Superit synttärit

IMG_8415IMG_3279IMG_3321 IMG_3286IMG_3277IMG_8430  IMG_8438 IMG_3299 IMG_3320 IMG_8421 IMG_8433IMG_3291IMG_8371IMG_8429 IMG_3288  IMG_8417   IMG_8372 IMG_8382 IMG_8398 IMG_8401 IMG_8406IMG_3285   IMG_3273

Jokakeväinen sairastelun hyökyaalto iski niin kaveri- kuin sukulaissynttäreidenkin vierasjoukkoon ja osa jäi toipumissaarroksiin kotiensa lyhtypylväisiin. Mutta hyvät porukat saatiin kasaan kummallekin viikonlopun päivistä.

Viirit keinuivat iloisesti katossa lasten painellessa ympäri asuntoa ja terassia. Asunto oli koristeltu jo edellisenä päivänä Tigerista napatuilla viiri- ja ilmapallokasoilla ja Pop up kemujen supersankaritarrat ja -kutsut toivat teemaa myös juhlakattaukseen.

Ruokapöytään katettiin viikonlopun mittaan savuporo-, tonnikala-katkarapu-, pulled pork- ja aurinkokuivattutomaatti-fetapiirakkaa. Oli popcornia, karkkia ja sipsiä. Club sandwichejä liha- ja juustotäytteillä,  nakkipiiloja, Spiderman-tikkareita, mansikka- ja päärynäjuustokakkua sekä Red Velvet-kakku. Maanantaiaamuna olisi ehkä kannattanut jättää ne tiukimmat housut kaappiin ja odotella muutama päivä…

Krokotiilimiehellä oli ainakin hauskaa eikä menoa enää synttäreiden alkaessa haitannut se, että useampikin juhlavieras oli kaatunut sairasvuoteeseen. Saippuakuplat lentelivät kevättuulessa ja kuplat kohosivat hiljaksiin ylöspäin kuohuviinilasissa. Ehdin jo tuulettaa, että menipä kaikki kivasti, rennosti ja kivuttomasti, kun…

Saatiinhan ensimmäiselle synttärikierrokselle lopulta pakollinen väsymys-jännitys-sokerihumala-raivarikin kasaan – eipähän jäänyt vieraillekaan epäselväksi, mistä puhuimme hetki sitten keskustellessamme uusuhman ihanuudesta.

Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut viikonloppu ainakin omasta mielestäni, enimmäkseen kiitos miehen kokkailujen ja ennen kaikkea huippujen vieraiden. Viisivuotissynttäreillä täytyy pistää taas paremmaksi isäntä- ja emäntäväen osalta!

 

Naistenpäivän mietteitä

IMG_2828

Naisten oikeuksien, tasa-arvon ja rauhan päivänä pysähdyn vuosi toisensa jälkeen kiitollisena sen ääreen, miten hienoja tyttöjä ja poikia, naisia ja miehiä tämän maan isät ja äidit ovat kasvattaneet.

Miten monessa perheessä tehdään jo rohkeasti omannäköisiä ratkaisuja pienten lasten hoidon suhteen, jaetaan kotityövastuuta ja mahdollistetaan kouluttautumis- ja urahaaveiden toteutumista puolisolle sukupuoleen katsomatta. Ja miten monet järjestöaktiivit, toimittajat ja poliitikot, miehet tai naiset, puurtavat tasa-arvon eteen vuodesta toiseen.

Ajatus siitä, ettei sukupuolen tulisi vaikuttaa elämässä etenemisen ja täysinäisen ihmisyyden tai kansalaisuuden toteutumiseen lähtee aina ensisijaisesti kotoa. Monimuotoisella medialla, koululla ja varhaiskasvatuksella on oma roolinsa, mutta kodin merkitys on suuri.

Siksi kohotankin hattua appiukolle ja anopille, jotka ovat kasvattaneet pojan, joka jakaa arjen taakkaa mutisematta, on vähintäänkin tasapuolisesti läsnä lapsemme elämässä ja tukee puolisoaan tämän valitsemalla koulutus- tai työpolulla, mikä se kulloinkin onkaan. Ja kaikille muillekin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa omalla esimerkillään rakentaville vanhemmille.

Viime vuosina ajatukseni ovat lentäneet naistenpäivänä kotimaan tasa-arvo-ongelmien ja -haasteiden kuten naisiin kohdistuvan vihapuheen, politiikassa ja yhteiskunnassa vaikuttavien naisten turvattomuuden tunnetta lisäävien uhkailujen ja töryn syytämisen, lievien tai lähes olemattomaksi sovellettujen raiskaustuomioiden tai yritysmaailman huipun totaalimiehisyyden ääreltä Suomea kauemmaksi.

Maihin, joissa äitiysterveydenhuolto on samaa tasoa kuin 1700-luvun Suomessa, joissa tytöt jäävät joka kuukausi pois kouluista viikoksi kuukautisten takia, lapsiavioliitot ja sukuelinten silpomiset ovat arkipäivää, synnytykseen kuolee hyvin todennäköisesti jossain elämänvaiheessa, lapsensa hautaa nälän, tautien tai huonon hygienian takia lähes jokainen ja yhteiskuntaa pyörittävät yksinomaan miehet, ottaen heikoimmassa asemassa olevien naisten ja lasten asiat vaihtelevasti huomioon.

Ja niihin kylmiin ja äänettömiin ruumiisiin, joita nostetaan Euroopan rannoilta. Pieniin, katkenneisiin elämiin, jonkun poikiin ja tyttäriin. Perheisiin, joiden yhteiselo rikotaan ja mahdollisuus jälleennäkemisestä heikkenee päivä päivältä, kun päätämme että ihmisarvoinen elämä kuuluu meille, muttei heille.

Minulle naisten oikeuksien ja tasa-arvon päivä on joka kuun 16., jolloin tililtä kilahtaa rahaa Unicefille ja SPR:lle, kun seison keräyslippaan kanssa kauppakeskuksessa, toimitan vaatteita vastaanottokeskukseen tai käyn loputonta, toisinaan toivottomalta tuntuvaa dialogia kirjoittaen ja keskustellen, koettaen muistuttaa että ihmisen ei tarvitsisi olla ihmiselle susi, että meissä on enemmän samaa kuin erilaista ja erottavaa; Samat tunteet, perustavanlaatuiset toiveet ja pelot, halu tehdä omasta ja lastemme elämästä turvallinen ja onnellinen.

Anna naistenpäivän lahjasi vaikkapa täällä:

UnicefSPR / Kirkon ulkomaanapu / Naisten pankki

Koskaan ei tiedä, mikä poikii, tyttöi, jos ei poikii

IMG_2548IMG_2529IMG_6453IMG_1612IMG_6490IMG_2541 IMG_2549 IMG_2567 IMG_2575IMG_2577 IMG_2576IMG_1622IMG_2580IMG_2582IMG_6487IMG_1606IMG_1639IMG_6460IMG_6501

Sekä viime vuonna, että sitä edellisenä vuonna – varoen voin sanoa, että jopa vasta alkaneena vuonna 2016, odotetuimpien tapahtumien, reissujen ja juhlien joukkoon ovat nousseet #TeamMomfie-porukan kuviot.

Voi olla, että alkuperäinen blogikuvio on hyytynyt ainakin toistaiseksi melkein syväjäähän, mutta mukana olleet muijat porskuttavat kyllä edelleen, yhdet uralla, toiset opiskeluissa, kolmannet viimeisillään raskaana ja jotkut hurjimmat pyörittäen sekä perhearkea että kaikkia edellämainittuja.

Siirrettyäni jälleen rahaa eteenpäin, varmistaakseni sen, että keväällä on luvassa lisää riemukasta menoa, halusin paikata blogin puolella vallinnutta hehkutusvajetta ja todeta että hei huipputyypit, kiitos että olette siellä, ruutujen toisella puolella, FB:n keskusteluryhmissä, risteilyillä, synttärivieraina, jakamassa muutot, tragediat, työkriisit, sukuriidat ja kaiken muun, kevyen tahi raskaan.

Koskaan ei tiedä, mikä päähänpisto, käännös, ratkaisu tai heittäytyminen elämässä poikii paljon enemmän kuin aavisti saavansa. Kun antaa itsestään muille, saa tuplaten takaisin, sanoi eräs viisas ystävä kerran. Blogatessa ehkäpä vielä moninkertaisesti. Siltä se ainakin näitä ja monia kuvia katsoessa tuntuu.

Joten kiitos teille, hullut, vahvat ja elämää pelkäämättömät naiset, skoolataan kuin tavataan, tai nostetaan lasi etänä niille, joita on liian harvoin mahdollista kohdata nokakkain!

Taide ei ole vaikeaa




Kävimme lapseni, tuon (pian 4-vuotiaan) taidenäyttelyiden vakiokoluajan kanssa jälleen keravalaisessa Taide- ja museokeskus Sinkassa. Tällä kertaa Sinkasta löytyi Alpo Jaakolan ja Heikki W. Virolaisen teoksia esittelevä Näkijöitten sukua-näyttely.

Tutustuimme näyttelyyn isäni, äitini ja Kuutin kanssa ja nuorinkin museokävijä viihtyi reissussa hyvin. Iltasadun jälkeen kyselin lapselta vielä fiiliksiä käynnistä. Saamani vastaukset vahvistivat edelleen ajatustani, ettei taide, klassinen tai nykytaide, ole vaikeaa, ellei siitä tee sellaista.

Minulle taide on tapa siirtää tietoa, herättää tunteita, ottaa kantaa ja välittää viestejä – sitä voi kokea ja tulkita iästä tai muista taustatekijöistä riippumatta, kukin omista lähtökohdistaan käsin. Taide on luomista, oman sisäisen maailman näkyväksi tekemistä toiselle sekä yhteiskuntien ja yksilöiden varaventtiili.

Mitä mieltä lapsi sitten oli näyttelystä?

 

Ä: ”Mikä juttu näyttelyssä oli kivaa?”

K: ”Se kun nähtiin Ukin kanssa kuningas ja Mummin kanssa se jättikala. Ja kahvilla käynti!”

Ä: ”Mikä siellä oli jännin työ?”

K: ”Se äitikala ja lapsikala ja puu, jossa oli kanoja. Ja se työ, missä se mies oli ollut joessa ja äiti auttoi sen ylös.”

Ä: ”Miksi ne taiteilijat teki sellaisia kaloja ja tauluja?”

K: ”Kun ne halusi… Se oli niistä hyvä idea. Ja sitten se yksi mies halusi olla ihan rauhassa ja tehdä niitä patsaita. Sen mielestä eläimille piti olla kiva eikä niitä saanut ampua. Ja piti osata kävellä paikkoihin ja olla ihan rauhallisesti.”

 

Kun tutustuu vaikkapa Jaakolan töihin, käy ilmi, että hän on saanut innoituksensa soilta ja metsistä. Virolainen ja Jaakola jakoivat eetoksen, uskon luonnon ja ihmisen yhteydestä, uskoen ”rotan ja ihmisen kohtalon olevan yhtä” ja ”saman elämä katsovan meitä kaikista silmistä”.

Jaakolaa kutsuttiin Loimaan erakoksi ja hän tarjosi luonnonsuojeluliikkeelle tärkeän ennakkotapauksen; Seitsemänkymmentäluvulla hänen rajanaapurinsa joutui maksamaan isot sakot kaadettuaan hänen tonttinsa rajalla sijainneen pienen metsän. Taiteilija oli väittänyt, että se tuhosi hänen työ- ja luomiskykynsä.

Siinä valossa, lapsi oli poiminut aika hyvin teoksista ja näyttelyssä pyörineestä dokumentista taiteilijoiden aatoksia. Ei ollenkaan vaikeaa, jos nelivuotiaskin sen tajuaa!

Ahjo lämpimäksi talvellakin

IMG_2345 (1)  IMG_2350 IMG_2353 IMG_6851 IMG_6875IMG_6852 IMG_6855 IMG_6856 IMG_6863 IMG_6864 IMG_6865 IMG_2346IMG_6869  IMG_6883

Norppaäiti lähti neulottu ketunhäntä kainalossa, Mummin ja Kuutin kanssa, kohti oman kaupunginosan, tai laskutavasta riippuen naapurikaupunginosan ala-astetta. Kyseisellä koululla vietin muuten ensimmäiset kouluvuoteni. Pikkulinnut olivat laulaneet, että puoliltapäivin luvassa olisi jäälinnan rakennusta ja pitihän sitä lähteä ihmettelemään.

Linnaan muurattiin satoja tiiliä. Kolmen innostuneen ja asiantuntevan muurarin johdolla sekä kymmenillä, ellei sadoilla tekijöillä linnaan saatiin rakenteeltaan kestävä kaarioviaukko ja hienoja kurkistusaukkoja. Tiiliä oli varmasti satoja ja niin lapset kuin aikuisetkin latoivat märästä lumesta sekoitetun laastin avulla jäätiiliä kiinni seiniin.

Kahvilassa myytiin vohveleita ja kuumaa juotavaa, termospulloja kaivettiin esiin, koululaiset luistelivat kentällä, osa pelasi ”palloiluhäkissä” lumijalkapalloa. Paikalle oli tullut ihailtava määrä ihmisiä: mummeja, vaareja, koiria, äitejä, isiä, kummeja ja lapsia vauvoista yläasteikäisiin.

Lunta sateli hiljaksiin ja linnan tiilet kimmelsivät auringossa. Paksuissa nahkarukkasissa linnaa kasaan latova mies väänsi siinä sivussa jumittuneen glögitiivistepulloni auki, väreillään kaikin puolin ihastuttanut nainen lupautui auliisti kuvattavaksi, suloinen ala-asteikäinen luennoi pitkään Kuutille siitä, miten laastia tulisi käyttää rakentamisessa…

Tunnelma oli muutenkin juuri sellainen, jonka perään monet kahvipöytäkeskusteluissa ja julkisilla areenoilla haikailevat. Yhteisöllinen, lämmin, avoin.

Joten kiitos kaikille tapahtumaa järjestämässä olleille vapaaehtoisille, paikallisen ala-asteen väelle ja jokaiselle mukana olleelle. Ihan huippua talvimeininkiä, suosittelen vastaavaa projektia muillekin kaupunginosille, kouluille, päiväkodeille ja kunnianhimoisimpiin koteihinkin.

Jos ette ole vielä päässeet rakentamaan jäälinnaa, estatkaa niin kauan kun pakkasia vielä riittää! Paljon helpompaa kuin heinänteko, vettä vaan maitotölkkeihin, piristystä saa elintarvike- tai vesiväreistä ja sohjoa laastiksi.

// Kuvat saa tuttuun tapaan klikattua isommaksi esimerkiksi uuteen välilehteen

Melkein eturivin paikat

IMG_6307IMG_1582IMG_6294IMG_6333 IMG_6405IMG_1587IMG_6349 IMG_6381IMG_6370   IMG_6441 IMG_6448

Osa ehkä huomasi jo Instagramista, missä pyörähdimme veljeni, isäni ja appiukon kanssa viime viikolla: Jokereiden pelissä siis. (Kannattaa muuten kilkkailla kuvat taas isommiksi ja selailla ”rullassa” läpi, niin yksityiskohdat pääsevät paremmin esiin.)

Satuin saamaan lippuja ja Jokeri-fanin löytyessä perhepiiristä oli helppo saada porukka kasaan. Ja niillekin, jotka eivät edes olisi Jokeri-intoilijoita, on kovatasoisen KHL-pelin näkeminen itsessään elämys, jos jääkiekko vähääkään kiinnostaa. Tai olut, urheilutapahtumat tunnelmineen, jäähallisapuska tai kaikki edellämainitut.

Itseäni kiinnostavat ainakin jääkiekko, pelin tunnelmaan sukeltaminen ja yhdessä olo. Ruokakin kiinnostaisi, mutta miinuksena jäähalliruoasta se, ettei tällaiselle nihkeälle vihervassarille löytynyt mitään eläimetöntä syötävää, mutta selvisin hengissä vararavinnon ja pienoisen periaatteista joustamisen turvin. Ja kuten veljeni mulkoilu antoi ymmärtää, myös hankalan feministin kommentit naisten jännästä roolista jäällä ja sen reunoilla, olisi voinut jättää kotiin. Well, mihinkäs sitä kissa karvoistaan pääsisi?

Huomasin myös, että olisin viihtynyt varmaan parhaiten siinä osassa katsomoa, jossa oli kreisein kannatusmeininki. Itse kun tykkään penkkiurheillessa tömistää, läiskyttää ja huutaa. Että sellaista analyyttista ja sivistynyttä katsojan vikaa…

Mutta hyvä reissu ja varsin viihdyttävä peli olivat, lähtisin uudestaankin. Ylipäätään voisi laajentaa omaa repertuaariaan säännöllisesti kolutuista taidetapahtumista myös aktiivisempaan urheilutapahtumissa ravaamiseen; Sen kerran kun olen ollut joukkueurheilun tapahtumia tai yleisurheilua seuraamassa, olen aina viihtynyt mainiosti.

Vastavierailuja molempiin suuntiin vai miten se meni – kenetköhän vannoutuneen penkkiurheilijan raahaisin mukaani johonkin taidemeininkeihin, hmm…

 

//Liput saatu silkalla korruptiolla, jos se ei käynyt jo ilmi.//

 

 

Vähän pidempi pätkä Tallinnassa

IMG_5332IMG_5302
IMG_0986IMG_0929  IMG_0941 IMG_5381IMG_0943 IMG_0969  IMG_5340IMG_5326 IMG_5348 IMG_5358 IMG_0935
IMG_5376IMG_5362 IMG_5394IMG_5367  IMG_5377 IMG_5378  IMG_5386

Jos sitä viimein lupaamansa Tallinnareportaasin naputtelisi. Pähkinänkuoressa todettakoon, että hermot säilyivät, rahatkin pääpiirteissään ja kaikki asialliset hommat saatiin hoidettua.

Lisäksi piipahdimme muun muassa Lennusadamissa, jossa Kuutti ajeli 30-luvulta peräisin olevalla sukellusveneellä, kokeili lentosimulaattoria isänsä kanssa, touhusi kauko-ohjattavilla laivoilla ja oli asiaan kuuluvan tohkeissaan. Voin suositella kaikille vesikulkuneuvoihin hurahtaneille ja ylipäätään edes vähän interaktiivista museokäyntiä havitteleville. Koneista kiinnostumatonkin viihtyi.

Laiva tyhjennettiin jo ennen kymmentä ja hotellihuoneeseen pääsi vasta kolmelta. Onneksi satoi vuodenaikaan ja säätiedotukseen nähden maltillisesti, kiipeilimme V.I.Lenin Palace of Culture and Sports eli Linnahallilla kuvaamassa ja katselemassa kaupunkia. Kipusimmepa myös vanhan kaupungin muurille ja muutamaan torniin, haukkasimme syötävää kattoravintolassa ja hurautimme tapojemme vastaisesti illalliselle taksilla. No jos sitä seuran ja reissun kunniaksi sitten vaikka – tai kaatosateen.

Laivalla kiskottiin tuttuun tapaan kullekin mieluisia ruokia napaan, tosin lapsi söi harmillisen vähän – liekö jännitys ja leikkipaikkaan pääsyn odottaminen veroittanut menomatkan ruokahaluja. Ja siihen vielä hotellihuoneelle ostetut macaronsit ja ravintolaruoat sekä hotelliaamiaiset päälle. Sanotaan näin, että pari viikkoa paranisi taas syödä kevyemmin ja polkea töihin mukisematta.

Ostostelu jäi vähäiseksi – millekään kun ei ollut tarvetta, mitä nyt lapsi kaipasi lisää vaihtovaatteita kesken reissun ja Norppa tahtoi koluta Kaubamajan ruokaosastoa kivojen erikoispakkausten tai muiden tuliaisten toivossa.

Hotelliksi valikoitui Tallink Conference&Spa, jonka kylpyläpuoli jaksoi viihdyttää koko matkaseuruetta kahtenakin päivänä. Useampi erilainen sauna, pari isompaa polskutteluallasta suihkuineen ja virtauksineen, ulko- ja porealtaat… Sanotaan että varsinkin tänä kesänä tosissaan uimaan oppinut lapsi oli aika liekeissä eikä aikuisistakaan kuulunut valituksia.

Tiivistelmänä:

Kun lähdet seuraavan kerran Tallinnaan, viivy perillä yö tai kaksi, vuokraa asunto tai valitse mieluinen hotelli (historiafriikeille, näköalojen metsästäjille tai kylpylässä lillujille löytyy kullekin omansa). Kaupungista saa näin hurjan paljon enemmän fiiliksiä, kokemuksia ja makuelämyksiä irti.

Ja jos rakastat rappioromantiikkaa, poikkea pois vanhasta kaupungista ja kävele sinne, minne nokka ikinä näyttääkin. Tallinnassa kaikki on kävelymatkan päässä ja voit löytää parhaan kahvilan tai kirpputorin turistinurkkien ulkpuolelta.
Kertokaa parhaat Tallinnavinkkinne, eiköhän tuonne suunnata joskus uudestaan!

 

// Kuvat saa isommiksi klikkaamalla niiden päältä ja selattua isoina nuolinäppäimien avulla.