Luovuttaisinko munasoluja?

Olen luovuttanut verta jo useamman vuoden, lähes niin usein kuin saan sitä luovuttaa. Vain raskausaikana luovuttamiseen tuli tauko. Verenluovutus on aina tuntunut luonnolliselta; Jos voin niin vähällä vaivalla auttaa takaamaan riittävät verivarastot sairaille ja onnettomuuksiin joutuneille, miksen sitä tekisi. Munasolujen luovuttaminen olisi jossain määrin looginen jatkumo, mutta siihen liittyy paljon enemmän kysymyksiä.

Oman lapsen saamisen myötä halu auttaa niitä, joita tahaton lapsettomuus koskettaa, on vain kasvanut. Vuonna 2011 luovutettujen munasolujen avulla alkunsa saaneita lapsia syntyi 181. Ja oletettavasti yhtä monen perheen pitkäaikainen unelma lapsesta toteutui.

Useammassakin perheessä lasta toivottaisiin, mutta klinikoiden kroonisen ”munasolupulan” vuoksi hoitojen aloittamista voi joutua odottamaan yli vuoden. Elämän isojen asioiden kohdalla vuoden odotus on mielestäni tarpeettoman pitkä.

Enhän voi tietää, tulisiko prosessissa jotain ongelmia. Olisinko terveydentilani puolesta sopiva luovuttajaksi. Saataisiinko hormoneilla toivottu kierto aikaiseksi ja munasoluja kerättyä?

Jos kuitenkin soveltuisin luovuttajksi, edessä olisi useita käyntejä klinikalla. Laboratoriokokeita, lääkärin tapaaminen, ultraäänitutkimuksia ja tietenkin varsinainen poiminta. Saisinko käynnit sovitettua opiskelujeni ja harrastusteni aikatauluihin? Huomioon kun täytyy ottaa myös lääkäreiden aikataulut sekä vastaanottajan tilanne, sillä luovuttajan ja vastaanottajan kuukautiset täytyy sovittaa yhteen. Uskon että saisin, jos tarpeeksi haluaisin.

Kotonakin joutuisin hommiin, sillä hormoneja täytyy pistää kehoon kolmea erilaista: munasarjojen toimintaa kiihdyttävää, jarruttavaa ja munasolua irrottavaa. Mitään piikkikammoa minulla ei ole enkä ole erityisen kipuherkkäkään. Lähinnä huolettaa, muistaisinko hoitaa lääkityksen riittävän säntillisesti.

Luovutusprosessi vaikuttaa myös luovuttajan kehoon. Jos hormonit toimivat toivotusti, yhden munasolun sijaan munasoluja kypsyy useita, jopa kymmeniä ja olo voi olla sen mukainen. Mieliala voi heittelehtiä ja fyysiset oireet vastata hedelmöityshoitoihin osallistuvan oireita. Paino voi nousta väliaikaisesti, päätä särkeä, vatsassa olla paineen tunnetta ja vaihdevuosille ominaiset oireet kuten kuumat aallot ja emättimen kuivuminenkin ovat mahdollisia.

Väliaikaisia ja harmittoman kuuloisia sivuvaikutuksia, mutta onko luovuttamisessa vakavampiakin riskejä? Punktiossa riskinä ovat verenvuoto ja tulehdukset. Eikä hormonihoitojen pitkäaikaisvaikutuksia edes tunneta.

Vakavin riski on kuitenkin hyperstimulaatio, jossa munasarjat täyttyvät punktion jälkeen uudelleen nesteellä ja aiheuttavat pahoinvointia, turvotusta ja joskus hengitysvaikeuksia. Suomessa klinikoiden antamien tietojen perusteella vakava hyperstimulaatio uhkaa noin prosenttia luovuttajista – puoli prosenttia hormonihoidoissa käyneistä joutuu sairaalahoitoon. Äärimmäisen harvoissa tapauksissa luovuttaja saattaa menettää munasarjansa ja pahimmillaan hyperstimulaatioon voi kuolla.

