Joululahjatoive: Edellisiäkin parempi retkivuosi

Omat joululahjatoiveeni liittyvät tänä vuonna ja todennäköisesti tulevinakin vuosina vahvasti retkeilytarvikkeideni päivittämiseen. Kun metsässä ja leireillä ravaa harva se viikonloppu eikä vaeltamaan lähteminenkään ole lähivuosina enää mahdoton ajatus, huomaa omien varusteidensa huonon kunnon ja puutteellisuuden koko ajan selvemmin.

Olen siinä määrin epäkäytännöllinen, että käytän vähätkin ylimääräiset rahat helposti lapsen vaatekaapin päivittämiseen tai kodin laittamiseen ja retkivarusteet sekä muut isommat ja järkevämmät hankinnat jäävät taka-alalle. Siksi olenkin odotellut viime vuosina hyvän partiohaltiakummin ilmaantumista; Sammalien suojeleminen Seikkailijaikäisien painiotteluilta tai lahopuiden pelastaminen Tarpojien törkkimiseltä eivät ole vielä saaneet tyyppiä tulemaan esiin kivenkolostaan.

Joskus ala-asteella hankittu rinkkani vetelee viimeisiään eikä ole alun alkaenkaan ollut hääppöinen pitkiä matkoja ja raskaita taakkoja ajatellen. Uusi rinkka on ollut useamman vuoden haaveissa ja haaveisiin taitaa vielä jäädäkin.

Olisin enemmän kuin valmis korvaamaan metallihaarukka-pakasterasiaviritykseni retkiastiasarjalla, jos sellaisen saisin ja käyttövalmis makkaratikku olisi välillä ihan luksusta. Jos saisin ikioman monitoimityökalun, voisin palauttaa miehen Leathermanin takaisin hänen hallintaansa ja oma retkikirves pakottaisi ottamaan senkin työkalun käytön kunnolla haltuun.

Retkillä käytän tällä hetkellä kesät talvet jalkineina Hai-saappaita. Toivon, että saisin jonain päivänä kunnolliset vaelluskengät, mutta siihen asti edes hieman lämpimämmät talvikumisaappaat auttaisivat tilannetta varmasti useamman vuoden. Lyhytvartisemmillakin pärjäisi, jos lainaisi miehen vedenpitäviä säärystinpusseja…

Mutta ei tässä mitään hätää ole – kyllä Ikean pakasterasialla, vetoketjupuolella Anttilan rinkalla ja kumisaappailla vielä muutaman vuoden selviää!

P.S. Tämä ei ole Partioaitan mainos, en vain jaksanut etsiä jokaista tavaraa eri liikkeen sivuilta.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

 

Koristepallohulluus

Ajattelin että nyt voisi olla paikallaan julkaista kiukuttelun ja harmittelun vastapainoksi vähän kaunista hömppää. En jaksanut odottaa joulupallojeni esille saamista kuusen saapumiseen asti, joten väsäsin päivänä eräänä sisustustakkamme päälle jouluisen asetelman kynttilöistä ja erilaisista kullansävyisistä joulupalloista.

Saksanhirvi-metsäpeurapariskunta sai siirtyä ruokapöydältä takan koristuksiksi, sillä halusin saada jalallisen kakkulautasemme muuhun asetelmakäyttöön. Ja tietenkin siksi, että olohuoneen jouluteema on tänä vuonna ”Joulu Kalliovuorilla”. Vuoriverho, käpy- ja intiaanietnoteemaiset tyynyt, hirvikoristeet ja pöllöt viittaavat jo teeman suuntaan. Jätti-iso tekoturkisviltti ja joulukuusi vain puuttuvat.

Asetelma näyttää parhaimmalta pimeällä, kynttilöiden palaessa ja pallojen kimmeltäessä, mutta arvatkaa vaan, riittikö tämän norppaemon hermo säätää kameran kanssa niin että pimeässä olisi saanut edes likipitäen siedettäviä kuvia. Niinpä.

