vartalossaan – tai herranjumala julkisesti myöntää pitävänsä vallitsevien kauneusihanteiden ulkopuolelle auttamatta putoavasta vartalostaan? Ajattelisi edes kansanterveydellistä näkökulmaa, senkin vastuuton läski!

Varsinkin, kun toisinaan saa yllätyksenä ja pyytämättä vinkkejä siitä, miten karkin syömisen vähentäminen tai kestävyysurheilun lisääminen voisi olla paikallaan. Kommenteista ei tee muuten yhtään viisaampia, vähemmän typeriä tai sivuuttamisen arvoisia se, että niitä laukovat usein makeisia suurkuluttavat viisikymmenkiloiset, joille viiden kilometrin lenkki koituisi kuulemma kuolemaksi.

Kyllä, koen joidenkin ihmisten seurassa tarpeelliseksi selittää, miksi en koeta ainakaan tällä hetkellä aktiivisesti pudottaa painoani vaan pitää sen pääpiirteissään samoissa lukemissa kuin mihin se lapsen saamisen jälkeen jämähti. Sillä eihän kukaan koko nuoruus- ja aikuisikänsä lievän ylipainon rajan molemmilla puolilla huojunut voi olla itse tyytyväinen tilanteeseensa?

Ilmeisesti pyöreämpi ihminen liikkuukin aina ensisijaisti laihtuakseen tai kiinteytyäkseen eikä pysyäkseen terveenä, vahvana ja onnellisena… Monesti liikunnasta puhuessani keskustelun puolituttu vastapuoli olettaa liikuntani olevan tavoitteellista ja tähtäävän nimenomaan ulkoisiin muutoksiin. Hoikemmille tutuille on puolestaan sanottu, että eihän heidän tarvitsisi liikkua tai ainakaan kovin säännöllisesti, kun he kerran ovat valmiiksi pieniä. Anteeksi mitä?

Kiinnostaisi kuulla, miten koette asian – onko kehokriiseilystä todellakin tullut normaalimpaa kuin vartaloonsa neutraalisti tai ilolla suhtautumisesta?

 

Haamuraja rikki

En ole pahemmin juossut yli kymmenen kilometrin lenkkejä sen jälkeen kun likipitäen kaikki niveleni: polvet, kyynerpäät, lonkat, ranteet, nilkat – jokainen nivelpoloinen mitä käytin arjessa tai urheillessa vähänkin enemmän, alkoivat raskauden jälkimainingeissa kiukutella.

Nytkin on tosin lonkka ja nilkka kipeänä, mutta oikea ja vertaiskuvallinen aurinko kurkistelevat kilpaa pilvien raoista. Tästä se lähtee; Ensi kuussa viisitoista ja juoksukesän jälkeen kaksikymmentä kilometriä.

Ja nyt kaikki multimaratoonarit hiljaa siellä! Kropan totaalilakon jälkimainingeissä jokainen lisäkilometri lenkkiin ansaitsee pienet virtuaaliset ja eteisessä hikisenä kiskaistut tuuletukset, saati sitten pari, kolme ekstra-kilometritolpan väliä.

P.S. Nykyisen juoksusovelluksen osalta meni myös 200 juostun kilometrin raja rikki!

 

 

Jos saisin tehdä yhden vauva-lapsi-tavarahankinnan uusiksi…

…Tai ainakin paremmin informoituna, satsaisin enemmän aikaa ja vaivaa turvaistuimen hankintaan.

Vauvoihin ja lapsiin liittyvistä tarvikkeista minua ovat kiinnostaneet lähinnä vaatteet: ulkovaatteet, kengät, asusteet, uimapuvut, sisävaatteet – kaikki käy! Olettaen siis että niistä löytyy kivoja materiaaleja tai kuoseja, lisäbonusta saa toki myös ekologisuudesta tai tiettävästi hyvistä valmistusolosuhteista. Ja kyllä sisustustekstiilit ja herkullisen näköiset lelutkin jaksavat innostaa ihan pikkiriikkisen.

Ajattelin pitkään, että sitten kun joskus lisäännyn, voin sysätä kaikki ärsyttävät, vähänkin teknisiltä haiskahtavat hankinnat puolisoni harteille ja huudella vain taustalta omia toiveitani väreistä, työntökorkeuksista tai muista vastaavista kriteereistä. Eli olla mahdollisimman hankala, kieltäytyä tekemästä omia vertailulistoja ja puuttua peliin viime metreillä. Reilu kerho, eikös?

Kiitos yllätysraskauden, mies keskittyi raskausaikanani lähinnä vellomaan omissa eksistentiaalisissa ahdistuksissaan ja isyyskriiseissään eikä pohtimaan heittoaisoja tai ilmakumirenkaita. Oma aikani kului armottoman opiskelutahdin ylläpitämiseen, siinä määrin kuin se raskausväsymyksen aiheuttamien toistuvien torkkujen lomassa onnistui. Ai niin, menimmepä siinä raskausviikon kolmekymmentä korvilla myös naimisiin ja järjestimme häät.

Jossain kohtaa hommasin vaunut parilla kympillä varastoon. Niihin osui ihan sattumalta monia käytössä hyviksi toteamiani ominaisuuksia kuten vaunukopan ja istuinosan käännettävyys ja irrotettavuus; Samalla rungolla selvisi kummastakin vaiheesta ja lapsen kanssa pystyi joko juttelemaan kasvotusten tai kääntämään tämän katselemaan ympäristöään. Pieni koko on auttanut minikokoisen laina-automme kanssa puljeeraamisessa melkoisesti. Varsin nappiostos siis halvoiksi, käytetyiksi kärryiksi – tosin ne alkavat olla jäljiltämme varsin loppuunajetut.

Viimeisten raskauskuukausien siivittämässä paniikissa hankin neliöliinan ja tilaututin miehellä kasan kestovaippoja. Olimme saaneet tutuilta ja sukulaisilta matkan varrella vaate- ja lelukasseja, harsoja, vanhoja pulloja ja Huuto.netistä oli tullut yön pimeinä tunteina ja lastentarvikkeiden hintojen masentamina metsästettyä vaikka mitä lisäimuista pinnasänkyyn. 

Mies otti kantaa joidenkin asioiden puolesta vasta lapsen ollessa kuukauden, parin ikäinen. Tuolloin kietaisumalliset bodyt ja nepparilliset kestovaipat saivat hyväksyviä kommentteja osakseen. Ainoat hifistely-fiilistelyt kävin lapsen syntymän jälkeen isäni kanssa (?!). Tämä piti sekä vessajakkara-pyttyrengas-pottaamme että kokoontaittuvaa ammettamme insinöörityön sekä kokemusasiantuntijuuden huippuesimerkkeinä ja nyökytteli tyytyväisenä kuultuaan niiden olevan tanskalaisten isien suunnittelemia. 

Niin se turvakaukalo ja istuin… Luulisi ettei kummankin kanssa olisi mahdollista ajaa itseään patti-kriisitilanteeseen, mutta näin vain kävi. Tiesimme tarvitsevamme turvakaukaloa heti synnytyssairaalasta kotiutumiseen, mutta siltikin sen hankkiminen jäi viime tippaan. Sattumalta sukulaisperheeltä löytyi varastostaan hyväkuntoinen turvakaukalo ja sain huokaista helpotuksesta; En joutuisi selailemaan kaukalovalikoimaa ja hakkaamaan päätäni seinään eri ominaisuuksia vertaillessani.

Kuten Helsinkireissun postauksessa kerroin, kävimme Kuutin kanssa pyörähtämässä Liikenneturvan järjestämässä tilaisuudessa, jossa saimme tietoa turvakaukaloiden ja -istuinten valinnasta. Onneksi siellä oli hyvä aamiaistarjoilu, muuten olisin saattanut masentua tajutessani, miten heikosti olin oikeastaan edellämainitut hankintamme hoitanut:

Esimerkiksi mukisematta ja kiitollisena sukulaisilta vastaanotetussa turvakaukalossa olisi voinut piillä parikin katastrofin mahdollisuutta. Tai oikeastaan kolme. Kaukalon kun piti mahtua vauva-aikana kolmeen eri autoon eikä ollut sanottua, että se olisi mahtunut yhteenkään. Ja jos olisimme ajelleet yhtään enemmän samalla autolla, olisin jälkikäteen ajateltuna halunnut kaukaloon myös telakan ja varmistaa, että se on suunniteltu kiinnitettäväksi autoon selkä menosuuntaan eikä Etelä-Eurooppalaisittain ihan toisin päin.