Helsingin Sanomien haastattelema, THL:n seksuaali- ja lisääntymisterveysyksikön päällikkö  Reija Klematti toteaakin: ”Itse en nuorena synnyttämättömänä naisena lähtisi luovuttamaan munasoluja”.

Entä hoitojen jälkeen? Moni kaipaa ainakin päivän, pari sairaslomaa ja toipuminen hormonimylläkästä voi kestää jonkin aikaa. Eniten pohdin kuitenkin sitä, mitä soluille tapahtuisi niiden poistuttua kehoni vaikutuspiiristä. Ja ne ajatukset ovat kaikista helpoimpia ja mieluisimpia.

Osa naisista luovuttaa munasoluja useasti ja saman luovuttajan munasoluja saattaakin olla kerättyinä kymmeniä. Alkioita voi olla pakastettuna lukuisia, raskauksia alkaa useampia ja lapsiakin syntyä monia.

Hedelmöityshoitoki muuttui vuonna 2007 siten että sukusolusta alkunsa saanut lapsi voi täysi-ikäiseksi tultuaan saada tietoonsa luovuttajan henkilöllisyyden. Suomalaisten tutkimusten mukaan 30–50 prosenttia vanhemmista aikoo kertoa lapsilleen heidän saaneen alkunsa lahjasolu(i)lla. Itseäni ei haittaa ajatus siitä, että minun geneettisiä jälkeläisiäni kirmailisi pitkin puistikoita enemmänkin. Tunnesidettä, vanhemmuutta saati juridisia oikeuksia tai velvollisuutta lapsiin ei kuitenkaan olisi.

Rahallisesti luovuttamisesta ei pääse hyötymään. Jossain maissa munasolujen luovuttamisesta saa tuntuvatkin korvaukset ja ennen nykyistä hedelmöityshoitolakia munasoluista sai maksaa Suomessakin vapaammin. Nykyisellään laki sallii pienen vaivanpalkan, matkakulujen ja kulukorvauksien maksamisen. En siis usko että noin kolmestasadasta vuosittain munasolujaan luovuttuvasta naisesta monikaan olisi lähtenyt prosessiin mukaan rahan toivossa.

Näitä minä pohdin ja olisi mukava kuulla myös muiden kokemuksia:

Onko kellään omakohtaista tai lähipiirin kokemusta munasolujen luovuttamisesta?

Oliko prosessin läpikäyminen kaiken vaivan arvoista?

Onko jonkun lapsi saanut alkunsa lahjasolujen avulla?

P.S. Helsingin Sanomissa oli hiljattain erinomainen ja tuoreisiin tietoihin perustuva artikkeli ”Munasolu on luovuttuajalle kallis lahja”, jossa käsitellään munasolun luovuttamista sekä erään luovuttajan tarinan kautta että punniten sitä, kuka luovutustoiminnasta hyötyy meillä ja muualla.

 

6 kommenttia artikkeliin “Luovuttaisinko munasoluja?

  1. Heippa!:)

    Minusta se on ristiriitaista.Parit haluaisivat kovasti lapsen,ihanat ihmiset näkevät suuren vaivan lahjoittaessaan omia solujaan ja klinikat ryöväävät järkyttävillä palveluhinnoillaan rahat pois.Mutta niinhän tämä yhteiskunta pyörii rahan ympärillä.Vuosi todellskin saattaa olla mielestäsi pitkä aika odottaa raskautta.Minä olen kyllä toista mieltä.Hoitoja kun tehdään,onnistumisprosentti ei ole päätä huimaava.On hyvin todennäköistä ettei yhdestä luovituskerrasta syntyisi yhtäkään lasta.Itse olen hoitoja käynyt läpi.Lääkkeitten kanssa ei aina onnistu.Alkuun annostusten kanssa täytyy olla hyvin tarkka,annos ei saa olla liian suuri jotta munarakkuloita ei ala tulla liikaa jolloin hoito joudutaan keskeyttämään.Mutta olisi niitä hyvä saada kasvamaan useampi kuin pari jotta hyöty olisi suurempi.Jokaisen keho reagoi omalla tavalla.Tiedän kahta lääkemerkkiä,toisille käy toinen paremmin.Punktiokokemuksia on hyviä ja toiset taas ääripäätä.Jos tulee paljon munarakkuloita niin olo on muutaman päivän kipeä,kävely sattuu ym.
    Itse en pystyisi luovuttamaan,en pidä ajatuksesta että omia lapsiani olisi mahdollisesti jossain.En tiedä onko se itsekkyyttä.
    Arvostan niitä ihmisiä ketkä luovuttavat,ehkä olisin itsekin saattanut joutua näiden ihanien luovuttajien apuun turvautumaan jollei oma olisi onnistunut.