Mitäs tykkäätte?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Surumieltä iltasella

Tiedän, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta muutamana kuluneena päivänä lapsi on saanut päähänsä ruveta hölmöilemään päiväkodissa, kuten blogin Facebook-sivulla jo päivittelinkin.

Alle kaksivuotiaan hölmöily on todennäköisesti kaikkea muuta kuin suunniteltua ja vielä todennäköisemmin vain ohimenevä vaihe. Sun muuta sellaista. Vähän ihmetyttää moni asia tähän liittyen, muta kirjoitan siitä pidemmin, kunhan saan itseni koottua.

Harmittaa ja kierin itsesyytöksissä ja tihrustan itkua siitä, miten olen varmasti tehnyt lapseni kanssa ihan kaiken väärin. Ja sen lisäksi olen kamalassa flunssassa. Saan tolkuttomia yskänpuuskia, lämpö on koko ajan vähän koholla, pää tukossa ja niveliin särkee.

Taitaapi olla näitä iltoja, jolloin täytyy vain antaa hetkeksi surkeudelleen valta ja mennä peiton alle itkemään.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Arvonta: Lelusuosikkeja pukinkottiin

Arvonta on päättynyt

Muistan leikkineeni lapsena Little People-hahmoilla kavereideni luona sekä päiväkodissa. Kotona meillä ei näitä leluja ollut, mutta jopa kouluikäisinä otimme edelleen kavereiden leluvarastoista maatilarakennuksen, erilaiset pienet kodit ja koulubussin mukaan pikkueläinleikkeihimme.

Pidän ajatuksesta, että samat lelut viihdyttäisivät lasta mahdollisimman suuren osan leikki-iästä. Olemme leluja hankkiessamme pyrkineet siihen, että lelumme olisivat sellaisia, että oli lapsi sitten yksi- tai viisivuotias hän osaisi leikkiä niillä, toki ihan eri tasoisia leikkejä. Sen vuoksi olemmekin hankkineet muun muassa kotileikkitarvikkeita, junaradan osia sekä Duploja.

Little People-leluja suositellaan 1-5-vuotiaille ja näinkin pitkä ikäsuositus perustuu siihen että hahmoilla ja rakennuksilla leikkiminen kehittävät hienomotoriikan lisäksi myös mielikuvitusta sekä varhaisen roolileikin taitoja, jotka vain syventyvät iän karttuessa.

Kuutin päiväkotiryhmän leluvarastoon kuuluu kaksi Little People lelua: maatila ja koulubussi. Koulubussi oli Kuutin ehdoton suosikki ainakin päivähoitotaipaleen alkaessa ja koko kolmen viikon tutustumisaikana maatila oli aina vapaan leikin aikana jonkun lapsen tutkittavana. Voin leikkejä seurattuani sanoa, että pienten, alle kaksivuotiaiden ryhmässä lelut ovat ainakin olleet erittäin suosittuja.

Lelut joutuvat päiväkodissa myös melkoiseen kestävyystestaukseen ja olen töiden sekä ”siiviilielämän” kautta huomannut Little-people kulkuneuvojen, rakennuksien ja hahmojen selvinneen monissa päiväkotiryhmissä ilmeisen hyvin. Kestävä lelu, joka siirtyy parhaimmillaan lapselta ja jopa sukupolvelta toiselle, on herkästi rikkoutuvaa lelua ekologisempikin.

Saan arpoa Fisher Pricen kanssa yhteistyössä Little People Fun Sounds Farmin (arvo noin 80€), jossa on paljon löydettävää ja leikittävää. Ladon ovet voi avata ja sulkea ja paalain tuo heinäpaalit ladon ylisille. Kun maatila ei ole leikeissä, osat mahtuvat sisälle siiloon. Lelusta kuuluu lapsen iloksi aidolta kuulostavia eläinten ääniä, mutta aikuisten iloksi lelussa on tiukan paikan tullen myös virtakatkaisin äänien sammuttamiseen…
Setti sisältää kanan, Eddien, hevosen ja lampaan sekä 3 aidankappaletta.

