Edellisestä ”kehityspostauksesta” on taas vierähtänyt aikaa, joten tehdäänpä raportointi siitä missä ja miten mennään eteenpäin.

Eteneminen tapahtuu kävellen, useimmiten puolijuoksua, mutta myös rattaissa ja pyörän istuimessa viihdytään yleisesti ottaen hyvin. Kantorepussakin maltetaan edelleen matkustaa ja siihen nukahdetaan eri kulkuvälineistä kaikista varmimmin.

Isommissa kulkuneuvoissa näennäisesti paikallaan pysyminen sen sijaan ottaa ajoittain rankasti päähän. Auton istuimesta koetetaan venkoilla irti, usein huudon saattelemana. Junassa tai bussissa rattaista pyritään poistumaan ja siirtymään muiden matkustajien terrorisoimiseen pitkin poikin riehumisella.

Taaperon kasvusta ei ole ihan selkeää kuvaa, koska neuvolaan suunnataan vasta puolitoistavuotiaana eli syksymmällä ja edelliset viralliset mitat ovat huhtikuulta. Kohtuullisen tarkka vaakamme esitti pojan painoksi (vaipan kanssa) reipasta kymmentä kiloa.

Käytössä ovat tällä hetkellä koon 80 vaatteet, joista osassa alkavat ainakin hihat käydä pieniksi ja bodyissa pituuskin vetelee varsinkin kestovaipan kanssa viimeisiään. Housut sopisivat sen sijaan lyhytjalkaiselle lapsellemme vielä varmasti pidempään. Uskoisin että kiinnittelen anopin tavarakätköistä löytyneet nimikointilaput kiinni koon 86 vaatteisiin. Eiköhän niihin siirrytä ennen päiväkodin aloittamista.

Uiminen ja kahlailu kiinnostaa, läträämään on päästävä jos löytyy pienikin lätäkkö. Vedessä kahlaillaan tottuneesti, välillä kaadutaan veteen tai sukelletaan tarkoituksella. Sukelluksissa osataan tarttua asioihin ja silloin tällöin vetää itsensä myös pintaan. Jos jalat ylettyvät pohjaan, sukelluksista noustaan useimmiten omin avuin takaisin seisomaan.

Reissaaminen ja uusissa paikoissa käyminen sekä erilaisiin tapahtumiin osallistuminen on ihanaa. Kotona oleminen sen sijaan tympii kaikessa tylsyydessään. Asuntomme neliöt on niin nähty. Ainut hyvä puoli pienissä neliöissä on se, että kielletyistä asioista enin osa on jo jäänyt lapsen mieleen eli aina ei tarvitse kieltää montaa kertaa samasta asiasta päivän mittaan. Lapsen palauttaminen ruotuun yhdellä muistutuksella tai mulkaisulla riittää jo toisinaan.

Tuttujen aikuisten hoiviin on mukavaa jäädä, mutta vieraampien aikuisten seura, vanhemman poistuessa paikalta, ahdistaa tällä hetkellä selvästi. Oudossakin paikassa leikitään ja touhutaan muiden lasten ja aikuisten kanssa, mutta vanhemman läsnäolo täytyy varmistaa aina välillä.

Lukeminen tai piirtäminen ei jaksa vielä kiinnostaa pitkiä aikoja. Toki joskus on poikkeuksellisia hetkiä, joina lapsi jaksaisi lukea vaikka kahdeksan pahvikirjaa yhteen menoon, mutta suurimman osan ajasta kiipeileminen, karkuun juokseminen, ovikellojen rimputtaminen, lätäkössä tepastelu, eläinten jahtaaminen ja muut vastaavat, merkittävästi vauhdikkaammat aktiviteetit kiinnostavat enemmän.

Motorinen kehitys on ollut kohtuullisen vauhdikasta, mutta on puheen tuottamisessa ja ennen kaikkea ymmärtämisessäkin tapahtunut paljon.

Eilen esimerkiksi ohjeistin lasta seuraavasti. ”Mene vessan luokse. Ota sieltä auto ja tuo äidille (joka oli lastenhuoneessa viikkaamassa pyykkiä). Laitetaan auto takaisin autolaatikkoon.” Ja niin vain pieni oranssi puuauto löysi tiensä eteiskäytävältä, vessan oven edestä takaisin omaan laatikkoonsa. Yksinkertaiset ohjeet kuten ”tuo Hertan hihna” ovat vaihtuneet monimutkaisempiin ohjeistuksiin ja aikamääreiden harjoitteluun ”ensin kengät, sitten ulos”.

Lapselle onkin selkeästi muodostunut tiettyjä rutiineja ja käsityksiä siitä, miten tietyt asiat tulisi hoitaa. Jos halutaan ulos, kenkäkaapista otetaan vanhemman kengät ja tungetaan niitä tämän jalkoihin, ajetaan koira eteiseen, heilutetaan koiran hihnaa ja koetetaan survoa pipoa päähän. Jos toiveena on saada maitoa, eteisen senkistä haetaan rintakumi ja mennään omaan sänkyyn pitämään kummallista älämölöä.

Kimeän kirkumisen ja papatuksen lisäksi ilmaisuun on alkanut tulla myös selkeästi jotain tarkoittavia sanoja. ”Erttaa” komennetaan kovasti paikasta toiseen. Paketit ja purkit halutaan saada ”auki”. ”Eeengät” kuuluvat jalkaa. ”Ukki” ja ”Enni” pitäisi saada paikalle -myös ”äiti” ja ”iikkä” ovat tarpeellisia tyyppejä, ”Että” pyydetään kun on jano ja muuten jotain kaivattaessa hoetaan ”anna”.

Kieltojen ja yksinkertaisten syy- ja seuraussuhteiden ymmärtämisen myötä myös kieltojen uhmaamiseen ja (muka) hauskoihin juttuihin on tullut uutta väriä. Kun lasta pyytää luokseen, tämä lähteekin karkuun kikattaen hervottomasti. Velmuilu, kujeili ja jahtaamisleikit ovatkin kovassa nousussa.

Että semmoista. Saa nähdä, mitä puolitoistavuotisneuvolaan mennessä keksitäänkään!

PS. Muistakaahan osallistua edellisen postauksen Villervalla-arvontaan viimeistään lauantain aikana!