    Erittäin hyvästä aiheesta kirjoitit ja mua kiinnostaa myös muut mielipiteet!:)
    Kunpa maailmassa olisi paaaljon ihmisiä ketkä välittäisivät toisistaan.

    • Tarkennuksena vielä: Vuosi odottaa lapsen alulle saamista ei olisikaan poikkeuksellisen pitkä aika.

      Mutta jos tahatonta lapsettomuutta on takana jo vuosia ja kuten sanoit, hoitojen onnistuminen ei ole varmaa tai niissäkin voi vierähtää vielä vuosia lisää, ns. ylimääräinen vuoden odotus sen vuoksi, ettei munasoluja ole saatavilla, voi olla erityisen turhauttavaa.

      En tietenkään osaa omakohtaisesti sanoa, kun emme ole hoitoja läpikäyneet.

      Varmasti sekin, häiritsisikö ajatus omista munasoluista alkunsa saaneista lapsista riippuu siitä, milloin mieltää lapsen omakseen. Mielestäni lapsi olisi omani, jos olisin tämän pienestä asti hoitanut ja kasvattanut perheenjäsenenä, biologialla ei ole koskaan ollut niin suurta väliä oman ajattelumallini mukaan. 🙂

      En tiedä, luenko ”vääriä” medioita, mutta sekä veren-, sukusolujen että elinten luovuttamisesta puhutaan ja kirjoitetaan mielestäni aika vähän. Jos verrataan vaikka siihen, kuinka paljon itseruskettavista, selluliittivoiteista, julkkisten silikoneista tai muista kehoon liittyvistä hömppäaiheista jaksetaan jauhaa.

    • Minulla aihe tuli tosiaan ajankohtaiseksi, kun yksi lapsi on jo pulkassa. Kun meillähän oli tiedossa, että lapsia saisi tulla jossain vaiheessa, kaikillahan ei ole sama juttu.

      Riski toisen raskautumisen hankaloitumiselle on niin pieni että olisin sen valmis ottamaan, kun ei olla edes varmoja, tuleeko toista lasta.

      Mutta kannattaa pistää ainakin korvan taakse. Itselleen voi saada hyvän mielen, pienen vaivanpalkan ja antaa jollekin perheelle jopa erittäin toivotun lapsen (tai ainakin mahdollisuuden). 🙂

  2. Kun on oma lapsi, ja toivottavasti jonain päivänä toinenkin, niin jotenkin en voi just sen takia kuvitella luovuttavani munasoluja. En vaan jotenkin haluais, että jossain on lapsi(a), jo(i)lla on mun geenit. Mun mielestä munasolujen luovuttaminen on tosi hieno juttu, jos sen avulla joku sellainen pari voi saada lapsen, joka ei muuten voisi. Jos mulla ei olis lasta enkä ikinä aikois hankkiakaan, niin sitten voisin kuvitella luovuttavani.

    • Suhtaudun munasoluihin jopa poikkeuksellisen pragmaattisesti: Ne ovat soluja siinä missä vaikka päänahan hilseilleet ihosolut tai luovuttamani verisolut. Mitään suurta tunnetta tai uuden elämän mystiikkaa en osaa niihin liittää ja siksi solujensa antaminen muille ei myöskään tunnu kummalliselta.

      Tiedostan kyllä, että useimmat antavat suuremman painoarvon biologialle ja mieltävät jälkeläisten osalta biologian merkityksen isommaksi kuin minä. Niitä ikuisia näkemyseroja. 🙂

Vastaa käyttäjälle phocahispida Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *