Kun opiskelut ovat kesken ja halu saattaa ne loppuun olisi kova,
ei raskaaksi tuleminen ole ensimmäisenä suunnitelmissa.
Ja varsinkin kun samaa ehkäisyä on käytetty seitsemän vuotta erittäin huolella
ja kalenteriin on jopa merkitty tarkasti mahdolliset lipsahdukset seuraavasti:
Helmikuu 2009: Pilleri unohtui / Lokakuu 2010: Kahdeksan tunnin heittovara ylittyi,
tuntui aika järisyttävältä tajuta olevansa raskaana.
Kaikista eniten ärsytti joidenkin tuttujen piiloasenne, joka antoi ymmärtää, ettei yhdistelmäehkäisyvalmistetta syövä voi yksinkertaisesti tulla raskaaksi, ellei ole niin tyhmä, ettei osaa syödä pientä keltaista pilleriä päivässä tai vedä pillereitään salaa alas vessanpöntöstä. Siitä huolimatta, että joka paikassa toitotetaan, ettei edes sterilisaatio ole varma ehkäisykeino ja yksi sadasta pillereitä syövistä naisista tulee raskaaksi,
vaikka ehkäisyä olisi käytetty täysin oikein.
Toisaalta julkisessa keskustelussa esiintyy usein myös ajatus siitä, ettei ns. vahinkolapsia ole enää nykyään, kun ehkäisyä on saatavilla niin hyvin. Totta tuokin tavallaan, mutta kuinka moni vakituisessa parisuhteessa oleva jaksaa tai haluaa käyttää yhtä aikaa kahta tai kolmea eri ehkäisymenetelmää?
En tiedä, onko se sitten jonkinlaista itsensä suojelua, että vieritetään syy toisen niskoille, ettei tarvitsisi ajatella, että sama voi tapahtua itsellekin, vaikka tekisi parhaansa. Onko ihan oikeasti helpompaa ajatella, että toinen on jotenkin vastuuton tai valehtelee päin naamaa kuin todeta, että näitä tapauksia on ihan tiettävästikin olemassa?
Tätä en ole pystynyt koskaan käsittämään.
Koska olin nuori ja perusterve, meillä oli jo tuolloin oma asunto, ylimääräisiä neliöitä, vakaa parisuhde, riittävästi rahaa elämiseen ja oletettavasti hyvät tukiverkostot, en nähnyt mitään sosiaalisia tai terveydellisiä syitä keskeyttää raskaus, varsinkin kun lapset olisivat olleet suunnitelmissa joka tapauksessa muutaman vuoden päästä.
Päätin siis antaa yllätysvauvalle mahdollisuuden. Niin aikaisessa vaiheessa raskautta ei ikinä voisi tietää, meneekö kaikki ylipäätään hyvin.
Raskaus eteni ja hormonit tekivät ilmeisesti tehtävänsä, sillä ajatus vauvasta tuntui hetki hetkeltä luonnollisemmalta. Voin loistavasti enkä kärsinyt pahemmista kolotuksista tai pahoinvoinnista. Kaksi päivää ennen synnytystä pystyin juoksemaan portaita kolme kerrosväliä ja kiitämään laukku olalla keikkuen junaan, jos oli pakko. Turposin nesteestä varmasti viitisen kiloa, mutta se ei haitannut muutoin kuin kumisaappaiden käyttöpakon ja sormusten irti kiskomisen muodossa.
En tiedä, millaiseksi raskausaika olisi muodostunut, jos olisin ollut tosissani huonovointinen tai saanut ennenaikaisia supistuksia, raskausmyrkytyksen tai joutunut vuodelepoon. Siinä missä raskaus tuntui minusta luonnolliselta, joskin hieman ennenaikaiselta asialta, oli tilanne paljon suurempi kriisi miehelle.