Syytän puutteellista informaatiota. Okei, olisin saattanut saada tietoa, jos olisin lukenut koko raskausajan vauvalehtiä tai äitiysblogeja; Niissä muutamissa perheblogeissa, joita luin, reissattiin lasten kanssa pitkin maailmaa, kiskottiin ylihintaisia kahveja keskustan pikkukuppiloissa tai esiteltiin uusimpia pandapöksyjä eikä esitelty törmäystestien tuloksia.

Missään ei myöskään osunut silmiin tieto siitä, ettei että etupenkillä lasta kuljetettaessa niin sanotun “pelkääjän paikan” turvatyyny aiheuttaa pikkulapselle aina hengenvaaran; Se pentele kun ei kuulemma aina pysy kytkettynäkään poissa päältä törmäyksen sattuessa. Ainoan kunniamerkin voin sentään myöntää itselleni siitä, ettei Kuuttia ole kuljetettu etupenkillä koskaan, edes silloin kun tämä on karjunut raivoissaan takapenkillä yksinään – mieluummin hetken tyytymättömänä kuin tuttia ojennelleen aikuisen kaverina kuolleena ojanpohjalla.

Turvaistuinta ryhdyimme hankkimaan vasta silloin kun lapsen jalat sojottivat jo ulkona turvakaukalosta, tälle kun kertyi pituutta paljon reippaammin kuin painoa. Olimme taas kiireellisen ostopäätöksen äärellä – mitään lapsen oikeasti tarpeellisia (lue tylsiä) hankintoja kun ei ilmeisesti voi tehdä ajoissa. Päädyimme hankkimaan istuimen, jolla pärjäisi mahdollisimman pitkään eli niskaosaltaan säädettävän systeemin, jossa saa matkustaa lähes nelikymmenkiloiseksi asti.

Ihan kiva, mutta siinä sopassa menivät kyllä turvaistuimet, turvavyöistuimet ja istuinkorokkeet suloisesti sekaisin. Tuo nykyinen systeemimme on niin iso, ettei sitä saa kiinnitettyä selkä menosuuntaan niin millään ja se keikahtaa siirreltäessä kiusallisesti lähes kahteen osaan. Istuimen myyntivalttina oli se, että siitä saisi istuimen isommallekin lapselle ja sittemmin vielä istuinkorokkeen. Liikenneturvan tilaisuudessa selvisi kuitenkin, että istuinkorokkeet ovat ihan ysäriä; Kun kyselin omasta lapsuudestani ja nuoruudestani tutun istuinkorokkeen perään sain kuulla, että turvavyöistuin on istuinkoroketta suositeltavampi vaihtoehto, koska turvavyöistuin suojaa myös sivuilta. Pahus, taas huti!

Ärsyttävän vaikeaa puuhaa, varsinkin jos tiedonhaku jää viime tippaan. Verkkokauppojen sivuilta on mielestäni aika turhan kanssa lukea ylistäviä kommentteja turvakaukaloista, turvaistuimista tai turvavyöistuimista, kun nissä nyt tavataan tunnetusti kehumaan tuotteita eikä haukkumaan niitä.

Jos siis olet hankkiamassa jotain edellämainituista ja löydät tiesi tänne, suosittelen lämpimästi tutustumaan Liikenneturvan oppaaseen, josta löytyvät niin eri istuintyyppien painorajat, lisätietoa Plus-testistä, linkkejä turvaistuimen hankinnassa auttaviin ja muutenkin ja informatiivisiin opasvideoihin. Tuollaisen tiiviin tietopaketin olisin itsekin jaksanut selata läpi kulloistakin hankintaa tehdessäni.

Tsemppiä tiedonhakuun ja ostoksille – muistattehan sovittaa kaukalot ja istuimet sekä testata, että osaatte kiinnittää ne oikein kiireessäkin. Eikä ajella sitten ilman turvavälineitä, kukaan ei halua sitä lapsi-keilapalloa niskaansa tai autonsa takalasiin!

 

Pizzan syvin olemus eli ajatuksia ruoanlaitosta

Olen kahtena kuluneena päivänä lukenut tenttiin, kirjoittanut esseitä ja aloitellut omia osuuksiani ryhmätöistä. Ruokailut ovat tapahtuneet oppilaitoksen lounasravintolan sijaan kotona ja jääkaapissa on ollut vain jauhelihakeittoa.

Naureskelin eilen todetessani miehelle olevani suurimman osan ajasta hyvin käytännönläheinen, mitä syömiseen ja ruoanlaittoon tulee; Haluan ruoan sisältävän riittävästi vihanneksia ja proteiinia ja jos jollain aterialla vedän hiilariöverit, tasapainotan päivän ravintokertymää jossain toisessa välissä.

