Huomaan ajatuksieni harhailevan koko ajan enenevissä määrin koulu- ja työelämään.
Kaipaan edelleen palautteen saamista, selvästi rajattuja tehtäviä,
mahdollisuuksia saada onnistumisen kokemuksia ja haastaa itseni.
Toisaalta tällä hetkellä en kyllä olisi kovinkaan vahvoilla työelämässä,
vaikka koulumaailmassa luovimisesta selviäisinkin.
Lähdetään tosiasioista: En tule koskaan saamaan yhtään työpaikkaa ulkonäköni avulla.
Pullukat, erikoisesti pukeutuvat naiset ovat kovaa valuuttaa vain fiktiivisinä agenttinörtteinä.
Olen salaujo. Pidän silti puhumisesta ja kontaktin ottamisesta oma-aloitteisesti.
Monissa työ- ja opiskelupaikossani sanavalmiuttani ja sosiaalisuuttani on kehuttu kovasti.
Harmi vaan että kuluneena vuonna ulosantini ei ole ollut erityisen valovoimaista.
Ensimmäisenä kuukautena vauvan syntymän jälkeen itkin varmaan kerran puolessa tunnissa
eikä puhumisesta meinannut tulla mitään kaikelta siltä itkemiseltä.
Sen jälkeen olen nukkunut kuusi tuntia (tai enemmän) yhtäjaksoisesti ehkä kymmenen kertaa.
Oikein heikon yön tai öiden jälkeen ajatus takkuaa, puhe pätkii tai puuroutuu, sanat hukkuvat tai vaihtuvat toisiin.
On välillä todella piinallista, kun jokin itselle luonteva ja tärkeä taito,
ilmaisun väline tai persoonan osa on poissa pelistä.
Kuten muisti.
Muistan ulkoa kokonaisia keskusteluita, otteita kirjoista, tavaroiden paikat asunnossa, jossa olen käynyt muutaman kerran, lankapuhelinnumeroita, joita en ole käyttänyt ala-asteen jälkeen. Muistan millä lukion englannin kurssilla sanastoon kuului sana fertilizer ja mikä kappale oli kyseessä. Jatkuvassa univelassakin pääni toimii melko hyvin, mutta sitten on päiviä, joina perusarjenkaan pyörittäminen ei suju.
Niin kuin tänään. Minun piti viedä postiin kirjakerhon kirja, joka minun piti palauttaa, koska olin unohtanut peruuttaa sen (niin se muisti). Samalla aioin hakea yhden paketin. Alapihalla huomasin unohtaneeni laittaa vauvalle aurinkolasit. Onneksi tämä nukahti heti, joten selvisin kuomun vetämisellä alas ja harsovirityksellä.
Kun pääsin kilometrin päähän kotoa, huomasin kirjan unohtuneen, mutta ainahan voisin edes hakea paketin…
Postissa huomasin ajokorttini jääneen miehen lompakkoon tämän haettua reseptilääkkeeni viime viikolla.
Eli enpä saanut pakettiakaan. Otti päähän. Tarkistin kännykältä rahatilanteeni ja totesin henkilökohtaista käyttövaraa olevan laskujen jälkeen 3 euroa loppu kuuksi.
Päätin ostaa munkin kotimatkaevääksi. Visa Electron ei toiminut kahvilassa minulla tai viereisellä laitteella samaan aikaan maksamassa olleella asiakkaalla. Sain ilmaisen munkin. Koin oikeuden toteutuneen sillä edellisen kerran ko. kahvilassa asiodessani maksoin neljästä munkista, mutta myyjä pakkasi vain kolme munkkia. Sama myyjä oli kassalla nytkin ja höpisi puhelimeensa viikonloppunsa tapahtumista.
Ko. myyjä on ”palvellut” minua kolme kertaa ja puhunut joka kerta koko oleskeluni ajan puhelimessa: Ensimmäisellä kerralla sain ensin väärän tuotteen, toisella kerralla liian vähän tuotteita
ja nyt kun maksulaite ei toiminut, toinen myyjä, joka oli muissa liikkeen töissä joutui tulemaan selvittämään tilannetta. Puheluahan ei voinut keskeyttää. (Terveisiä vain Keravan Uudenmaan herkun keskustan myymälään.)
Tämä viimeisin käänne hieman lohdutti. Jos tuollaisetkin alansa huiput saavat töitä,
ehkä minäkin saisin jotain pullanmyyntityötä jopa puhe- ja muistirajoitteisena.
Onni onnettomuudessa lienee kuitenkin se, että palaan syksyllä koulun penkille vielä kahdeksi vuodeksi.
Kun viimein haen oman alani töitä, saan toivottavasti nukkuakin joskus.
Ja ehkä osaan puhua ja muistan asioita taas normaalisti.
Toisaalta se tarjoilija oli todella kaunis ja …laiha.
