Nainen, sä olet turhaa roskaa.

Sain politiikkosivulleni Facebookissa viestin, jossa sanottiin, että olen roskaa. Turhaa kuonaa. Kuluerä, jota kukaan ei jäisi kaipaamaan.

Nainen, joka elää yhteiskunnan siivellä, koska tekee kuntasektorin hommia. (Olkoonkin että yksityisessä yrityksessä, mitä kyseinen kommentoija ei varmasti tiennyt.) Että joku viitsiikin tehdä hoivatyötä, joka on silkkaa tulonsiirtoa. Mikä vielä pahempaa, hyysään maahanmuuttajia. Ja he vasta yhteiskunnan rahoilla elävätkin. Kuulemma.

Olen sietänyt vuosien piinan kouluaikanani. Kasvotusten syydetyt loukkaukset, porukasta eristämisen, tavaroiden rikkomisen, päälle sylkemisen, lievät pahoinpitelyt. Listaa voisi jatkaa turhan kauan. Ja jos jotain silloin opin niin sen, että kestän paljon ja pitkään. Otan harvoin todella itseeni. Että siedän pilkan ja solvaukset aina paremmin kuin sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden.

Kestin nytkin. Poistin viestin, kuten monet aikaisemmatkin saamani vihaviestit. Ei ole mitään järkeä vastata vihaan vihalla.

Mutta yksi sanoista pääsi iholle, tökkäämään pahasti suomujeni välistä. Turha. Sitä en haluaisi olla. Haluaisin jättää tämän maailman, planeetan, maan, valtion edes vähän paremmaksi paikaksi ennen kuin täältä lähden. En vain aina tiedä miten. Tai jos luulen tietäväni, onko ponnistuksillani lopulta väliä vai olisiko joku muu tehnyt samat asiat nopeammin, paremmin, laajemmalla ymmärryksellä?

Pelastuuko maailma sillä, että pyöräilen autoilun sijaan, en syö lihaa, kierrätän, vältän lentomatkustamista, lahjoitan rahaa Unicefille, saimaannorpille, SPR:lle ja vaikka minne muuallekin tasaiseen tahtiin jokaisesta tilipussista? Auttavatko addressit, poliittisissa ryhmissä ja kaduilla keskusteleminen, mielenosoitukset tai äänestäminen? Olisiko panokseni tämän maailman auttamiseen suurempi jossain tuolla kaukana, kyynärpäitä myöten ongelmissa, oikeasti tekemässä jotain?

Keskustelin myös yhden elämässäni aikanaan varsin keskeisen ihmisen kanssa kyynistymisestä, epätoivosta, siitä, että tuntuu, että ihmisten itsekeskeisyys, ahneus ja julmuus vain kasvaa ja tarttuu. Että ne ihmiset, jotka haluavat taistella yhteisten asioiden puolesta, antaa omastaan muille, rakastaa ehdoitta ja kiinnostua muista ovat katoava luonnonvara.

Hän koki, että yhä harvempien harteille kaatuu vastuu, se vaikeasti selitettävä sisäinen omatunnon ääni, joka pakottaa heidät puskemaan viimeiseen pisaraan asti, vaikka urakka olisi toivoton. Ja että ennemmin tai myöhemmin hekin luovuttavat vääjäämättömän tuhon edessä. Jääväätkö he katsomaan savuavia raunioita vai pakenevatko jonnekin, missä vielä on rauhaa ja turvaa, sitä hän ei osannut sanoa.

Minä en usko siihen, että ihmiskunta olisi tullut tiensä päähän, että olisimme vailla toivoa paremmasta maailmasta. Luulen, että jos menettäisin uskoni ihmisiin, kadottaisin itseni. Olen ehkä yksi niistä idiooteista, jotka taistelevat loppuun asti ja ovat valmiita tuhoutumaan kaaoksessa, jos se auttaa muita, saa aikaan jotain suurempaa, parempaa. Mikään muu kuin viimeiseen pirtaan asti kaikkensa tekeminen ei ole riittävästi, oikein.

Kutsukaa sitä ideologiaksi, uskonnoksi, oikeudentunnoksi, miksi ikinä haluattekin, sillä ei ole minulle väliä. Mutta ajatus siitä, että minun ja meidän kaikkien tulisi pyrkiä tinkimättömästi kohti parempaa, reilumpaa, tasa-arvoisempaa ja ympäristöä kunnioittavampaa maailmaa on yksi keskeisimpiä minuuteni rakennuspalikoita. Mitä maailman pelastamiseen tulee, minulla on ehkä jotain annettavaa, vaikka sitten vain aikaani ja rahaani, mutta…

Vaimona, äitinä, ystävänä ja työntekijänä joku muu hoitaisi hommani varmasti paremmin. Olisi enemmän läsnä, olisi kärsivällisempi, kiltimpi, lempeämpi, ymmärtäväisempi, kauniimpi, aikaansaavampi, joustavampi, treenatumpi…

Ja se, että olen ympäröinyt itseni älykkäillä, itsenäisillä ja upeilla tyypeillä johtaa siihen, että he painavat eteenpäin menestyksekkäästi riippumatta siitä, olenko kuvioissa mukana eli en. Olen huomannut, että tässä kykenevien, reippaiden ja itsevarmojen ihmisten verkostossa oma punokseni ei ole erityisen merkityksellinen.

Viime vuosina olen kaivannut sitä tunnetta, että olisin jollekulle täysin korvaamaton, parasta ikinä. Minuna, Karoliinana, siviilielämässä. Se ihminen, jonka vuoksi voisi mennä vaikka läpi harmaan kiven, jättää kaiken taakseen, tehdä hölmöjä asioita ja heittäytyä, vaikka vain lyhyeksi, katoavaksi hetkeksi.

On äärimmäisen egoistista ja itsekästä toivoa, että olisin jollekulle ensiarvoisen tärkeä, tämän elämän keskipiste, jonkun muusa ja aamun ensimmäinen, illan viimeinen ajatus, edes pienen hetken. Tämän tiedostaminen ei kuitenkaan poista kyseistä kaipuuta. Mutta sen ajatusketjun myötä sukelletaan niin syvälle jään alle, tuntemattomaan pimeään, etten ole siitä vielä valmis kirjoittamaan tällä areenalla.

Se mihin ajattelin tämän pohdinnan sen sijaan lopettaa, on sekin aika syväluotaava kysymys; Minulta nimittäin kysyttiin hyvin kevyesti ja yllättäen eräänä iltana, mitä pelkään. Sain vastattua jotain yleisluontoista sodasta, epidemioista, korkeilla paikoilla oleskelusta ja jättiläishämähäkeistä. Mutta kipein ja rehellisin vastaus olisi ollut se, etten ole kellekään tärkeä. Etten jättäisi kehenkään jälkeä, hyvää muistoa, kaipausta, kun täältä lähden.

Olla itseriittoinen, näennäisen irrallaan maailmasta ja muista. Sitä en haluaisi olla. En ehkä tuota rahaa tälle valtiolle, vaikka veroja maksankin ja palveluita kulutankin. Mutta toivon tuottavani työlläni ja pyrkimyksilläni parempaan enemmän hyvää kuin huonoa, oikeuttavani tavallani olla ja elää sen, ettei minusta käytettäisi jälkikirjoituksissa sanaa turha.

Kasvattamisen sietämätön raskaus – eli kaikki se mitä voimme jälkeemme jättää.

img_1960

Ketä me kasvatamme? Miksi me kasvatamme? Millaisia taitoja haluamme antaa elämään sen jälkeen, kun se pitkä tai lyhyt aika, jonka saamme olla osana lapsen, nuoren, miksei aikuisenkin elämää, päättyy?

Näitä kysymyksiä pyörittelen päässäni, en toisinaan, vaan oikeasti päivittäin. Oman lapsen, aikanaan opiskelujen ja harrastusten, viime vuosina myös työn puitteissa kohdattujen kasvatettavien osalta.

Mitkä taidot ovat tärkeitä osata?

On helppo listata konkreettisia valmiuksia ja kikkoja eri ikävaiheissa oleville lapsille ja nuorille: kynäote, kurahousujen pukeminen, yhdellä jalalla hyppiminen, polkupyörällä ajo, hampaiden peseminen, numerot, aakkoset, erilaisten ruokien maisteleminen ja perunan kuoriminen. Ai niin ja pyykinpesukoneen käyttäminen, verokortin tilaaminen, rintaliivien valitseminen, riittävän unen saaminen, villasukkien käyttäminen kylmällä, opiskelu-urakan jakaminen kalenterin avulla sopiviin paloihin ja niin edelleen…

Näiden taitojen oppimiseen ja opettamiseen on korkeintaan pari, kolme väylää ja tapaa. Ja olkoonkin että ne vievät aikansa, ne ovat useimmille helpohkosti opittavissa, ainakin riittävällä toistolla; Koska kyse on niin kouriintuntuvista valmiuksista, ei niiden opettelua myöskään tarvitse perustella kohtuuttoman monisanaisesti, isoille tai pienille.

Toista ovat sitten muiden henkisen ja fyysisen tilan kunnioittaminen, tunteiden sanoittaminen ja niiden kanavoiminen rakentavilla ja korjaavilla tavoilla, arjen ja aikataulujen hallinta. Tai omaa henkistä hyvinvointia tukevat keinot ja rakenteet, sydänsuruista selviäminen, itsetunnon vahvistaminen, omien vahvuuksien ja kehitystarpeiden tunnistaminen. Saati epäonnistumisen pelosta huolimatta eteenpäin ponnisteleminen ja häviöiden sekä virheiden sietäminen ja niistä oppiminen, analyyttinen ja kriittinen ajattelu, medialukutaito, itsetutkiskelu, seksuaalisuuden hahmottaminen moniulotteisena ja muuttuvana ilmiönä…

Vaikka päivästä toiseen selviäisikin, edes pintatasolla, aiemmin esitettyjen konkreettisten taitojen avulla, iskee kylmä suihku päin näköä yllättävän nopeasti jos unohtaa harjoitella ja toisaalta myös opettaa toisille näitä ihmisenä olemisen ydintä lähempänä olevia taitoja.

Kun miettii, miten paljon on itsekin hakannut päätään seinään monissa monimutkaisemmissa: tunteisiin, egoon, minäkuvaan sekä sosiaalisiin paineisiin ja suhteisiin liittyvissä asioissa, toivoisin voivani, josko ei ohittaa niin ainakin tasoittaa isoimpia esteitä eri kokoisten ja näköisten kasvatettavieni kanssa ja heidän matkansa tulevan varrelta.

Eikä minulla ole suinkaan ollut  poikkeuksellisen huonot edellytykset oppia tunnetaitoja tai itsesäätelyyn liittyviä valmiuksia. Silti oma kantapääni on lyhentynyt senttikaupalla, niin paljon sen kautta on sanonnan mukaisesti opittu asioita. Voi vain kuvitella, miten paljon enemmän elämä heittää eteen piikkimattoa ja tervaa sekä höyheniä, jos perheolot, lapsuuden kasvuolosuhteet tai parisuhteet ovat menneet yksilötason ongelmien, yhteiskunnallisten tai globaalien katastrofien vuoksi perustavalla tavalla pieleen.