Toisaalta olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen ruoanlaittaja. Istun tyytyväisenä jonkun muun tekemän ruoan äärelle ja inspiroidun valmistamaan ruokaa ajan kanssa korkeintaan kerran kuussa – eikä inspiraatio aina realisoidu silloinkaan, sillä mies hoitaa ruoanlaittomme hyvin pitkälti.

Jos teen ruokaa vain itselleni, päädyn usein johonkin pikaratkaisuun, jolla lähtee nälkä ja josta ei saa viikon epäterveellisimmän ruoan palkintoa. Listalla ovat usein salaatit, tomaattikeitto raejuustolla tai vaikkapa tonnikala ja vihannessekoitus. Kunhan jotain ravitsevaa saa ääntä kohti!

Juhlahetkissä ja matkoilla olen nautiskelijatyyppi. Syön huoletta parikin palaa juustokakkua ja kesän autoreissujen kaveriksi sopii jäätelö. Voin järjestää spontaanit Tahdon-skumppakestit, leipoa kasan vaalinvalvojaismuffinsseja enkä sylje leffareissujen karkki- tai sipsipusseihin. Arjen ruokailujen rooli onkin tasapainottaa herkästi pulskistuvan ruokavaliota terveellisempään suuntaan.

Eilen tajusin puoliltapäivin kouluhommien lomassa vatsani kurnivan ja suuntasin kokkaushommiin. Vihannesten ja proteiinin pyhä liittoni joutui väistymään, sillä muistin pakastimesta löytyvän partioretkeltä ylijääneitä, pieniä pizzapohjia.

Pizzahan on tunnetusti jämäruokien aatelia, tortillojen tullessa hyvänä kakkosena – kumpaankin kun voi tuupata täytteeksi lähes mitä tahansa. Tällä kertaa jääkaapista löytyi ketsuppia, tomaatti, valkosipulinkynsi, jalopenosiivuja, pari salaattijuustokuutiota ja kananmunia. Pohjaan tuli lurautettua myös vähän oliiviöljyä.

Syön-mitä-löytyy-kokkaajan erikoispizzan kaverina tarjoiltiin kurkkukuutioita, hieman nuhjaantunutta lehtisalaattia ja kasa raejuustoa. Ei mikään makuelämys: munat jäivät löysiksi, valkosipuli maistui liikaa ja pizzanpäälliset hyllyivät laidalta toiselle – pysyipä edes nälkä pysyi loitolla.

Näitä improvisoituja aterioitani katsellessani kiitän usein onneani kokkausintoisesta puolisosta. Osaan valmistaa kelvollista, joidenkin mielestä jopa hyvää perusruokaa – kukapa ei reseptejä lukemalla siihen kykenisi. Mutta kun paloa asiaan ei ole, siirryn tyytyväisenä syrjään arkikokkauksesta ja keskityn leipomaan jotain herkkuja silloin tällöin.

Nykyään olisi niin kovin trendikästä tehdä ruokaa ajan kanssa, hyödyntää lähi- ja kausiruokaa, perehtyä superfoodeihin, raakaruokaan tai erilaisiin ruokavalioihin. Välillä mietinkin, pitäisikö vähäisestä kiinnostuksestani ruokavillityksiä kohtaan potea huonoa omatuntoa – riittääkö perusterveellinen arkiruoka enää ruokatrendiaallolta toiselle surffaavien yhteiskunnassa? 

Kovin muodikasta se ei ainakaan ole vai kuinka mediaseksikkäältä kuulostaisi bravuurini, maailman parhaan ja helpoimman tonnikalakastikkeen resepti? Niinpä, ei tule tästä ruokablogia sitten millään.

Ojenna kätesi – sinua tarvitaan

Tatuointiprojektini jatkuu lähiaikoina ja yksi asia siinä harmittaa – nimittäin useampien tatuointikertojen mukanaan tuoma pidempi, mutta pakollinen tauko verenluovutuksesta. Olen käynyt luovuttamassa verta jo ties kuinka monen vuoden ajan ja se on yksi helpoimmista tavoista tehdä jotain vapaaehtoisesti ja pyytteettömästi muiden hyväksi.

Luovuttaminen on vienyt lomakkeiden täyttämisineen ja jälkieväiden syömisineen omalla kohdallani kokonaisuudessaan yleensä noin puolisen tuntia. Aikaa voi toki mennä hieman enemmän, jos luovutukseen on jonoa tai joutuu huilailemaan itseäni pidempään luovutuksen jälkeen.

