Vauva vs. parisuhde osa 1.

Tämän postauksen keskeinen aihe on oman identiteetin muuttuminen ja toisaalta sen säilyttäminen lapsen saamisen myötä. Pohdin myös, miten toisen katoaminen omiin vanhemmuusmaailmoihinsa voi pistää parisuhteen marssijärjestyksen uusiksi – tai perustavanlaatuisesti keturalleen.

Ehkä isoin tähänastinen oivallus on ollut se, että olen vapautunut ajatuksesta, jonka mukaan äitiys määrittäisi tästä lähin kaikkea tekemistäni ja ajatteluani. Kun lukee lastenhoitoon ja -kasvatukseen liittyvää kirjallisuutta, blogeja tai kolumneja, pohjavire on usein sellainen, että äitiyden tulisi näkyä kaikessa, mitä teet, sanot tai ajattelet. (Ja siinä kohtaa Stiga karkaa toppahanskoista.)

Mielestäni kaikkea ei tarvitse peilata sen kautta, että teenkö nyt asioita oikein äitinä tai mitä ajattelen tästä asiata äidin roolin näkökulmasta ja voinko nyt enää harrastaa tai tavata ihmisiä, koska lapsi.

En koe itse ”hurahtaneeni” tähän äitiystouhuun täysin. Joku voi pitää minua sen vuoksi huonona äitinä.

Fyysisellä tasolla olen koettanut huolehtia siitä, etten ala syömään ihan mitä sattuu, muistan urheilla joskus, koetan pukeutua siististi ainakin kun poistun kotiovesta ja muutenkin huolehtia itsestäni. Haluan edelleen kokea itseni viehättäväksi ja toivoisin että puolisokin pystyisi siihen (ja näin käsittääkseni onkin). Minulla on myös omia harrastuksia, joita olen jatkanut lähes samoin kuin ennen vauvan syntymää. 

Itsestä huolehtimisen lisäksi minulle on tehnyt hyvää pitää kahden kuuloelimen välissä ajatus siitä, että olen äitinä toimimisen lisäksi myös nainen. Kaipaan edelleen silloin tällöin jalkahoidossa tai kampaajalla käymistä, istuvat rintaliivit ovat yhä hyvä sijoitus ja kehuja, kukkia ja pieniä huomionosoituksia otan vastaan mielelläni, olkoon, että vauvallekin tuodut asiat ilahduttavat. Läheisyys, kosketus ja seksi ovat edelleen yhtä lailla tarpeen, vaikka viimeisimmän spontaanius kärsii vauva-arjessa.

Olen kuullut monen suusta, että jotenkin oma minuus hukkui vauva-aikana (ja osalla pidemmäksikin ajaksi) kokonaan. Monet sanovat myös ymmärtävänsä jossain määrin, miksi kumppani joko etääntyi tai lähti; Olisi varmaan kenelle tahansa vaikeaa käsitellä tilannetta, jos suhteen toinen osapuoli onkin äkkiä jokin täysin vieras, hormonihuuruinen olento, joka ei pese hiuksiaan, osaa puhua vain lapsista eikä ole enää kiinnostunut kumppanistaan tai mistään samoista asioista kuin ennen.

Psyykkisellä tasolla olisikin tärkeää muistaa olla välillä vähän itsekäs, ajatella hetkittäin myös sitä, mitä minä haluan ja tarvitsen. Ja kertoa omat ajatukset myös suhteen toiselle osapuolelle. Eikä kumppania saisi pitää itsestäänselvyytenä. Tästä ei pitäisi tulla vain lapsen toista vanhempaa vaan tämän tunneilmastoa ja odotuksia perhe-elämän sekä parisuhteen osalta pitäisi muistaa pysähtyä kuuntelemaan. Mielestäni Mami Go Go-blogin Minttu kirjoittaa aiheesta todella hyvin postauksessaan ”Me kaksi”.

Suhde itseen, oma arvomaailma ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuu varmasti lapsen saamisen myötä. Mielestäni olisi tärkeää asettaa asiat silti oikeaan mittakaavaansa: Lapsi ei ole koko maailma eikä hänestä kannattaisi sellaista tehdäkään; Vanhemmiten lapsiparkaa voi muutoin ahdistaa olla aikuisen olevaisuuden ja todellisuuden keskipiste. Elämässä on edelleen paljon muutakin merkityksellistä kuten puoliso, ystävät, läheiset ja itselle tärkeät asiat kuten urheilu, taide tai yhdistystoiminta – mikä nyt kullekin on ollut mieluista.

Rakastaminen ja parisuhteen hyvinvointi on ennen kaikkea tahdon asia, johon molempien pitää sitoutua. On olemassa sekä kokeiltua että kuultuja näppäriä käytännön keinoja parisuhteen hoivaamiseen, siis vanhan viisauden ”et voi rakastaa muita, ellet rakasta itseäsi” sekä kehotuksen kuunnella kumppania lisäksi. Mutta se on jo ihan toinen postaus.

Tämän postauksen yhteenvetona ”ihmissuhde-ekspertti” (ha!) tohtori Norppa suosittelee:
1) Älä hukkaa itseäsi hormonihuuruihin
2) Pidä itsestäsi huolta, fyysisesti ja henkisesti (mahdollisuuksien mukaan)
3) Tee välillä itsekkäästi asioita, joista nautit
4) Älä heitä harrastuksiasi romukoppaan, vaikka pistäisitkin ajankäyttöä uuteen uskoon. 
(Säilytä edes yksi ihan oma harrastus.)
5) Muista pysähtyä kuuntelemaan sekä itseäsi että kumppanisi tarpeita, tunteita ja odotuksia
6) Sitoudu olemaan toiselle läsnä, fyysisesti ja henkisesti (Muista harrastaa myös seksiä!)

Näiden ajattelumallien ja toimintatapojen avulla olen onnistunut löytämään jonkinasteisen tasapainon vauva-arjessa luovimiseen. En voi luvata, että ne toimisivat kaikilla, joten suosittelen niitä lähinnä herättämään ajatuksia. Joilla ei sitten ole vaihto- eikä palautusoikeutta!

~..~..~..~..~..~..~

Parisuhde vauva-arjessa postausten sarjan osa 2 käsittelee asioita,
jotka meidän tapauksessamme koetaan onnistuneina ja jopa parantuneina vauva-arjen myötä
ja asioita, jotka rasittavat parisuhdetta.

 

 

4 kommenttia artikkeliin “Vauva vs. parisuhde osa 1.

  1. Mielenkiintoista kuulla näitä ajatuksia. Itse pidän itseäni kovinkin rationaalisena ihmisenä ja pelkään kovasti, että katoan ”sitten joskus” siihen mammalandiaan.

  2. Ei kai siinä mitään pahaa ole, jos hetkittäin katoaakin.
    Kaipa ne hormonit on tehty myös auttamaan jaksamisessa ja pehmittämään päätä jo senkin takia, ettei se hajoaisi. Vaaran paikka lienee siinä kohtaa, kun ympäröivät ihmiset kärsivät tilanteesta liikaa
    tai jos itse havahtuu siihen, että oma identiteetti on yllättäen ihan hakusessa.

  3. Ajatuksia herättävä postaus. Itse tulin ensimmäistä kertaa äidiksi n. 8 kk sitten.
    Koen, että muutos lapsettomasta lapselliseksi on niin valtava ja mullistava, että itsellä äidiksi kasvaminen ja turvallinen olo omasta äitiydestä on vaatinut välillä sen ”uppoamisen” siihen vauvasuhteeseen. Muistan, että itsellä äitiyden tunne oli alussa kovin ohut, ja koin lyhyenkin eron vauvasta ahdistavaksi. Vauva ja koko äitiys muuttui nopeasti mielessäni unenomaiseksi ja epätodelliseksi ja tuli kiire takaisin lapsen luo. Ajattelen, että ehkä näistä identiteetti-asioista ei kannata ainakaan paineita ottaa, etenkään ihan vauvaelämän alkuvaiheissa.. Tässä vain yksi lisänäkökulma asiaan 🙂

  4. Varmasti sille uppoutumiselle ja hormoneille ja halulle olla ihan koko ajan vauvan kanssa on paikkansa. Ehkä se on tarpeellinen välivaihe lapsen saamisessa, vaikkapa juuri tuon mainitsemasi äitiys-vireeseen pääsemisen kannalta. (Liekö yhtä voimakas toisen, kolmannen tai useamman lapsen kanssa?)

    Lähinnä viittasin ehkä niihin kaksivuotiaan taaperon äiteihin, jotka tajuavat, että samassa symbioosissa eletään edelleen ja mies piileksii autotallissa. Heh, no ehkei ihan noin, mutta…

Vastaa käyttäjälle phocahispida Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *