Norppa: – Hei pitäiskö noita sun hiuksia vähän leikata, kun ne tulee koko ajan silmille?
Kuutti: – Ei pitäisi eikä saa. Mä annan kyllä harjata ne ja laittaa hoitoainetta. Haluan yhtä pitkät hiukset kuin Papalla.
Nörttimies: – Jahas, olisihan se pitänyt arvata.
Kokopäivätyön ja pakollisimpien harrastusmenojen ohella remontoiminen ja muuttolaatikoiden purkaminen ovat vieneet kaikki ylijäävät tunnit vuorokaudesta – ja ison osan niistäkin, jotka olisi pitänyt käyttää vaikkapa nukkumiseen.
Mutta viime päivinä tunnelin päässä on alkanut häämöttää valoa, kun yksittäiset nurkat ja (lähes) kokonaiset huoneet ovat valmistuneet.
Ehkä tästä vielä hyvä tulee…
Niin ne 52-vuotissynttärit!
Juhlapaikkaa eli asuntoamme koristeltiin metsäisemmäksi luonnonkasveilla ja säätämällä hifistelylamput välkyttämään takkatulen räiskettä jäljittelevää valoa. Keittiön kajarista kuului tulen rätinää ja olohuoneen melupönttö puolestaan suolsi teemaan sopivaa elokuvamusiikkia. Pöytään katettiin sapuskan lisäksi hieman lehtiä, käpyjä sun muuta kasvikoristetta.
Itselläni asu oli sekoitus keskiaikavaikutteita ja Taru Sormusten Herrasta-teemaan jotensakin istuvia vermeitä. Aviomieheni oli itseoikeutetusti ja -selvästi hobitti. Eräässä kuvista vilahtava kummitäti H oli puolestaan haltianeito. (Viiden pisteen kysymys: tunnistatteko mekon?)
Ja sitten se miehen ja useimpien vieraiden mielestä tärkein asia eli RUOKA.
Tässäpä vielä menu, jonka suunnittelussa L koetti satsata siihen, että raaka-aineet olisivat olleet pitkälti linjassa joko keskiaikaisten tarjottavien tai Keski-Maan eväiksi kuvattujen tuotteiden kanssa. Hobittilan pitopöytään kuului:
~~~
~~~
Maistuisko sullekin?
Istun autossa matkalla Kuopioon. Puhelin taisi hajota. Kohtuullisen kallis tikki tai ainakin hidas periä takuina tai vakuutuksina takaisin. Ja niin varovaisesti kun sitä on pidetty – kerrankin ihan oikeasti. Kyrsii ja matkapahoinvointi hiipii kimppuun.
Onneksi on sentään eilistä videomateriaalia tuutattavaksi eetteriin. Joten olkaapa hyvä: Perheessämme on uusi ruoanlaittajasukupolvi kasvamassa.
Hieno eväsrasia ja lasten autenttinen ihailu sekä kateus kyseisen komeuden johdosta.
Noin niinkuin juuri tällä hetkellä.
Ensinnäkin havahduin yöllä siihen, että yleistä köhnöttämistä, kyhnäämistä, turhanpäiväistä hipeltämistä, lääppimistä ja muutakin hempeilyä harvakseltaan oma-aloitteisesti harjoittava mieheni kauhaisi minut joko täysin tajuttomassa tilassa tai puoliunessa kainaloonsa. Tuhisi niskaan ja jatkoin uniani varsin tyytyväisenä. Yllätyksenä ja pyytämättä saadun vieressänukkumisen tuottama lämmin fiilis jatkui pitkälle aamupäivään ja tasoitti näyttösiivousstressiä.
Toisekseen lapsemme leikki äsken pitkästä aikaa leluilla. Edes hetken yksikseen ja omassa huoneessaan. Tuntuu etteivät lelut ja leikit ole jaksaneet viime aikoina jaksaneet kiinnostaa – ainakaan sisätiloissa ja olen välillä joutunut kovistelemaankin, että miksi niitä romuja on, jos niillä ei kerran leikitä. Kenties tämä vaihe alkaisi olla hetkeksi ohi?
Kolmannekseen alkava työviikko, anivarhainen aamuvuoro ja pyöräily eivät harmita tippaakaan, kun hyvällä todennäköisyydellä aamun herääminen uuteen päivään näyttää työreitin varrella taas samalta tai oikeastaan paljon paremmalta kuin ylläolevassa kännykkäräpsyssä.