Kun Liikkuva veripalvelu vieläpä vierailee kotikaupungissani säännöllisesti eikä luovuttaa saakaan (naisena) kuin kerran kolmessa kuukaudessa, muutamalla tunnilla vuodessa saa itselleen paljon hyvää mieltä – ja toivottavasti myös niille, joille lisäveri tai verivalmisteet lopulta päätyvät.

Veripalvelu jakoi Facebook-sivullaan tämän hienon videon veren matkasta luovuttajalta potilaalle ja halusin sen myötä muistuttaa kaikkia siihen pystyviä ojentamaan kätensä.

Koskaan ei voi tietää, milloin oma puoliso, vanhempi, lapsi tai ystävä tarvitsee lisäverta onnettomuuteen jouduttuaan, sairastuttuaan vakavasti tai vaikkapa synnytyksen jälkeen. Sairaaloiden verivarastot ovat täysin vapaaehtoisesti vertaan luovuttavien kansalaisten varassa. Ota siis vaikka kaveri mukaan ja lähde rohkeasti kokeilemaan!

Liikkuvan veripalvelun kalenterista voi tarkistaa, josko luovutustilaisuuksia järjestettäisiin omalla koti-, opiskelu- tai lähipaikkakunnalla. Veripalvelun sivuilta löytyy myös testi, jolla voi selvittää, sopiiko luovuttajaksi.

 

 

 

Päivän kysymys: Vesirokko – rokottamalla vai arpapelillä

Kuutti täyttää pian kolme. Hieno homma, hengissä ja likipitäen täysipäisinä on selvitty tähän asti! Synttärisuunnittelut täytyisi aloittaa ja neuvola-aikakin pitäisi soitella ja varata… Mutta hemmetti soikoon, lapsihan on tosiaan kohta kolme eikä ole tietääksemme vieläkään sairastanut vesirokkoa. Ja jos rokko on sairastettukin niin se on iskenyt sikäli lievänä, ettei kuumetta tai näppyjä ole edes huomattu, joten suojan muodostuminen on epätodennäköistä.

Lapsuudenperheessäni on ollut vähän huono karma vesirokon suhteen. Olen itse saanut taudin vasta kouluiän korvilla ja sairastanut sen todella rajuna; Silmäluomissani, selässäni, sormieni väleissä, korvien sisäpinnoilla ja aika lailla kaikissa muissakin kuviteltavissa olevissa ihoalueissa on edelleen pieniä arpia. Muistan taudin kutittavana, kirvelevänä, paikka paikoin tulehtuvana kiusauksena, joka pukkasi myös rajun kuumeen ja useamman päivän kurjan olon. Makaaminen, vessassa käyminen, silmien avaaminen ja hikoileminen sattuivat. Uh, yh, aijai.

Osalle perheenjäsenistäni tauti ei ole kenties tarttunut koskaan ja toisille rokosta on seurannut vakaviakin jälkitauteja kuten osittainen ja väliaikainen kasvohalvaus. Kutsukaa vaan luulosairaaksi, mutta jotenkin vaikuttaisi siltä, että näillä geeneillä taudin lievimmät muodot eivät ota tarttuakseen, mutta kun sopivan tömäkkä versio osuu kohdalle, se sairastuttaa ja pahasti.

Mitä sairastamiseen, pöpöjen välttelyyn, desifiointiin ja neuroottiseen bakteerikammoisuuteen tulee, olen yleisesti sillä linjalla, että liika on liikaa. Nimittäin hysterian kanssakin voi kiskaista pallon takarajan yli ja rennosti laittoman pitkälle. Flunssat, vatsataudit ja kohtuullisen vaarattomat muutkin basillit sekä virukset saavat puolestani tulla kylään, kun meillä ei kerran asu ketään immuunipuutteista perheenjäsentä. Lapsi pussailee koiraa, syö toisinaan lunta ja leikkii sellaisten lasten kanssa, joiden poskella keinuu iloisesti pitkä, vihreä räkänoro.

Kun katson historiallisten maalausten, kuvien ja historiasta kertovien dokumenttien ruumiskasoja, joissa makaa lomittain niin lapsia, vanhuksia kuin aikuisiakin, olen kuitenkin onnellinen, että monet todella vaaralliset kulkutaudit on saatu katoamaan laajoilta alueilta, jopa koko maailmasta, siinä määrin, että niitä esiintyy enää yksittäisten maiden laboratorioissa.