Lisäksi arvontaan kuuluu neljä Little-People hahmoa lemmikkeineen (arvo noin 24€), jotka näette yllä olevasta kuvasta. Jokaiselle hahmolle on luotu oma persoonallisuutensa kiinnostuksenkohteineen. Voitte tutustua hahmoihin tarkemmin täältä.

Kommentoimalla tähän blogipostaukseen voit voittaa neljä Little People-hahmoa tai Little People Fun Sounds Farmin pukinkonttiin paketoitavaksi. Kerro kommentissasi, mikä oli suosikkilelusi lapsena.

Jos haluat parantaa voittomahdollisuuksiasi, saat toisen arvan tykkäämällä blogista Facebookissa ja kolmannen arvan jakamalla arvontaa blogissasi. Muistathan mainita kommentissa, kuinka monella arvalla osallistut. Arvonta päättyy ensimmäisenä adventtisunnuntaina eli 1.12. Maatila ja hahmot arvotaan erikseen kahdelle voittajalle. Otan voittajiin yhteyttä henkilökohtaisesti.

Onnea arvontaan!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Kohti joulua kotosalla

Sisustuksemme asteittainen liukuminen kohti jouluasuaan alkoi lehtikuusikranssin askartelulla ja katto-oksan väsäämisellä.

Pian kaikki keltaiset ja vihreät sekä riemunkirjavat tekstiilit pestiin ja kannettiin varastoon. Kesäiset perhos- ja kukkatyynyt saivat niin ikään kellarituomion. Parisänkyyn vaihdettiin punaiset lakanat, keittiön mustavalkoinen kerni vaihtui punavalkoiseen ja olohuoneen oksaverhot vuorimaisemaan.

Ensimmäiset talviset koristeet ripoiteltiin pitkin asuntoa jo muutama viikko sitten. Asunnon ulko-oven syksynlehtikranssi paketoitiin varastolaatikkoonsa ja valkoinen höyhenkranssi pääsi oven koristeeksi – ajalle ennen joulukuuta ja syvänpunaista kranssia.

Eilen oli vuorossa koristelujen toinen aalto; Mussutimme joulutorttuja ja joimme glögiä Paun kanssa sekä ripustelimme ensimmäisen erän joulupalloista paikoilleen. Illalla toteutin vielä yhden koristeluprojektin, mutta siitä lisää vasta myöhemmin.

Asunto on nyt musta-harmaa-ruskea-valkopesty ja odottaa jo olohuoneen nojatuolin paikalle kohoavaa kuusta sekä adventtikynttelikköä. Iih, joulu.

Millaiset joulupuuhat teillä on meneillään vai koetatteko peräti lykätä joulun ajattelemista mahdollisimman pitkälle?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Kovat piipussa

Kuten olette ehkä huomanneetkin, Kideblogien etusivu on kuluneiden viikkojen aikana uudistunut vaaleammaksi ja muun muassa blogien kuvakaruselli on päivitetty. Blogit-sivukin on saanut uuden ilmeen ja sieltä löytyvät ennemmin tai myöhemmin pienet kuvaukset blogien kirjoittajista valokuvineen.

Sain omaankin kuvaukseeni keksittyä jotain. Kuvaukseni on joukon pisimmästä päästä ja voitte vain kuvitella, kauanko minulla kesti saada rönsyjä karsittua riittävästi edes tuon pituuden saavuttamiseen. Kuinka vaikeaa on kertoa itsestään jotain kevyttä ja omalaatuista parilla lauseella? Ilmeisesti varsin hankalaa.

Prosessin tiimellyksessä tapahtui yksi toinenkin, puolispontaani muutos ja ajattelinkin kysyä, huomaatteko mikä se oli? Minulta nimittäin tiedusteltiin, että mitäs laitetaan ja totesin että pistetään sitten elämä risaiseksi ja ammutaan kovilla.