Jouduin kuuntelemaan, sietämään kiukkua ja pettymystä, venyttämään kärsivällisyyttäni, rauhoittelemaan, suhteuttamaan ja pehmentämään kulmia siinä määrin, että suurin osa raskausajasta minun oli mahdotonta iloita raskaudesta todella. Raskaudesta ei edes kerrottu kuin muutamalle ihmiselle ennen kuin olisi ollut riskinä, että se paljastuu. Omille ajatuksille ja tunteille ei jäänyt kunnolla ilmaa, kun toisen synkkä pilvi vei kaiken tilan.
Toisaalta koetin ajatella, etteivät toisen tunteet olleet vääriä, vaikka erosivatkin omistani.
Niille täytyi antaa tilaa ja kuulla ne. Kumppanin tulisi tukea toista kriiseissä, joskus oman mukavuuden ja tunteidenkin kustannuksella, puolin ja toisin.
Elämän etenemiselle ajatellun järjestyksen muuttuminen on toisille helppoa, eihän marssijärjestys ole kaikille edes niin selvä. Toisille se luo tilanteen, jossa pitkään vaalittu mielikuva rikkoutuu. Meidän tuoreimman perheenjäsenemme masutaivalta leimasikin vanhempien keskenään viljelemä musta huumori, jossa siteerattiin useasti Anneli Jäätteenmäen lanseeraamaa ”yllätyksenä ja pyytämättä”-ajatuskokonaisuutta.
Toivoin että kriisin jälkeen mies oppisi ensin pitämään vauvasta ja sitten rakastamaan lastaan,
vaikka raskausaika olikin vaikeaa. Näin on käynytkin ja on ihana seurata,
miten isän ja pojan keksinäinen suhde vahvistuu päivä päivältä.
Olisi silti mukavaa, että saisin iloita ja nauttia odotuksesta, jos tulen vielä joskus raskaaksi.
Kun luen muiden kokemuksia raskausajasta, koen menettäneeni monia onnellisia hetkiä ja sellaisia tunteita,
joita monet liittävät itsestäänselvinä raskaana oloon.
Kun minulta kysyttiin tekstiä Muksun yhteistyökamppanjaan* aiheella ”vauvakuume”, minua alkoi hymyilyttää.
Enhän missään vaiheessa ehtinyt varsinaisesti potea vauvakuumetta ennen kuin olin jo raskaana. Asiaa pyöriteltyäni totesin, että samassa tilanteessa olevia ja olleita on varmasti muitakin.
Olisi ehkä mahdollista, että vauvakuume hakisi normaalina pidetystä raskautta edeltävästä muodostaan poikkeavan raskauden aikaisen muotonsa. Vauvakuumeen, joka olisi hyvinkin konkreettinen ja valmistaisi raskaana olevaa huolehtimaan tulevasta lapsestaan ja toisi voimavaroja tulevaan.
Ja näitä ajatuksia kirjoittelin sitten Muksun kamppanjasivustolle.
Kuten olette kenties huomanneet, monet muutkin Lilyn ”mammabloggaajat” ovat kirjoitelleet omista ajatuksistaan suhteessa vauvakuumeeseen. On perinteisempiä vauvakuumeita, lapsikuumeita, vauvan tekoa pikana ja kaikkea siltä väliltä. Oli ihan mukava lueskella muiden bloggaajien raskautta edeltäneitä ajatuksia, sillä niitä ei aina tule käytyä blogissa läpi. Muiden tarinoiden lisäksi sivulta löytyy myös lyhyt ja leikkimielinen vauvakuumemittari.
Mutta nyt pitää kiitää, sillä tuo ihana yllätysvauva näyttäisi heränneen
ja tuijottavan äitiään unikopastaan tukka hikikiharalla ja silmät vielä puoliksi kiinni.
(Kuvituksena huolettoman ja vauvattoman kesäloman otos, kuvaajana eräs ihana.)