En siis missään nimessä ole rokoteskeptikko ja pidän aidosti typeränä ja vastuuttomana itsensä tai lapsensa rokottamatta jättämistä – vähän kuin luistaisi verojen maksamisesta ja rapauttaisi siten julkista taloutta ja koko yhteiskunnan rahoituspohjaa – paitsi että kyseessä on paljon pahempi teko. Sen lisäksi, että vaarantaa tieten tahtoen oman lapsensa elämän ja terveyden, altistaa kaikki rokotetutkin aikuiset ja lapset sairastumisen tai kuoleman vaaralle. Kun tautia ei ole enää aikoihin riehunut jollain alueella, on vaikea sanoa, suojaisiko rokotus edes kaikkia rokotettujakaan – todennäköisesti ei.

Kun aloin pohtia, mitä vesirokkoasian kanssa tehtäisiin, törmäsin äitikollegoideni kanssa keskustellessa monenlaisiin vesirokkokokemuksiin sekä rokotus- ja rokottamatta-jättämis-näkemyksiin, joista kaikki ovat varmasti valideja ja monella tapaa oikeassa; Osa myönsi suoraan, ettei ollut pohtinut koko rokotusasiaa. Toiset olivat sitä mieltä, että lievennetty tai väliin jäävä vesirokko on rokotteen hinnan arvoista, kun mietitään säästettyjä hermoja, sairaspäiviä, lapsen kutinoita sekä mahdollisia lääkärireissuja ja jälkitauteja. Ja kolmannet olivat sitä mieltä, että vesirokko on parasta sairastaa pois, kuten aina ennenkin on tehty.

Lääketieteen tohtori ja rokotusohjelmayksikön päällikkö Hanna Nohynek toteaa vesirokon voivan olla ilkeä tauti ja pahimmillaan se voi olla jopa elämää uhkaava. Tuskinpa kukaan kuitenkaan haluaa lapsensa kärsivän minkään kauhean taudin kourissa. Omassa tuttavapiirissä on voitu sairastaa vesirokon lievempiä muotoja tai tautia on podettu niin nuorena, ettei siitä ole jäänyt muistoja. Nohynek epäileekin, että ne vanhemmat, jotka pitävät taudin sairastamista rokottamista parempana vaihtoehtona eivät ole nähneet taudin hurjimpia muotoja.

Arvioiden mukaan vuosittain noin 57 000 suomalaista sairastuu vesirokkoon. Heistä joka kymmenes tarvitsee terveydenhuollon hoitoa sairauteen. Vesirokkoa pidetään usein täysin harmittomana sairautena ja siitä mahdollisesti aiheutuvista jälkitaudeista on harvoin puhetta, vaikka vesirokko saattaa pahimmillaan johtaa keuhko- tai aivokuumeeseen ja ihon bakteeritulehdukseen.Virus voi myös jäädä piileväksi hermosolmukkeisiin ja vuosia myöhemmin, jonkin tekijän heikentäessä puolustuskykyä, aktivoitua aiheuttaen vyöruusuihottuman.

Kansallinen rokoteasiantuntijatyöryhmä on suositellut vesirokkorokotetta kansalliseen rokoteohjelmaan ja aiheesta on käyty vilkasta keskustelua. Myös THL suosittelee rokotette otettavaksi osaksi rokoteohjelmaa, jossa on nykyisellään rokotteet muun muassa rotavirusta ja tuhkarokkoa vastaan. Rokotteen kustannushyöty on arvioitu niin suureksi, että se kannattaisi antaa lapsille neuvolassa. Kustannushyötyjä laskiessa on otettu huomioon muun muassa jälkitautien sairastamisen riski ja vanhempien poissaolopäivät työpaikoilta. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos toteaa myös vesirokkorokoituksesta sen antaneen yhden annoksen saaneille potilaille (Yhdysvalloissa) 80–85-prosenttisen suojan kaikkia vesirokkotartuntoja vastaan ja yli 95-prosenttisen suojan vaikeita tapauksia vastaan. Rokotukset olivat pienentäneet merkitsevästi vesirokon ilmaantuvuutta ja vähentäneet sairaalahoidon tarvetta. Rokotus suojaakin erityisesti vaikealta vesirokolta, joka on korkeakuumeinen ja voi etenkin aikuisilla vaatia sairaalahoitoa. Kun ei sairastu, välttyy samalla myös vesirokon jälkitaudeilta. Yli 13-vuotiaille, jotka eivät ole vesirokkoa sairastaneet, rokotetta suositellaankin vahvasti. Rokotetta suositellaan usein myös esimerkiksi atooppisille lapsille.

On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka lapsen rokottaisi, taudilta ei välttämättä voi välttyä. Jos rokotettu ihminen saa taudin myöhemmin, se sairastetaan kuitenkin paljon lievempänä. Suomessa villi virus kiertää päiväkodeissa ja kausittain vielä alakouluikäisissäkin. Jos virus tarttuu tuolloin kerran rokotettuihin, se toimii samoin kuin toinen rokoteannos toimisi, eli tehostaa suojaa. Joissain tapauksissa tämä viruskohtaaminen voi näkyä siten, että lapsi saa lievän vesirokon. Lievänkin taudin sairastaneille tulee elinikäinen immuniteetti.

Eikä rokote tietysti riskitön ole. Vesirokkorokotteessa on kuitenkin elävää virusta, joten rokotteen annon jälkeen voi ilmetä kuumetta, muutamia näppylöitä tai turvotusta tai muutamia näppylöitä. Kuten surullisen kuuluisa sikainfluenssa-narkolepsia-tapaus osoittaa, täysin turvallista rokotetta tuskin on olemassakaan eikä rokotteita tulisi myöskään täysin turvallisina mainostaa – jonkun keho voi aina reagoida eri tavalla kuin kaikkien testattujen koehenkilöiden. On kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi tuhkarokon sairastaminen johtaa aivokuumeeseen 400 kertaa todennäköisemmin kuin tuhkarokkorokotteen ottaminen.

Meillä käydään siis tiukkaa pohdintaa näin kolmivuotisneuvolan korvilla. Lapsemme kohdalle voi osua lievä ja helposti ohi menevä vesirokkotapaus, joka tokenee muumeja tapittamalla ja vähäisellä raapimisella sekä kuumeella. Tämä voi toisaalta sairastua vasta vanhempana tai saada erityisen rajun taudin vaarallisine jälkitauteineen riesakseen. Perimmäisenä kysymyksenä lieneekin, haluammeko pelata tässä(kään) asiassa arpapeliä, mitä lapsen terveyteen tulee. Mutta mitä sanotte, kannattaako…

A) Luottaa että vesirokko on ollut lapsella todella lievänä ja suoja on silti muodostunut
B) Ostaa rokote ja pistätyttää se neuvolassa

C) Laittaa paikalliseen puistokaveriryhmään etsintäkuulutus vesirokkoisesta leikkikaverista

Miten teillä on toimittu asian suhteen?

P.S. Kuvituksessa on yritetty mukahauskasti muistuttaa, ettei siihen vesirokkoon yleensä kuole. Ainakaan pahasti. 

Soittakaa aikuistensuojeluviranomaiselle!

Väärällä jalalla herätyn aamun tapahtumat pähkinänkuoressa: Kuutti heräsi ja sai raivarin. Päätin jonkin aikaa kiukuttelua seurattuani, että nyt tuo huutaminen ja sätkiminen saa loppua. Lapsi ei halunnut pysytellä sylissä rauhoittumassa vaan naukkasi leukaani napakasti.

Lienee tarpeetonta sanoa, että tempausta seurasi vakavahenkinen keskustelu toisten satuttamisesta. Ties kuinka monennetta kertaa… Yhtä selvää lienee, etten ole tyytyväinen uusimpaan naamani koristukseen. Peräänkuulutan edelleen sitä aikuistensuojeluviranomaista

 

“Ehkä sitten, jos joku muu synnyttää sen”

Eräs vanhempi sukulainen sen kysymyksen jälleen pudotti. En ollutkaan pitkään aikaan päässyt vastaamaan siihen. Lähipiiri tietää olla kyselemättä, sillä he tietävät kantani varsin hyvin; Se on “jyrkkä ehkä sitten joskus”.

Jos joku kuljeskelee hiprakassa kaupungilla ja joutuu väkivaltaisen ryöstön kohteeksi eikä sittemmin halua enää liikuskella yksin ja päihtyneenä kylillä – tai ainakaan joutua uudelleen ryöstetyksi, harva varmaan ihmettee kovin tämän varovaisuutta tai haluttomuutta pelottavan kokemuksen uusimiseen. Kun rajusta tulipalosta yllättävän vähällä selvinnyt kieltäytyy paiskomasta pihapenkin palasia juhannuskokkoon metrin etäisyydeltä eikä välitä ottaa revanssia liekehtivän talon kanssa, kukaan tuskin usuttaa tätä moiseen.