Minulla oli sentään muutoin voimavaroja, joilla selättää vaikeuksia niillä paremmin sujuvilla elämän osa-alueilla: ystäviä, aikuista tukea, seurustelukumppani…Sen sijaan osa lapsista, nuorista ja aikusista putoaa joka kulmassa, lähes jokaiselta askelmalta tyhjän päälle, vailla hyväksi todettua polkua, pahimmat silmäkkeet kiertäviä pitkospuita. Kenkien kastuminen kuuluu tästä suosta läpi tarpomiseen, elämä kun on tutuksi tulleen videonpätkän mukaisesti usein melkoinen *****nan työmaa.

Mutta pitäisi siihen silti mahtua myös iloa, onnistumisia, vahvistavia kokemuksia, rakkautta, tukea ja joku, jonka olkapäätä vasten voi itkeä, jolle voi luvan kanssa kaataa ylitse vuotavat tunteensa, joka ohjaa ja auttaa kanavoimaan kehää kiertävät, toivottomat ajatukset säie säikeeltä kohti uutta ratkaisua ja uraa.

Jos meidät jätetään yksin, toistamaan samaa virhettä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, siitä huonosta, tuhoisasta, rikkovasta tavasta käsitellä itseämme ja muita, tulee jossain kohtaa osa minuuttamme. Ajatus siitä, että ”minä nyt vain olen tällainen”, syö muutoksen mahdollisuuden, sementoi pelkäksi pintakerrokseksi tarkoitetun asian osaksi perustusta ja ikään kuin vapauttaa huonoon toimintamalliinsa urautuneen yksilön vastuusta.

Ja siksi kasvattajan ajatus siitä, että ”kyllä elämä aikanaan opettaa”, on äärimmäisen vaarallinen. Se ei ole sinällään väärä toteamus, sillä elämänkoululaisia ovat torit ja turut väärällään. Onhan tässä oman osaamisensa ja pärjäämisensä varaan jättämisen ja päin honkia menemisen välillä ihan mukavaa korrelaation katkua…

Kuinka moni on ehdoin tahdoin valinnut alkoholisoituvansa, syrjäytyvänsä, putoavansa yhteiskunnan tukiverkoston ammottavista aukoista tyhjän päälle, roikkuvansa minimitoimeentulolla, hakkaavansa lapsiaan ja puolisoaan, päätyvänsä asunnottomaksi, siirtävänsä kurjuutta, osattomuutta, vähävaraisuutta ja yhteiskunnan näkökulmasta riittämätöntä koulutusta myös seuraaville sukupolville?

Olisiko siinä matkan varrella ollut jonkun aikuisen paikka puuttua tilanteeseen? Vanhemman, isovanhemman, sisaruksen, kummin, lastentarhan- tai alakoulun luokanopettajan, opinto-ohjaajan, nuorisotyöntekijän, naapurin. Sanoa, että autan sinua tämän vaikean aineen haltuun ottamisessa tai etsin voimaa tuovan harrastuksen. Vahvistaa lapsen tai nuoren itsetuntoa ja minäkuvaa, auttaa tunnetaidoissa. Halata, rakastaa, kohdata, sanoa, että olet arvokas ja pärjäät. Ja jos asiat menevät pieleen kaikesta huolimatta, olen tässä, sinua varten. Sinun tiimissäsi, puolellasi.

Kun ajattelee urakan massiivisuutta, kokonaisvaltaisuutta, sen mukanaan tuomaa valtavaa vastuuta, se on ajoittain tukahduttava, lamaannuttava, hallitsemattoman kokoinen vyyhti tarpeita, toiveita ja odotuksia. Mutta kuten joulusiivouksessa ja muissa konkreettisemmissa urakoissa, täytyy vain kääriä hihat, määrittää kriittisimmät kaaoksen vallassa olevat nurkkaukset, pilkkoa savotta-aluetta, jakaa vastuuta tiimilleen ronskisti delegoiden, unohtaa hetkeksi tyystin muut hommat, olla läsnä ja lopulta vielä itselleen armollinen.

Sillä jokaista listaa ja vaatekaapin pohjaa ei aina ehdi tomuttaa, mutta ero entiseen on silti jo valtava. Tulee uusi viikko, uusi vuosi, uusi joulusiivous; Toisaalta ihmisten kanssa tehtävä työ on sikäli paljon palkitsevampaa, että yhdellä keskustelulla, hyvällä kokemuksella voi olla vuosikymmenten yli kestävä vaikutus, toisin kuin sillä pahuksen imuroimisella.

Sen vuoksi jätinkin lukioaikaisen rappukäytävien siivoamisen taakseni ja istuin koulun penkille. Siksi otan vastuun kantaakseni, opin virheistäni ja iloitsen aidoista kohtaamisista sekä yritän avata mieleni ja jossain määrin myös sydämeni, joka päivä, olemaan ihmiselle ihminen. Kotona ja kodin ulkopuolella. Se on raskasta, kuluttavaa ja menee joskus tunteisiin, vaikkei sitä näyttäisikään. Mutta silti ehkä parasta, mitä tällä maailmalla on antaa.

 

…..

Veemäisestä taistelutahdosta puheenollen

14492362_10210371055101073_589641109471700051_n-2 img_1437-2

Ari Paunonen oli Juoksija-lehdessä sitä mieltä, ettei veemäinen taistelutahto sovi kauniimmalle sukupuolelle. Taidan olla sitten sitä rumempaa sukupuolta, sillä edellämainittua nimittäin löytyy; Eräs sukulaiseni tuppasi sanomaan, että jos ei tiedolla tai taidolla, painat sitten kiukulla. Ja niin olen tehnyt opiskeluissa, arjen kaaoksessa, lenkkipoluilla ja muissa urheiluhommissa. On painettu eteenpäin jäätävällä univelalla, hiellä, verellä ja kyynelillä.

