Synnytyskertomus: Yö helvetistä ja Raivo

Tämä on synnytyskertomuksen kolmas osa. Lue myös osat ”Lähtö” ja ”Tuskaista odottelua”.

Yöllä vuoroon tuli eläkeikää lähestyvä, vihaisen näköinen kätilö, joka antoi ensitöikseen ymmärtää, ettei minulla voinut olla kipuja tai vaikea olla, koska olin pyörinyt sairaalassa jo vaikka kuinka pitkään saamatta mitään aikaiseksi. Olisi kiinnostanut tietää, mitä minun olisi pitänyt tai ennen kaikkea, mitä olisin voinut tehdä hänen mielestään synnytykseni jouduttamiseksi.

En ollut syönyt mitään lauantai-illan jälkeen, sillä mikään ei pysynyt sisälläni ja vessaan lähteminen oli tehty piuhaviidakolla lähes mahdottomaksi. Jonkin verran olin hörppinyt mehua. Kätilö irrotti oksitosiinitipan ja sätti minua vielä hieman siitä, että synnytystä oli alun alkaenkaan lähdetty käynnistämään. Sitten hän käski minun juoda lisää mehua ja mennä synnytyssalin sängylle makaamaan. Sanoin asialliseen sävyyn, etten pysty makaamaan, koska selkäsärky oli pahentunut sellaiseksi, että makuuasennossa oleminen sai aikaan pyörryttävän tunteen ja tarpeen oksentaa.

Kätilö ilmoitti, että: ”-Nyt kuules levätään”, ja painoi minut väkivalloin sängylle makuulle. Silmissäni pimeni samantien hetkeksi enkä muista muutaman kymmenen sekunnin ajalta mitään. Sitten oksettava tunne havahdutti minut ja ponkaisin pystyyn. Voin vannoa, että jos en olisi ollut edelleen pyörryksissä, olisin lyönyt sitä kätilöä. Ilmeeni oli ehkä sellainen, että kätilö ei yrittänyt enää toistamiseen käsitellä minua väkipakolla. Tämä antoi minulle ilokaasumaskin ja käski närkästyneeseen sävyyn hengitellä siitä ja etsiä sängyltä asennon, jossa ”kelpaa olla”. Niine hyvineen kätilö poistui paikalta joksikin aikaa.

Koetin sitten matalammalle sängylle nostetun säkkituolin avulla etsiä puolimakaavan ja istuvan asennon välimaastosta kulmaa, jossa voisin olla muutoin kuin seisaallani. Vain ilokaasun jatkuva naukkailu esti selkäkivun humahtamisen päähän ja tajun lähtemisen. Ilokaasu sai aikaan sekavan ja eri tavalla pahoinvoivan tunteen. Varmistin vielä ilokaasupöhnässäni L:ltä, että eihän ilokaasu vahingoittaisi vauvaa mitenkään. Koetin tarkentaa katseeni katossa olleeseen valaisimeen, mutta se leijaili kummasti katsettani pakoon. Minusta tuntui, että puhuin ihan sekavia. Kysyin asiaa L:ltä ja pyysin esittämään jonkin kysymyksen. Tämä kysyi jotain matemaattista laskutoimitusta, muistaakseni jotain potenssilaskua, mihin protestoin vaistomaisesti että ”-En osaisi tuota muutenkaan.” mutta vastasin sen jälkeen kuitenkin oikein. Olin torkahtanut ilmeisesti noin vartiksi ja höpissyt sinäkin aikana koko ajan jotain unissani. Tuo viistoista minuuttia olikin ainut hetki, jonka nukuin koko yönä. (Kätilö muuten haukkui minut ilokaasun käyttämisestä palatessaan.)

Synnytyssalissa oli kuulemma kylmä, sillä synnytyssalista ulos vievä ovi oli tilkitty vain teipeillä ja ulkona oli täysi talvi. Henkilökunnan jäsenistä monilla oli villatakit työasunsa päällä ja L käytti synnytyssaliin varattua vilttiä pysyäkseen lämpimänä. Olin alusvaatteisillani ja silloin tällöin kietaisin ohuen aamutakin päälleni, mutta luovuin siitä aina pikaisesti. Hikeä valui kaikkialta ja tärisin koko ajan. 