*blogiyhteistyöstä kirjoittaja saa hyvitykseksi yhteistyökumppanin tuotteita
Tiedän ihmisiä, jotka ovat tulleet raskaaksi hyvästä ehkäisystä huolimatta ja ihmisiä, jotka ovat tulleet raskaaksi ”ehkäisystä” huolimatta, ja varmaan itsellänikin ensimmäinen ajatus on ällistys, kun joku kertoo käyttäneensä ehkäisyä niin tarkkaan, ettei sen tarkemmin voi sitä käyttää. Silti teitä on.
En tiedä miten reagoisin, jos raskausajan joutuisin ikävään välikäteen omasta ilostani vatsassa kasvavaan elämään ja kumppanin sopeutumishäiriöön asiasta. Pelkään, että voisin katkeroitua. Toivottavasti en, koska sehän ei tunnetusti paranna kenenkään olotilaa, ja lopulta sitä potkii omaan nilkkaansa, täysin turhaan.
On usein mielenkiintoista kuulla, miten eri ihmisten elämäntilanteet ovat kehittyneet, vauva nyt on yksi suurimmista muutoksista mitä kuvitella saattaa.
En vastusta abortteja, mutta joissain tilanteissa perusteet ovat ohuehkot. Niinpä nostan hattua ja olen iloinen, että päätit näin. Tiedän monta naista, jotka eivät ole päässeet oman aborttinsa yli, ja ratkaisu oli varmasti itsellesi ainoa oikea. Ainakin jälkikäteen ajatellen.
Tärkeintä lapselle ei ole se, onko suunniteltu vai vahinkolapsi. Tärkeintä on se, että kun lapsi syntyy, se on odotttu ja rakastettu. Ihanaa, että isän ja pojan suhde kehittyy ja vahvistuu.
Tekisi niin mieli sanoa että ”taas nähdään kuinka kaikella on tarkoituksensa”, mutta jätän nyt kuitenkin väliin tällaiset latteat paulocoelhomaisuudet.
Pakko myöntää että vähän liikutuin. Minustakin on mielenkiintoista kuulla juuri tuosta kuinka ihmiset ovat kulkeneet elämäntilanteisiinsa, ja nuorena äitinä tällaiset tekstit tietty koskettaa.
Iso sydän tästä tekstistä.
Tämä teksti on niin ihana ja liikuttava. Syystä, jota en viitsi julkisesti kirjoittaa, mutta jonka voin toki sinulle kertoa maanantaina, olen onnellinen, että nuoresta iästäsi huolimatta päätitte pitää vauvan <3
Vierailija:
Muokkasin tekstiäni itse asiassa hieman kommenttisi jälkeen. Minusta tuntui, etten tuonut riittävästi esiin sitä, että vaikka toisen tunteet loukkasivatkin minua, ei niiden olisi pitänyt, sillä niille oli aivan yhtälainen oikeutus. Vauva on todellakin yksi suurimmista elämänmuutoksista ja on toisaalta hyvä käydä läpi myös kielteisiä tunteita, joskin olisi hyvä että ilollekin olisi tilaa.
Minäkään en vastusta abortteja ehdottomasti, mutta koen että niille pitäisi olla vahvat perustelut. Abortin vaikutuksia sen tekevän naisen psyykkeeseen ei pahemmin käsitellä aiheesta puhettaessa. En usko, että olisin itse pystynyt elämään asian kanssa.
Odotettu ja rakastettu on ehdottomasti totta!
Rosanna:
Paulocoelhomaisuudet ovat ihan sallittuja.
Haluan itsekin uskoa siihen, että tapahtumilla on tarkoituksensa.
HelloAochi:
Mietin tämän julkaisemista jonkin verran, koska se on niin kovin henkilökohtainen.
Toisaalta se ei sisällä mitään, minkä takana en seisoisi.
Minäkin olen onnellinen ja kerro toki maanantaina!
Ihana koskettava ja samaistuttava teksti ajatuksista. Aina kaikki ei mee niinkuin oli ajatellut, suunnitellyt, toivonut. Mutta se juuri on elämää <3