Kävin istumassa iltaa yhden opiskelutoverini luona Itä-Helsingissä.
Palaillessani kotiin ihan niin sanotusti ihmisten aikaan iltasella ja odotellessani bussia Mellunmäen metroasemalla, olo oli kummallisella tavalla tuttu ja haikea.

Asuimme noin kaksi vuotta vuokrakaksiossa Fallpakassa, Vuosaaren ja Mellunmäen puolessa välissä.
Asunto oli iso ja kulmasijaintinsa vuoksi rauhallinen sekä täynnä valoa. Se oli meille molemmille ensimmäinen asunto, jossa emme asuneet vanhempiemme kanssa – ensimmäinen yhteinen kotimme.
Kaikki eläimemme saivat meiltä kodin tuossa asunnossa.

Lehtomaisessa metsässä, siirtolapuutarhojen keskellä ja lopulta pitkin Rastilan rantaviivaa kiemurtelevat lenkkipolut aukesivat kotiovelta. Lähellä oli myös muun muassa Vuosaaren huippu, isoja luolia ja uimaranta.

Itäkeskuksen Prisma oli lähikauppamme, joten ostoksille pääsi aina, kun vaan halusi ja erikoisliikkeitäkin löytyi hyvin. Julkiset kulkivat hyvin, tosin metroon selvitäkseen piti ajella bussilla. Sipoon liitosalueen bussilla ajeli toisaalta suoraan keskustaan ja yöbussi tuli keskustasta asti ihan nurkallemme.

Teimme asunnossa vuokra-asunnoksi aika ison remontin, tapasimme ystäviä, pidimme juhlia,
elimme yhdessä ja erossa toisistamme, opiskelimme ja teimme töitä.

On mielenkiintoista, miten muutamassakin vuodessa elinympäristön toistuvat reitit, tuoksut, valon ja vuodenajan vaihtelut iskostuvat mieleen. Ja miltä tuntuu palata pitkästä aikaa entisille asuinsijoilleen.

Ja kuinka monet hetket ja tunnetilat palaavat mieleen; väsymys pitkän työpäivän jälkeen, kun vain haluaisi kotiin, toisen ikävöiminen. Kevätauringon äkillisestä lämmöstä nauttiminen,
ensimmäisen opiskelupäivän jännitys…

Kun muutimme tiesin, että moni tuleva koti voisi olla rakkaampi tai parempi, mutta sillä kodilla olisi erityinen paikka mielessäni. Varmaan samankaltainen kuin ensimmäisellä ihmisellä, johon rakastuu.

Muuttohässäkän keskellä surin päällimmäisenä kuitenkin samaa kuin Muumipappa pyrstötähden uhatessa muumien koko olemassaoloa: ”Ei enää pitkiä kylpyjä sunnuntaisin.” Tassuammeemme odottaa nimittäin toisaalla kotia, jossa olisi taas isompi tai edes jollekin ammeelle sopiva kylpyhuone.

Olenko vain sentimentaalinen
vai onko muillakin erityinen tunneside ensimmäiseen omaan kotiin tai entiseen kotiseutuun?

(Kuvat ovat vanhasta asunnostamme.)