Yö tuntui kestävän ikuisuuden. Jossain vaiheessa kokeilimme kivunlievitykseen aqua-rakkuloita, jotka sattuivat kuin kiukkuinen ampiasjoukkio olisi hyökännyt selkäni kimppuun, mutteivät lievittäneet kipua lainkaan. Sain kiusakseni jatkuvan selkäkivun lisäksi siis kirvelyä edelleen penisilliinin taikia kutiavaan nahkaani. Onneksi sentään se vanha kätilönhaahka oli vaihtanut vuoroa tai siirtynyt jonnekin muualle. Yön loppupuolella selkäkipu oli muuttunut ja siirtynyt osittain takapuolen suuntaan. Se tuntui samalta, kun monen kuvaus ponnistamisen tarpeesta (ananas ahterissa), mutta jatkui ja sattui aina vaan, vaikkei synnytys ollut edennyt vähääkään lähemmäs loppuaan.

Aamulla saimme kuulla tulehdusarvojen olevan koholla ja sain jälleen lisää antibioottia. Minut kytkettiin jälleen oksitosiinitippaan ja annosta lisättiin entisestään. Seuraavalla lisäyskerralla se nostettiin maksimiannokseensa, jota enemmän ei saisi kuulemma antaa ilman lupaa korkeammalta taholta. 

Lääkäri kävi paikalla ja kun kysyin jatkosta, tämä totesi, että tämän vuorokauden puolella lapsi olisi saatava ulos, tavalla tai toisella. Kerroin selkäkivustani ja takaliston kivuista. Lääkäri alkoi kysellä mielestäni täysin irrationaalisia asioita, kuten selkähistoriaani. Annoin kärkkääseen sävyyn ymmärtää, että ellei joskus muinoin kipuillut selkäni ollut reagoinut raskauden aikana mitenkään, se tuskin olisi antanut periksi juuri nyt. Koetin selittää, että kipu oli myös aivan erilaista kuin mikään aikaisemmin kokemani selkäkipu, mutta lääkäri ei reagoinut selityksiini mitenkään.

Puoleen päivään mennessä oksitosiini ei ollut vaikuttanut toivotusti. Supistuksia ei oltu saatu yön jälkeen alkamaan käytännössä ollenkaan ja kymmenen jälkeen käyrällä ei ollut näkynyt yhtään supistusta. Oli vain jatkuva, lamaannuttava selkäkipu. Oksitosiini aiheutti minulle jyskyttävää päänsärkyä ja puristavaa paineentunnetta rinnassa. Tuntui, että sydän löi ihan miten sattuun. Kun sanoin siitä, sanomaani ei noteerattu mitenkään.

Kahdeltatoista oksitosiinia oli mennyt jo jonkin aikaa maksimiannoksellaan. Lääkäri päätti, että minut laitettaisiin makuulle ja kohtuuni asennettaisiin laite, jolla mitattaisiin kohdun supistusvoimaa ja että oksitosiinin määrää lisättäisiin entisestään. Olin todella väsynyt, koska en ollut nukkunut kahtena kuluneena yönä käytännössä ollenkaan ja olin ollut lähes jatkuvasti seisaallani jo useamman vuorokauden. Supistuksia ei ollut näkynyt koko aamuna tai aamupäivänä, joten ihmettelin, miten kohdun supistusvoimaa voitaisiin mitata. Oksitosiinin aiheuttama ahdistus sydänalassa paheni koko ajan. Lisäksi makuulla olo oli edelleen täysin mahdotonta. Ilmoitin, etten suostu kyseiseen toimenpiteeseen, koska se on täysin järjetön ja mahdoton.

Raivo nousi jostain. Ei sellainen kylmä viha vaan sellainen aggressiivinen, polttava raivo, joka saa suun kuivumaan, kaikki lihakset jännittymään, veren syöksymään suoniin ja sykkimään valtimoiden kohdilla ja otsassa jyskyttäen. Sellaisen raivon iskiessä näkö sumenee muutoin ja tarkentuu yhteen pisteeseen, puhuminen on hankalaa, koska tekisi mieli vain purra, raapia, lyödä ja potkia tai juosta. Niin raivoissani en ole ollut koskaan aiemmin tai sen jälkeen.

Mielessäni ei ollut niinkään ajatus siitä, että tämä täysin mielivaltainen ja päämäärätiedoton rääkkääminen saisi loppua vaan ajatus siitä, etten antaisi näiden ihmisten jahkailun vahingoittaa vauvaani. En ollut käynyt läpi sitä henkistä kriisiä ja odottanut yhdeksää kuukautta synnyttääkseni lasta, joka jouduttaisiin repimään ulos mustelmilla ja kasvojen luut murtuneena, saisi vaikea-asteisen aivovaurion tai pahimmillaan kuolisi. Tiesin, että monissa muissa sairaaloissa tilanteeseen olisi puututtu tehokkaammin jo aiemmin, synnytyksen etenemisen pysähtymisen ja tulehdusarvojen takia.

Pelasin korttini ja ilmoitin lääkärille, että jos mitään ei tehtäisi nyt, kiskoisin vaatteet päälleni ja ajaisin kotiin tai johonkin toiseen sairaalaan. Jos kerran sairaalla ei ollut tarjota keinoja synnytyksen saattamiseksi loppuun, minun olisi sama katsoa tilanne loppuun kotioloissa ja tarpeen tullen siirtyä sairaalaan, jossa hoitoa saisi.

L yritti sovitella tilannetta ja tinkiä ajasta. Josko pystyisin olemaan ehdotetussa toimenpiteessä edes jonkin aikaa. Hän ei kuulemma haluaisi lähteä ajamaan minua pois, koska sen vaarantaisi vauvan hengen. Ilmoitin, etten pysty ja ajan täältä pois vaikka taksilla, jos tilanne niin vaatii. Ja että yhtä lailla sairaalan toiminta vaarantaisi vauvan hyvinvoinnin, jos mitään ei tehtäisi pian. Vauvoja kun kuolee paljon sairaaloissa puutteellisen ja virheellisen hoidon seurauksena. Sen jälkeen L ilmeisesti totesi, ettei hän voisi vaikuttaa päätökseeni.

Nuorelle naislääkärille tuntui tulevan yllätyksenä ja järkytyksenä, että joku turvautui potilaan oikeuksiinsa saada tasapuolista hoitoa (verrattuna muiden hoitavien tahojen potilaisiin) ja päättää itselleen tehtävistä toimenpiteistä. Hän vain seisoi ja tuijotti hetken, koetti selittää minulle, että kotiin lähteminen tässä tilanteessa olisi vaarallista. Kun kysyin, miten kotona seisominen ja seinän tuijottaminen vuorokausikaupalla eroaa saman tekemisestä sairaalassa, (ja että antibiootit voi syödä kotonakin), hän poistui synnytyssalista. Hän palasi pian ja kertoi puhuneensa ylilääkärin kanssa. 

Sitten alkoi viimein tapahtua.

 

8 kommenttia artikkeliin “Synnytyskertomus: Yö helvetistä ja Raivo

  1. Se yövuorossa ollut kätilö on kuulemma oikein valitusautomaatti. Kuulin yhden henkilökunnan jäsenen sanovan, että kyseinen kätilö sopisi paremmin avustaamaan tuotantoeläinten vasikoinneissa tai poikimisissa ja toisen vastaavan, ettei hän toivoisi edes lehmäraukoille moista kohtelua.

    Koska kuulin keskustelun niin, että vauva nukkui jo rinnalla tyytyväisenä, jaksoin jopa hymähtää. Toisaalta ihmetyttää, miksi moinen työntekijä saa olla hommassaa, jos tästä kerran valitetaan jatkuvasti?

  2. Uskomatonta tosiaan, että vaikka asiasta valitettu niin ihminen saa jatkaa työssään. Itsellä synnytys lähestyy ja juuri mietin, että sillä kätilöllä on kyllä niin iso osuus varsinkin ensisynnyttäjien kohdalla. Kaikki kun on uutta, jännittää, pelottaa, sattuu ja suurin osa raskaana olleista todella herkällä päällä ym. mukavaa… Siihen vielä päälle, että synnyttäjää ei oteta tosissaan ja uskota mitä hän kertoo omista tuntemuksistaan ja vielä tiuskitaan vastaukseksi. Ihan kamalaa! 

  3. Voi elämän kauhu! Siis ihan hirveintä on juuri toi, että kaksi ihmistä on elämän ja kuoleman rajamailla ja henkilökunnan asenne on, että ”no täähän nyt on vaan synnytys, kyllä se siitä.” Otan todella osaa.

Vastaa käyttäjälle minttumari Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *