Eilisen päiväkotiharjoittelun jälkeen ehdimme syödä pikaisen lounaan ja kollähtää päiväunille ennen kuin tajusin, että sopimani tapaaminen (yhdeltä Helsingissä) ei välttämättä olisikaan aikataulullisesti se paras mahdollinen ajatus; Normaalin mittaiset päiväunet olisivat nimittäin saattaneet jatkua yli puolen päivän ja meidän olisi pitänyt lähteä 12.20 junalla ollaksemme ennen yhtä Helsingissä. Kysyin, sopisiko seuralaisilleni että tulisin myöhemmällä junalla.

Ilmeisesti asiasta ei oli kuitenkaan tarvinnut kantaa huolta, sillä lapsi heräsikin pienten torkkujen jälkeen ja roikkui jalassani kitisten koko sen ajan, jonka koetin käyttää tavaroiden pakkaamiseen, meikkaamiseen ja vaatteiden vaihtamiseen.

Pääsin viimein matkaan, miehen tarjoamassa autokyydissä, hikisenä ja vihaisena. Onneksi on sentään mies, joka osaa todeta, milloin kannattaa ajaa raivoisa vaimo mukisematta asemalle!

Noustuamme asemalta junaan, ehdin henkäistä ensimmäistä kertaa sitten aamun. Harmituskin hälveni nopeasti, Pääsin tarkistamaan, ovatko vähätkin naamaani suditut meikkini valuneet jo kaulukseen asti. Myös laukun sisältö arvelutti.

Kaivoin lähes kaikki tavarat  junan lattialle. Olin ihme kyllä onnistunut pakkaamaan kiiressäkin kaiken muun paitsi kosteuspyyhkeet. Tavarat olivat kyllä sikin sokin, muun muassa lapsen välipalabanaani löytyi toisen (iltamenoon varatun) korkokengän sisältä.

Asemalla tapasimme Iksun ja tämän tyttären. Kärräsimme seurueemme Luonnontieteelliselle museolle ja aloitimme museovierailun ihmettelemällä ala-aulan massiivista norsua.

Museovierailu pikkutaaperoiden kanssa; Kyllähän sen itse kukin tietää, mitä sopii odottaa…

Muutama ensimmäinen huoneellinen tai vitriinillinen jaksaa kiinnostaa. Sen jälkeen huomion vievät käytävillä juokseminen, sormien tunkeminen kaverin nenään, kuulokkeet, piuhat, kävelysillan tömistäminen ja kaikki muu mahdollinen sijaistoiminta.

Omasta vierailustani oli vierähtänyt niin pitkä aika, että olisin voinut viettää museossa pidemmän aikaa ja koluta näyttelyitä läpi perusteellisemminkin.

Ehkä raahaan partiolapseni lintujentunnistusretkelle lasivitriinin ääreen… Olisivatpahan tirpat ainakin näkyvillä ja paikallaan!

Kun asennoituu jo valmiiksi sietämään hässäkkää ja hyväksyy sen, että oma paneutuminen asiaan on korkeintaan puolittaista, lapsista lähtee meteliä ja johonkin sellaiseen asiaan, johon ei saisi koskea, tökätään sormet ainakin kerran, vierailusta selviää hyvällä mielellä.

”Ei saa koskea”-lasiin tökättiin kämmen jo aulassa. Taaperoiden pitämä, kohtuullisissa rajoissa pysynyt, meteli ei häirinnyt kuin korkeintaan muutamaa ranskalaista (?) turistia, sillä museo oli keskiviikkoisena alkuiltapäivänä lähes tyhijllään.

Ja hei seura oli hyvää eikä, kuvasta poiketen, ollenkaan torahampaista ja karvaista. On muuten mkavaa reissata rauhallisena pysyvässä seurassa. Siis sellaisen, jonka mielestä lapsien urpoilut ovat useimmiten ihan söpöjä eikä maailma kaadu pieneen sähellykseen. (Mieheni ei valitettavasti kuulu tähän ihmistyyppiin.) Omakin verenpaine pysyy paremmin aisoissa. Joten kiitos vaan kahdelle viehättävälle ja pienelle seuralaisellemme!