Haukautuksi tullut pelkää kenties koiria, irronneita hampaita hoidattanut purukalustonsa vaurioitumista ja parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneen voi olla vaikea luottaa ihmisiin tai ainakaan puolisoehdokkaisiin. 

Pelkäämme erilaisia asioita ja usein pelon takana on jokin negatiivinen kokemus: lapsuudessa tai aikuisuudessa koettu, tiedostettu tai tiedostamaton, fyysisisiltä, psyykkisiltä tai sosiaalisilta kanteilta katsottuna raskas. Niin tai näin, pelot voivat lamaannuttaa, aiheuttaa vaikeuksia sosiaalisille suhteille, ohjata elämää tai olla varsin harmitonta sorttia, kuten vaikkapa lepakkokammo. Vai kuinka usein joudumme ainakaan Suomen oloissa huitomaan yli-innokkaita ripsisiippoja kimpustamme?

Miten tämä liittyy tuohon surullisen kuuluisaan kysymyksen tai minun pelkoihini?

Lienee tarpeetonta sanoa, ettei aika ole parantanut haavoja siinä määrin kuin moni on povannut; Mitä synnytykseen tulee, näen tapauksesta edelleen säännöllisesti painajaisia. Pelko on olemassa, taka-alalla, mutta kuitenkin vaikuttavana tekijänä joitain tulevaisuuden osia punnittaessa. Koetan olla ajattelematta koko asiaa ja silloin kun se nousee esille muiden perheenlisäyksien tai muiden luontevien yhteyksien kautta, rauhoitan itseäni sillä, ettei minun ole pakko työntää itseäni samankaltaiseen tilanteeseen enää koskaan.

Kuten olen ennenkin sanonut, synnytyksessä ei suinkaan ollut raskainta kipu eikä edes kontrollin puute vaan kokemus ihmisarvoisen kohtelun oikeuden menettämisestä. En ole koskaan tullut kohdelluksi yhtä huonosti ja joutunut pelkäämään samalla tavalla oman ja lapseni hyvinvoinnin puolesta.

En tiedä, miksi synnytys on edelleen asia, jota ei saisi pelätä, jonka tuskallisuus ja traumaattisuus pitäisi vain hyväksyä. Miksi muista kipua ja ahdistusta aiheuttavista asioista saa kieltäytyä, mutta synnytykseen pitäisi uskaltautua reippain mielin uudelleen, vaikka pää pistäisi kaikin voimin vastaan?

Jos olen jotenkin vähempiarvoinen nainen, äiti tai ihminen siksi, etten haluaisi enää koskaa joutua sivuutetuksi, loukatuksi, lievästi pahoinpidellyksi ja puolustamaan omaa ja lapseni oikeutta kunnolliseen hoitoon, olkoon niin; Kun Suomessa voidaan kohdella synnyttävää äitiä kuin poikimiskoneeksi valjastettua emakkoa, (jota ei mielestäni saisi myöskään kohdella kaltoin), en halua joutua altistaa itseäni moiselle “hoidolle”.

Länsimaisen, pitkälti pasifistisen sekä asiakkaan ja potilaan oikeuksia ajavan ihmisen ongelmia, tiedän. Mutta omasta perimmäisestä arvomaailmastaan on vaikea irtautua ja sitä vastaan täydellisesti rikkova kohtelu on siksikin järkyttävää. Jos joku kysyisi, mikä synnytyksessä ahdistaa, sanoisin ettei kyseessä ole niinkään se paljon puhuttu kipu vaan loukatuksi ja satutetuksi tulemisen kokemus, omien oikeuksien äkillinen menetys ja siten arvoristiriita suhteessa toimijoihin, jotka vievät kaiken itsemääräämisoikeutesi.

Koska en kuitenkaan halua käydä tätä keskustelua aina uudestaan ja uudestaan, jätän usein vastauksestani pois siihen kiinteästi kuuluvan lisäyksen: “Ja todennäköisemmin kyllä, jos joku muu synnyttää sen”. 

Synnytyskertomukseni osat löytyvät muuten täältä, jos joku haluaa lukaista ne läpi:
OSA  1  /  2  /  3  /  4  /  5