Edellisestä 15 km lenkistäni oli vierähtänyt melkein vuosi, mutta kymmenen kilometrin hilppaisuja oli toki kertynyt paljonkin. Kun töissä tuli heitettyä puolivillainen veto aiheesta, irtoaisiko viisitoista tai kaksikymmentä kilometriä näin puolikylmiltään, lähdin tietysti leikkiin mukaan. Jopa parikymppinen olisi houkuttanut, mutta siitä juoksukaverini kieltäytyi ykskantaan.

Kestän kyllä lyöntejä ja potkujakin ottaa treeneissä vastaan, mutta voin sanoa, että se vihoviimeinen, lähes parin kilometrin pituinen mäki lenkin lopussa vaati myös sitä veemäistä taistelutahtoa. Kun ikäeroa oli häviökseni yli kymmenen vuotta ja painoeroa ainakin viisitoista kiloa ja sukupuolikin osaltani “väärä”, olin tyytyväinen etten ottanut juoksuvauhdinkaan osalta pahasti kuonooni. Minuuttipeliä ja sillai.

Sen verran täytyy sanoa, että seuraavan vastaavan tilanteen osuessa kohdalle, sivustaseuraajat huikkasivat jo etukäteen, että tästä et sitten lähde lyömään vetoa! Ai miten niin yllytyshullu ja jääräpäinen? Ei koskaan.

Jäi hiertämään lenkkarinsyrjää siinä määrin, että se puheena ollut kaksikymmentä kilometriä pitää oikeasti juosta taas jossain vaiheessa…

 

 

Purkutaide herättää hylätyt kulmat henkiin

IMG_9511IMG_9537 IMG_9527 IMG_9535 IMG_9536 IMG_9520 IMG_9516 IMG_9519 IMG_9503 IMG_9491 IMG_9501 IMG_4237 IMG_4244

Keravan keskustasta on viime vuosina tyhjentynyt kaupungin kokoon nähden mittava kuutiomäärä liiketilaa ja autioina seisovat rakennukset ovat olleet aika masentava näky. Elokuussa rytisee, kun pytingit viimein kaatuvat uuden tieltä, mutta mikä parasta, ennen purkupallon ensimmäisiä iskuja kunnialla palvelleet seinät saavat vielä uuden elämän vapaaehtoisten tuottaman graffiti- ja katutaiteen näyttämönä.

Muutos ei jää vain ulkoseiniin, sillä paikallisaktiiviit pistivät tuulemaan ja Petterin liikekiinteistöä saa varata tämän kesän aikana ilmaiseksi yhteishyödyllisiin tapahtumiin, kuten kirppiskäyttöön, pop up-tempauksiin tai keikkoja varten – saa nähdä, mitä kaikkea kivaa keskustaan keksitään!

Olen aina sanonut, että Keravan paras myyntivaltti sijainnin (20min keskustasta Helsingin ytimeen) lisäksi ovat ihmiset ja meininki. Tänäkin kesänä muun muassa Keravan kesäkartano viihdyttää ja yhteisöllistää kaupunkilaisia ja nämä vapaasti varattavissa olevat keskustan tilat tuovat toivottavasti vielä lisää säpinää.

Tapahtumiakin näkyvämpi kaupunkikuvaan vaikuttava tekijä saattaa olla väri; Rakennusten ulkoseinät sekä Petterin sisätilat koristellaan näyttävin maalauksin. Purkutaiteen teosten yhteiskoko on nykyisellään 1300 neliömetriä ja kasvaa ennen projektin loppumista yli kahteentuhanteen neliöön, ellei enempäänkin. 

Kiinteistöt omistava SRV myönsi rakennusten ulkoseinien käyttöluvan Keravan kulttuuripalveluille, joka on välittänyt tiloja eteenpäin taiteilijoille ilmaiseksi ja välikätenä on toiminut Keravalla paljon puuhannut graffititaiteilija Jouni Väänänen, joka on ollut myös koko projektin alkuunpaneva voima. Projektia ovat mahdollistaneet omalta osaltaan sponsorit, joilta on saatu materiaaleja kuten maaleja ja ruokaa nälkätaiteilijoiden hengenpitimiksi.

Suurin kuhina kulmilla kävi viime viikonlopun Keravan päivässä, mutta pullojen suhinaa kuului tänäänkin, kun kävimme Kuutin kanssa kuvauskierroksella. Projektia luotsannut Väänänen on valinnut seiniä työstämään parikymmentä erilaista taidemuotonsa edustajaa Suomesta Yhdysvalloista tänne rantautuneisiin tekijöihin asti ja ikähaitarikin on laaja: nuorin taiteilijoista on 16 vuotia ja vanhin 62.

Lapsuudesta, nuoruudesta, koko elämän varrelta tutut kadunkulmat, parkkihallit, takakujat, joilta on ostettu kukkia, haettu paistopisteestä berliininmunkkeja, haisteltu pizzantuoksua ja tajuttu vaatekaupassa, rekkien välissä, Within Temptationsin Memoriesin soidessa, että reissussa olevan poikaystävän viesteissä on lopun alku… Niiden nurkkien autioituminen on surettanut ja toisaalta niiden räjähtäminen väri-iloon ja moninaisiin kuviin viimeisinä hetkinään kosketti yhtä lailla.