Blogipostauksista löytyy muuten nykyään myös ”Tykkää Facebookissa”-nappi sekä mahdollisuus tilata sähköposti-ilmoitus kommenttiinsa tulleista vastauksista.

P.S. Jos vielä Eino-myräkkä hillittäisi, blogikin latautuisi toivottavasti taas kaikilla hieman reippaammin. Älkää hermostuko, kyllä tämä tästä!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

 

Rakas joulupukki ja hyvät joulutontut

Muutama ystävä ja sukulainen on jo kysellyt, mitä Kuutin joulutoivelista pitäisi sisällään. Laadin ronskisti vanhemman oikeudella lahjatoivelistan, jossa koetin kyllä ottaa huomioon lapsen kiinnostuksen kohteet. Muun muassa tällaisia juttuja pääsi listalle:

Kun lapsi kasvaa, käy sama vaatekoko aina vain pidempään ja sisävaatteitakin kuluu eri lailla kuin aiemmin. Littlephant-paita (98) ja karhuhousut (98/104) sekä –sukat (22/24 tai 25/27) ovat Lindexiltä, mistä sisävaatteita tulee muutenkin hankittua paljon.

Kevään pyöräilyjä varten sillä silmällä katselttu katu-uskottava pyöräilykypärä on FDS:ltä ja kuivaneiden katujen leikkeihin pingviinipipo ja tähtihaalaril (92/98) Mini Rodinilta. Tämän talven touhuihin lämmin talvipipo (50) sekä lumirukkaset (1-2) Reimalta tulisivat tarpeen.

Uskoisin kirjojen suosion kasvavan tasaisesti lapsen kasvun myötä. Vaikkapa Tatu ja Patu Helsingissä sekä Ellan ja Aleksin aakkoset tai Suomen lasten eläinsadut täydentäisivät kirjahyllyä mukavasti.

Kuutti jaksaa leikkiä junaradalla jo ihan mukavasti ja uskon että sähköllä toimiva veturi se vasta hieno juttu olisikin. Aikuisten urakkaa helpottaisi latausmahdollisuus patterirumban sijaan. Helsinki Made of Wood-palikkasarjalla pääsisi opettelemaan pääkaupungin nähtävyyksiä junaratareitin varrelta.

Palaset-sarjan retrohtavat norsut olisivat hauska koriste lastenhuoneeseen eikä Duplon leikkisettejä ole koskaa liikaa peruspalikoilla rakentelua elävöittämässä.

Erittäin mainioita olisivat myös yhdessä vietettävää aikaa ja tekemistä lupailevat lahjat kuten vaikkapa lahjaksi annettu yhteinen reissu lasten teatteriesitykseen tai sisäleikkipuistoon.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Onnenhetkiä

Leluteekin Emilia pohti blogissaan sitä, miten vanhemmuuden hyviä puolia listaamalla ei kuitenkaan välttämättä pysty välittämään toisille kokemaansa, vanhemmuuden tuomaa onnea. Ja toisaalta jatkoi Gravid-raskaana-blogin ajatusta sitä, miksi lapsiperhearjesta on niin helppoa jakaa niitä epäonnisia sattumuksia ja purkaa rankkoja hetkiä, mutta arjen pienistä iloista kertominen jää toisinaan vähäiseksi.

Leluteekissä haastettiin oikein etsimällä etsiämään niitä hyviä ja onnentäyteisiä hetkiä. Ajattelinkin näin koneelle istahtaessani kääntää onnellisuusvaihteen päälle ja tarkastella alkanutta viikonloppua ruusunpunaisten silmälasien läpi.

Harjoituksen tekoa helpotti aurinko, joka paistoi pitkästä aikaa kirkkaalta ja pilvettömältä taivaalta ja valaisi kaikkia aamupäivän askareitamme siivilöityen kullanhohtoisen puiden latvojen lävitse. Heti aamulla herätessäni tajusin mahuuhuoneen puolelta kajastavasta valon määrästä, että auringon näkymisen mahdollisuudet vaikuttivat juuri tänään merkittävästi kuluneita viikkoja paremmilta.

Lapsen kanssa kävimme perinteiset aamuvääntämiset, mutta toisaalta pieni pyjamapukuinen kaveri halaili ja pussaili äitiään hellyyttävästi heti aamutuimaan ja sytytti lastenhuoneeseen kiltisti valot saadakseen äitinsä ylös patjan uumenista.

Lähdimme kymmenen tienoilla lippukunnan talkoisiin autiotuvalle ja sain muistutuksen siitä, miten ison ja reippaan taaperon rohkeuskin karisee oudossa paikassa ja vähän vieraampien ihmisten keskelle jäädessä hetkessä.

Välillä mietin, miten opiskeluni ja lapsen päiväkodissa viettämä aika vaikuttavat siihen, miten tärkeänä lapsi vanhempansa kokee. Tuntui hyvältä, että yhteisen ajan vähenemisen jälkeenkin, hädän iskiessä pelkkä vanhemman näkeminen ja pari rauhoittavaa sanaa saivat lapsen jälleen reipastumaan ja palaamaan omiin puuhiinsa.

Kaipa lähes jokainen haluaa pohjimmiltaan olla jollekulle tärkeä, ellei tärkein. Äitinä ja vanhempana se rooli on joskus raskas, mutta useimmiten ihana.

Lapsen ilo ja ihmetys koirasta, isompien lapsien touhujen seuraamisesta, imurilla leikkimisestä ja nuotion katselemisesta saivat minutkin hyvälle tuulelle ja kiinnittämään huomiota asioihin, joita en pitäisi muuten yhtään ihmeellisinä. Varsinkin silloin kun lapsi halusi jakaa kokemaansa ja esitteli huomioitaan tohkeissaan.

Lapseni on oikeasti aika hyvä tyyppi. Olen koko ajan iloisempi siitä, että saan jakaa elämäni tärkeitä hetkiä hänen kanssaan ja seurata hänen sanavarastonsa ja ymmärryksensä laajenemista. Juttelin lapsen päiväkotiryhmän lastentarhanopettajan kanssa ja yhdyin täysin hänen näkemykseensä siitä, että pienten ryhmän taaperot ovat muutamassa kuluneessa kuukaudessa kasvaneet ja ennen kaikkea kehittyneet ihan hurjasti.

Lapsen oivallukset jopa hätkähdyttävät. Tänäänkin Kuutti yritti täysin oma-aloitteisesti kouluttaa partiotutun koiraa saatuaan makkaranpalan syötäväkseen.

Mitä onnen tunteminen vanhemmuudesta vaatii? Edellyttääkö se niin sanotun helpon lapsen saamista, rahaa, turvaverkostoa tai juuri tietynlaista luonnetta? Kaikista edellä mainituista voi toki olla apua, mutta omalla kohdallani koen suurinta onnea silloin kun kuljen ja toimin lapsen kanssa kaikki aistit avoimena.

Peräänkuuluttaisinkin vanhemmuudessa läsnäoloa, paikalla olemisen sijaan ja lisäksi erityisesti henkistä hetkessä elämistä. Muuten monet hienoimmat lapsen kanssa jaetut hetket saattavat mennä ohi. Itsellänikin on vielä paljon opeteltavaa tässä asiassa.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Elämää introvertin kanssa?

Tein kouluhommia kun tietokoneeni iMessageen kilahti viesti. Mieheni oli lähettänyt minulle yllä olevan kuvan ja toteamuksen siitä, ettei hän varsinaisesti koe kuuluvansa puhtaasti kumpaankaan luokkaan, mutta minulle ohjeissa saattaisi olla ajattelemisen aihetta. Myöhemmin aiheesta viestitellessäni mies muistutti puolivakavissaan, että minua saatetaan introverttien piireissä pitää kuvasarjan ”verenhimoisena” saalistajana.

Yhteiselämässämme erilaisuutemme tällä(kin) saralla näkyy monin tavoin. Otetaanpa esimerkiksi jonkun yhteisen tuttavamme juhlat. Jos juhlat osuvat aikataulullisesti vapaaseen ajankohtaan, jonka välittömässä läheisyydessä ei ole tolkuttomasti opiskelutöiden palautuksia tai tenttejä, olen ihan innoissani. Pohdin lahjaa tai viemisiä, vaatteita ja sitä, onko tilaisuus sellainen, minne lapsi voi lähteä mukaan vai kyselisimmekö hänelle hoitopaikkaa hetkeksi.

Useimpien juhlien kohdalla mies alkaa heti kutsusta kuultuaan hioa neuvottelutaktiikkaansa ja joskus hän pääsee pälkähästä helposti, joskus vaihtokaupalla ja toisinaan ilmoitan juhlien olevan sen verran tärkeät ystävyys- tai sukulaissuhteiden ylläpitämisen kannalta, että hänkin saa luvan lähteä mukaan. Kutsuun suhtautumiseen vaikuttaa toki myös sen hetkisen elämäntilanteen kiireisyys ja se, kuinka läheinen kutsun esittäjä on miehelle. Pääpiirteissään minä olen innoissani lähdössä lähes kaikkiin kissanristiäisiin ja mies vain läheisimpien ystäviensä järjestämiin tapahtumiin.

Suurin osa elämästä on kuitenkin arkea eikä juhlaa. Arjessa minua harvoin haittaa ympärilläni vellova elämä tai keskeytykset, kunhan saan säännöllisesti vapautuksen lapsen aktiivisesta vahtimisesta, keskittyäkseni vaikkapa kirjoittamiseen tai lueskelemiseen. Voin silti rupatella ja ottaa kantaa asioihin siinä välissä.

Mies puolestaan kaipaisi ihan eri tavalla rauhaa, hiljaisuutta ja keskeytyksetöntä puuhastelua. Olenkin joutunut kiinnittämään omaan olemiseeni ja tekemiseeni paljon huomiota, etten ajaisi toista hulluuden partaalle. Enkä kyllä koe oppineeni edelleenkään täysin sitä, etten paukkaisi keskeyttämään miehen puuhia jonkin hauskan jutun kertomisella tai mukamas akuuteilla kysymyksilläni.

Jos olemme olleet mökkeilemässä, matkalla tai partioreissulla, minusta on kiva palata kotiin ja odotan että pääsisimme touhuamaan oman perheen kanssa ja miehen kanssa kahdestaan silloin kun lapsi nukkuu. Mies taas haluaisi vetäytyä hetkeksi pois kaikesta sosiaalisesta kontaktista, jos se vain olisi mahdollista. En voi muuta kuin uskoa siihen että introvertin energiavarat todellakin tarvitsevat omaa rauhaa ”ladatakseen akkujaan” muiden kanssa vuorovaikutuksessa oltuaan. Olkoonkin että omista lähtökohdistani ajatus tuntuu täysin pähkähullulta.

Minä saan energiaa ihmisten kanssa toimisesta. Jos olen lukuisien ihmisten kanssa pidemmän aikaa esimerkiksi partioleirillä tai matkalla vaivun kotiin palattuani muutamaksi päiväksi jopa alakuloiseen olotilaan laajan sosiaalisen kanssakäymisen kadottua ulottumattomiini. Saatankin olla hyvin lähellä ekstroverteinta ääripäätä.

Ihmiset kiinnostavat minua ja tulen useimmiten hyvälle tuulelle ihan tuntemattomienkin kanssa rupattelusta. Minusta on mukava tutustua uusiin ihmisiin eikä mielenkiintoni rajoitu vain samaa sukupuolta edustaviin, saman ikäisiin tai samoilla ilmeisillä kiinnostuksenkohteilla varustettuihin ihmisiin.  Mies sen sijaan rajaa ja punnitsee, keiden kanssa hän aikoo olla tekemisissä ja onko uusien tuttavuuksien solmiminen niin mielekästä, että siihen kannattaa uhrata energiaansa.

Useimmat luonnehtivat miestäni sosiaalisesti kyvykkääksi, tyypiksi joka osaa tuoda oman kantansa esille, selviää uusista tilanteista ja on jopa puhelias. Se, ettei halua olla suuna päänä jatkuvassa sosiaalisessa kontaktissa ei tee kenestäkään epäsosiaalista. Olennaisempaa lienee se, kuinka paljon vuorovaikutus itsetarkoituksen omaisena toimintana tuo energiaa ja iloa.

Ja sitten on vielä se kirottu keskustelukulttuuri. Olen hurjan rönsyilevä jutuissani ja usein aloitan pyynnön autokyydistä höpöttelemällä huonosta säästä, vasta ohi menneestä flunssasta ja siitä, miten kauppareissun voisi kätevästi yhdistää samaan ajoon. Miehestä huomaa helposti, milloin häneltä loppuvat ”paukut”. Tuolloin rönsyilyni on ilmeisen ärsyttävää ja hän saattaakin pyytää minua kertomaan vain viestini ydinasian. Myös turhanaikaiset jutut tai seuran vuoksi lähistöllä palloileminen aiheuttavat ajoittain ärtymystä puolisossani.

Koetin etsiä tuon kuvan alkuperäislähdettä ja kirjoittaessani Googleen sanan ”introvert”, yleisimpien hakujen joukossa oli kysymys ”Can an extrovert date an introvert?”. Erinomaisen kysymykset olette esittäneet, te tuntemattomat hakukoneen käyttäjät. Eikä minulla ole tarjota yksiselitteistä vastausta. Olemme kuitenkin päätyneet naimisiin ja teettämieni (miehen mielestä liian) laajamittaisten kyselytutkimuksieni perusteella olemme molemmat myös verrattain onnellisia.

Luulen että näinkin perustavanlaatuisesta persoonallisuuksien erosta selviämisessä tarvitaan paljon rakkautta, lempeyttä toisen omituisuuksia kohtaan sekä halua setviä asiat sekä kunnioittaa toisen toiveita ja tarpeita puolin ja toisin. Ei siihen tietenkään aina pysty, mutta omaa toimintaansa pitäisi nostaa tarkasteltavaksi edes silloin, kun aletaan liikkua jomman kumman osapuolen mukavuusalueiden reunoilla.

Löytyykö ruudun takaa muita pariskuntia, joissa olisi vastaavan tyyppistä, potentiaalista hankausta ekstrovertti-introvertti-akselilla? Miten olette sumplineet eroavaisuuksien viidakossa vai onko homma päättynyt karille?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

On tämä koiranelämää

Huaaaaaah, ai tulit sitten kotiin. Olenkin ottanut koko aamu- ja alkuiltapäivän kestäneet nokoset.

Vähän vain murisin tavan vuoksi, kun posti tuli. Murr, murr. Puh puh ja niin edespäin. Haukkua ei kuulemma saisi.

Tekisi kovasti mieli tulla pomppimaan ja riekkumaan jalkoihisi, mutta siitä tulee yleensä sanomista. Makaan siis tässä, heilutan häntää ja odotan lupaa riemunilmaisuille.

Nuusk niisk. Hei mitä, haistanko jotain namia?

Anna mulle vähäsen maistiaisia? Jooko? Pikkasen?

Om nom nomme. Syön nyt, näytän viisaalta sitten myöhemmin.

Mitäs sitten? Leikkimään, lenkille, köllimään: Mennään jo!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