Perheen nelivuotiaan teokset pysäyttivät ihmetykseen, vaikka tämä rakentaa oman suhteensa aikanaan vasta niihin uusiin kulmiin.

Joten tunteellinen kiitos kaikille tämän projektin mahdollistaneille!

SEKASIN ft. Norppala

Sekasin on Ylen, Suomen Mielenterveysseuran, Mielenterveyden keskusliiton ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton kampanja, joka pyrkii arkipäiväistämään mielenterveyden ongelmia. Tällä viikolla sekasin247.fi -palvelu tarjoaa myös anonyymia, kahdenkeskistä keskusteluapua aamusta iltaan.

Tämä videopostaus oli mun panokseni kampanjaan ei-ammattipuhujana ja terapeuttipätevyyttä vailla olevana ammattiauttajana. Olisi kiva kuulla ajatuksianne videoon, sen sisältöön tai omiin kokemuksiinne liittyen. Koska hei, jakamisesta ei ole koskaan haittaa!


Pitkin poikin YLEn mediakenttää on nyt käynnissä aika Sekasin-kampanja ja se näkyy tietysti myös somessa. Lisäksi samanniminen tv-sarja löytyy Areenasta. Koska mulla itselläkin on ollut vaikeampia vaiheita elämässä, ei mitään diagnoosia tai hoitojaksoja vaativaa, mutta selkeitä aallonpohjia silti ja lähi- sekä kaveripiiristäkin löytyy mielenterveysongelmia – keneltäpä ei löytyis, tällainen nuorten mielenterveysongelmia esille tuova kamppanja on sellainen, johon halusin antaa oma panokseni.

Pohdin pitkään, miten lähestyä aihetta muutenkin kuin pelkkien omassa päässä kelattujen juttujen kautta ja päätin, että haluaisin lähteä liikkeelle esimerkin kautta;

Otetaan tilanne, jossa istut hyvän kaverisi tai jonkun muun sellaisen kanssa, josta välität kahvilla tai juttelet puhelimessa. Tunnet sen kaverin sikäli hyvin, että tiedät, ettei sillä ole kaikki hyvin. Sitä ahdistaa, se on surullinen, sen on vaikea selvitä toisinaan läpi päivistä, sen ei ole hyvä olla itsensä kanssa.

Tällä kaverilla on joku vaikka ystävä tai seurustelukumpani, joka puhuu sille tosi törkeitä juttuja, eikä sillain hyvällä tavalla törkeitä vaan sellaisia, jotka satuttaa, lamaannuttaa, tekee epävarmaksi, vie voimia. Eikä puhta siitä, että joskus riidellessä lipsahtaa joku sammakko vaan jatkuvasti, aina ohimennessä kommentoimisesta:

“Sä oot niin ruma, ettei kukaan voi koskaan rakastaa sua.”

“Kuvitteletsä että muita auttamalla ja asiat hyvin hoitamalla sä saat noista kavereita? Ei niitä sun seura kiinnosta, nauraa vaan selän takana.”

“Ei niitä kiinnosta sun jutut, oo vaan hiljaa, niin kaikilla on parempi olla.”

“Sä et osaa mitään, sä et oo oppinut sun koulutuksessa tai elämässä tai töissä mitään, muut osaa paremmin, älä mee tekee itseäsi naurunalaiseksi.”

Jos joku laukoisi kaverillesi tällaisia kommentteja, mitä neuvoisit tekemään? Kehottaisitko sanomaan, että toi satuttaa, älä tee noin? Neuvoisitko jättämään puolison joka koettaa lytätä toisen sanoillaan maanrakoon? Ihmettelisitkö, millainen ihmisperse, pardon my French, kehtaa edes sanoa tommosta?

Mutta mitä pitäisi tehdä, kun se tyyppi, joka näitä juttuja syytää niskaan, asuukin omassa päässä? Mistä se on sinne tullut?

Ne ajatukset ei synny itsestään, ne on poimittuja, opittuja, usein jo ihan lapsena. Median ihmiskuva, ikuiset laihdutusjutut, ulkonäköpaineet, läheisten sanat, koulukaverien huutelemat jutut. Ehkä ala-asteella naurettiin ja huudettiin perään jotain klassista ja takuulla pilkkaavaa, kuten vaikka l ä s k i . Oli läski tai ei, se ääni jäi soimaan päähän. Se kaikui uimahallin lokerokäytävillä, kauppakeskusten pukukopeissa, alasti sänkyyn kiivetessä.

Mulle ne asiat, jotka jäytävät ovat olleet paino, kehonkuva ja omanarvontunto. Sen ymmärtäminen, ettei itseään voi määrittää vain suoritusten, numeraalisten arvojen tai aikaansaavuuden perusteella. Jollekulle muulle ne päässä huutelevan tyypin jutut on muuta: rillipää, ryssä, lauta, homo, huora, idiootti. Tuut aina olemaan yksin. Olet likainen, huono, väärin. 

Mutta miten sen tyypin kanssa voi elää? Oikea vastaus lienee ettei oikein voikaan. Se jatkuva, alaspäin vievä kierre, pohjaton negatiivisuus myrkyttää mielen, nakertaa itsetuntoa koko ajan kuin pikkukivi kallionkoloa, vie ilon, estää ottamasta riskejä. 

Jos sisäistä ääntään ei voi kokonaan vaientaa, sen valtaa elämässä voi ainakin vähentää.

Jos ihmiset elämässäsi on sanoneet tai antaneet ymmärtää että vain teot ja aikaan saadut asiat, voitot, onnistumiset merkitsee, vietä aikaa ihmisten kanssa, joille riittää vaan seurasi ja läsnäolosi. Kun tuntuu ettei sinussa ole mitään hyvää, ole niiden kanssa, jotka ovat nähneet ne parhaat päivät ja puolet ja jotka osaa sanoittaa ne.

Jos sinua on sanottu rumaksi, nauti siitä että joku sanoo sua kauniiksi, älä vähättele, epäile tai kursaile. Ja jos kuulut niihin, jotka listaa päässään mokiaan, epäonnistumisiaan, häviöitään, listaathan yhtä ankarasti myös voittoja, onnistumisia, pieniä edistysaskeleita. Tee aina silloin kun vaan on mahdollista niitä juttuja joissa olet hyvä, loistat ja saat onnistumisen kokemuksia.

Unohda välillä itsesi, oma napa, kehää kiertävät ajatukset, ei päihteillä, ainakaan aina vaan jollain, millä et vahingoita itseäsi: lue kirja, katso elokuva, uppoudu muihin maailmoihin. Tee vapaehtoistyötä, laajenna maailmankuvaa, ole mieli ja sydän avoinna muille. Jossain kohtaa huomaat ehkä, ettei sillä tyypillä ole ollut aikaa huudella, kun mielessä ei ole ollut sille tilaa.

Joku päivä ehkä huomaat että voit näyttää sille tyypille ovea, tai ainakin tiedät sanoa sille, ettei tarvitse jäädä pidemmäksi ajaksi kylään. Tai nostaa sen laatikkoon, jonka päälle voit kirjoittaa ihan mitä haluat:

AHDISTUS
ITSEINHO
ALAKULO
MASENNUS
ITSETUHOISUUS

Siinä pahimmassa vaiheessa voi tuntua siltä, että itsestä ei ole mitään jäljellä, ei jaksa enää tapella vastaan, ei pysty tekemään mitään, lamaantuu, haluaa kuolla. On vaan voimaton ja tyhjiin puristettu kasa sängyn pohjalla.

Silloin tarvitsee toisia: jonkun joka kuuntelee, auttaa näkemään ne ajatusten solmut, sen missä kohtaa palaa aina kiertämään samaa kehää. Jonkun joka sanoo että olet arvokas, kaikki järjestyy, sun ei tarvitse jaksaa yksin. Jonkun johon voi luottaa, joka nostaa sanoilla tai teoilla siihen asti, että omat jalat jaksavat taas kantaa. 

Se voi olla ystävä, puoliso, kummi, opettaja, pappi, sukulainen tai terapeutti. Tai vapaaehtoinen tukichatin tai auttavan puhelimen päässä. Joskus voi olla jopa parempi, helpompi jutella jollekulle jota ei tunne, jonka reaktiota ei tarvitse arvailla tai pahimmillaan kokea että kuormittaa ongelmillaan läheisiään.

Jos olet juuri nyt siinä tilanteessa, että tarvitset apua, kuuntelijaa, jonkun joka on siinä tilanteessa kanssasi tuomitsematta ja reilusti, Sekasin-chat on auki 23.5-29.5 välisenä aikana ja sinne voi käydä juttelemassa jos tuntuu siltä. Ympäri vuorokauden.

Lisätietoa löytyy tietysti #sekasin.

 

Naistenpäivän mietteitä

IMG_2828

Naisten oikeuksien, tasa-arvon ja rauhan päivänä pysähdyn vuosi toisensa jälkeen kiitollisena sen ääreen, miten hienoja tyttöjä ja poikia, naisia ja miehiä tämän maan isät ja äidit ovat kasvattaneet.

Miten monessa perheessä tehdään jo rohkeasti omannäköisiä ratkaisuja pienten lasten hoidon suhteen, jaetaan kotityövastuuta ja mahdollistetaan kouluttautumis- ja urahaaveiden toteutumista puolisolle sukupuoleen katsomatta. Ja miten monet järjestöaktiivit, toimittajat ja poliitikot, miehet tai naiset, puurtavat tasa-arvon eteen vuodesta toiseen.

Ajatus siitä, ettei sukupuolen tulisi vaikuttaa elämässä etenemisen ja täysinäisen ihmisyyden tai kansalaisuuden toteutumiseen lähtee aina ensisijaisesti kotoa. Monimuotoisella medialla, koululla ja varhaiskasvatuksella on oma roolinsa, mutta kodin merkitys on suuri.

Siksi kohotankin hattua appiukolle ja anopille, jotka ovat kasvattaneet pojan, joka jakaa arjen taakkaa mutisematta, on vähintäänkin tasapuolisesti läsnä lapsemme elämässä ja tukee puolisoaan tämän valitsemalla koulutus- tai työpolulla, mikä se kulloinkin onkaan. Ja kaikille muillekin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa omalla esimerkillään rakentaville vanhemmille.

Viime vuosina ajatukseni ovat lentäneet naistenpäivänä kotimaan tasa-arvo-ongelmien ja -haasteiden kuten naisiin kohdistuvan vihapuheen, politiikassa ja yhteiskunnassa vaikuttavien naisten turvattomuuden tunnetta lisäävien uhkailujen ja töryn syytämisen, lievien tai lähes olemattomaksi sovellettujen raiskaustuomioiden tai yritysmaailman huipun totaalimiehisyyden ääreltä Suomea kauemmaksi.

Maihin, joissa äitiysterveydenhuolto on samaa tasoa kuin 1700-luvun Suomessa, joissa tytöt jäävät joka kuukausi pois kouluista viikoksi kuukautisten takia, lapsiavioliitot ja sukuelinten silpomiset ovat arkipäivää, synnytykseen kuolee hyvin todennäköisesti jossain elämänvaiheessa, lapsensa hautaa nälän, tautien tai huonon hygienian takia lähes jokainen ja yhteiskuntaa pyörittävät yksinomaan miehet, ottaen heikoimmassa asemassa olevien naisten ja lasten asiat vaihtelevasti huomioon.

Ja niihin kylmiin ja äänettömiin ruumiisiin, joita nostetaan Euroopan rannoilta. Pieniin, katkenneisiin elämiin, jonkun poikiin ja tyttäriin. Perheisiin, joiden yhteiselo rikotaan ja mahdollisuus jälleennäkemisestä heikkenee päivä päivältä, kun päätämme että ihmisarvoinen elämä kuuluu meille, muttei heille.

Minulle naisten oikeuksien ja tasa-arvon päivä on joka kuun 16., jolloin tililtä kilahtaa rahaa Unicefille ja SPR:lle, kun seison keräyslippaan kanssa kauppakeskuksessa, toimitan vaatteita vastaanottokeskukseen tai käyn loputonta, toisinaan toivottomalta tuntuvaa dialogia kirjoittaen ja keskustellen, koettaen muistuttaa että ihmisen ei tarvitsisi olla ihmiselle susi, että meissä on enemmän samaa kuin erilaista ja erottavaa; Samat tunteet, perustavanlaatuiset toiveet ja pelot, halu tehdä omasta ja lastemme elämästä turvallinen ja onnellinen.

Anna naistenpäivän lahjasi vaikkapa täällä:

UnicefSPR / Kirkon ulkomaanapu / Naisten pankki

Feministisen itsepetoksen vuosikymmenet

IMG_2620

Olen hokenut itselleni, ettei sukupuolella ole paljoakaan väliä siinä, mitä elämässään voi tehdä ja saavuttaa tai ettei sillä ainakaan pitäisi olla. Eikä sen pitäisi rajoittaa myöskään harrastusmahdollisuuksia, vaatevalintoja, värimieltymyksiä, parinvalintaa…. Perusperiaatteenani on ollut kaikessa lyhykäisyydessään se, että yksilön ominaispiirteet ja kiinnostuksenkohteet ovat ensisijaisia ja sukupuoli vain yksi ominaisuus muiden joukossa.

Päivänä eräänä lainasin miehen pyörää, omani kun oli kymmenen kilometrin päässä työpaikan vaunuvarastossa jumissa. Ja jouduin toteamaan, ettei tielle tullut lasikatto, hyvä veli-verkostot tai misogynia vaan niinkin maallinen asia kuin toos… pimp… hei mikä on korrekti termi blogikäyttöön?

Sillä ei vaan pystynyt. Jopa tuohon pyöräni muhkeaan “naistensatulaan” tarvitsen ajoittain geelityynyn perussatulan lisäksi ja “miestensatula” oli silkkaa murhaa. Pystyykö joku teräspimpsa oikeasti ajamaan noilla suikerosatuloilla vai tuleeko tässä viimein fyysiset erot vastaan kaikkien ns. perinteisillä mies- tai naisosilla varustettujen välille? (Toim. huom: ne genitaalit eivät tietenkään yksiselitteisesti määritä sukupuolta.)

Jostain luin, että paljon pyöräilevien paikat parkkiintuvat, joten dear Eki, voinko parin vuoden päästä selvitä gynekologisista sorkkimisista tai synnäriltä lauleskellen ilman puudutuksia?

Vai onko sittenkin kyse yksilöllisistä eroista eikä ilmiötä ei voi yleistää sukupuolikysymykseksi?

Onko linjoilla ketään himopyöräilijää (no pun intended) linjoilla vastaamaan  tähän jännittävään pohdintaan?

P.S. Kyllä, nyt ollaan laatubloggaamisen ytimessä!

Nainen vuorella eli hyvä Ellos hyvä!

FullSizeRender-4 FullSizeRender-7 FullSizeRender-5 FullSizeRender-6 FullSizeRender-3FullSizeRender-2

Avasin Elloksen ulkoiluvaatemainoslehtisen ja yllätyin. Positiivisesti, voitteko kuvitella.

Nainen tekemässä oikeasti jotain liikunnallista! Ei vain tyrkyttämässä peppuaan. Saa sitäkin tehdä, jos tykkää, en toki tuomitse eikä pitäisi tuomita muidenkaan. Liikunnalliset kuvat vaan olisivat paikallaan, liikuntavaatteita kun ollaan kauppaamassa.

Yli 20-vuotias nainen mainoskuvissa!

Ei söpöilyposeerauksia vaan tekemisen meininkiä eleissä ja ilmeissä!

Nainen, joka on saavuttanut seikkailu-urallaan hienoja, myytävään tuotteeseen liittyviä etappeja. Ja hänet esitellään aktiivisena toimijana sekä kerrotaan hänen tarinansa malliston esittelyn ohella.

Leikkipuistopukeutuminen mainittu juu, mutta tuodaan esille myös mahdollisuus suurempiinkin seikkailuihin heittäytymiseen.

Nyt kyyninen hiekkapillukin tykkäsi, lisää tällaista!

 

 

Hämähäkeistä ja Immosista

Remontoin tänään lainasuvun mökin kuistia. Siellä, kuten muuallakin rakennuksessa riitti pakoon kipittäviä hämähäkkejä – pitihän kuisti imuroida ja kuurata puhtaaksi ennen maalaamista.

Huomautin tovi sitten veljelleni olevani tämän saaren hämähäkkien mustan listan kärjessä ja jos häkkiheimo päättää tehdä suuhunmönkimisiskun kimppuuni, olen sen ansainnut; Sikäli monia verkkoja olen tomuttanut ajasta ikuisuuteen.

En erityisemmin pidä hämähäkeistä. Jokin primitiivinen inhon ja karkuun pyrkimiseen tähtäävän refleksin sekainen reaktio herää kehossani, kun kahdeksanjalkainen ja pallopeppuinen hyönteinen vilahtaa liikkeelle.

Pystyn käsittelemään hämähäkkejä ja olemaan niiden kanssa samassa tilassa likikin, mutten ehdoin tahdoin siihen ryhdy. Pelatessani erästä peliä, mieheni hajoili säännönmukaisesti jättiläishämähäkkien hyökkäyksien kirvoittamille sätkähdyksilleni ja älähdyksilleni.

Mitä tein hämähäkeille remontin keskellä? Imuroinko ne? Liiskasinko? Ei. Vein ne ulos. Yhden vahingossa maalaamani yksilön jopa pesaisin ja pistin aurinkoisille etuportaille oikomaan jalkojaan. 

Miksi? Koska minua säälitti kotinsa ja saalistuspaikkansa menettäneiden otusparkojen kohtalo. Niiden surmaaminen maalilla tulehduttamalla tai runnomalla olisi ollut tarpeettoman julmaa, olkoonkin, että hämähäkit ovat empatiaportaideni alimmilla rappusilla.

Keksin sitä paitsi monta järkiperustetta hämähäkkien puolelle; Ne hävittävät kärpäsiä, hyttysiä ja muita ötököitä ja pitävät nurkat puhtaina pörisijöistä sekä mönkijöistä.

Olen miettinyt viime aikoina hämähäkkien lisäksi ihmisiä. Immosia ja muita, jotka luovat ja vahvistavat vastakkainasettelua, lietsovat vihaa ja kannustavat jopa väkivaltaan.

En ajattele ihmisiä “rodun”, ihonvärin tai uskonnon kautta vaan yksilöinä, joihin tutustun. Mutta jos jakaisin ihmiset päässäni rotuihin, joksikin sellaiseksi, joka on toiseutta, vierasta, pelottavaa, luotaantyöntävää tai uhaksi yhteiskuntarauhalle…

Silloin nämä “kansallismieliset”, johonkin olemattomaan suomalaisuuden perustaan, yhtenäiskulttuuriin tai muuhun hataraan, häthätään viime vuosisatoina kyhättyyn ja puoliksi kuviteltuun ajatusrakennelmaan uskovat tyypit olisivat minulle niitä toisia.

Minun “rotuni” tai kulttuurisesti oma porukkani olkoot puolestaan ne tyypit, jotka lähestyvät vaikkapa kammoamiaan hämähäkkejä tiedon etsinnän kautta. Selvittäen, mikä hämähäkkien paikka ympäröivässä systeemissä on.

Tutustuen ja yhteisiä rajapintoja (hyttysten häätö!) etsien. Pikkuhiljaa totutellen ja yhteiselon mahdollisuuksia kartoittaen. Avoimin mielin ja toisten olemassaolon oikeutuksen tunnustaen.

Jos pesee ja kuivattaa hämähäkkejä, voi tuskin polkea myöskään kenenkään ihmisoikeuksia, demonisoida tai eriarvoistaa ihmisiä yksiulotteisesti ulkonäön tai kulttuuritaustan perusteella.

Joten jos ryhdytään meuhkaamaan ja lietsomaan sisällissodan tunnelmia, minä, lakananvalkoinen ja montaa sukupolvea myöten suomalaistaustainen vaimo, äiti, ystävä ja kasvattaja, irtisanoudun osaltani Immosen ja kumppanien Suomi-visiosta. Minulle se olisi kylmyydessään, armottomuudessaan ja yhden totuuden palvonnassaan painajainen.

 

P.S. Kuvassa remontoitu mökki. Paluumuuttohaluiset hämähäkit ovat tervetulleita! Ja uudet paikalle eksyvät myös.

 

 

Enemmän kuin vähemmän kotimaiset alevinkit

Suosi ulkomaista sanoi Ultra Bra. Lastenvaatteiden osalla olen kuitenkin kallistunut sille suunnalle, että kotimaassa suunniteltuja ja tuotteidensa valmistusolosuhteistaan takuuseen meneviä tuotteita ostaessa tulee parempi omatunto. (Kierrättämisen, korjaamisen ja tuunaamisen ohella.)

Vaikken olekaan keskustapuolueen suuri fani, löytyy Suomesta tyylikkäitä, monen ikäisille sopivia ja lapsen menossa hyvin kestäneitä vaatteita, joilla on parhaimmillaan pitkä käyttöikä ja unisex-kuoseja halajavallekin valinnanvaraa. (Erityismaininta kestosta ja pitkästä käyttöiästä menee meiltä muuten Noshille)

Iänikuisten ketjukollaasien, (joiden tekemisestä pidän myös), rinnalle nostettakoon näin kesäalejen ostohulluuden päivinä vastapainoksi myös alevinkit suomalaisvoimin suunniteltujen merkkien ja vaatteiden joukosta.

Joten mikäli päädytte hankkimaan kesävaatteita, nyt kun lämpöä viimein piisaa – tai sitten päiväkoti- tai kouluvaatteita syksylle, suosittelen täten kurkkaamaan myös kotimaisten merkkien kesätarjous- ja aletarjonnan. Hyviä löytöjä!

 

Kollaasien vaatteet: Mainio / Vimma / Aarrekid / Nosh / Marimekko / Papu

 

P.S. Papun jälleenmyyjistä suosin itse yleensä paikallista CoolKidsiä ja Marimekon alevaatteita bongailen Marimuksuilta