Nyt syksy alkaa painaa päälle. Pimeät aamut ja vielä pimeämmät illat sekä päiväkausia jatkuva sade. Pyöräilyn päätteeksi, satulasta laskeutuessa, liejuun uppoava tennari, kirjoitustöiden levoton ja rannaton meri sekä uhkaavina siintävät tenttikirjojen tummat vuoristot.

Tänäänkin väänsin verkostotapaamista koululla yhdeksästä viiteen. Paikalla oli useita kymmeniä osallistujia, alkuperäisten ilmoittautuneiden määrä lähenteli sataa, kopiokone kävi kuumana, mehukannut kylminä ja käsiin sekä tissivakoon nousi tuskanhiki. Selvisimme kaiketi kunnialla, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä; Todellisuus paljastuu laajemmin vasta kun puramme muovikassillisen saamiamme palautelomakkeita.

Kun viimein raahustin kotiin, huomasin lapsen selvästi tottuneen siihen, että olen kotona viimeistään neljän aikaan; Hän kipitti vauhdilla vastaan, kun tulin kotiin poikkeuksellisesti vasta puoli kuuden aikoihin.

Ja olihan siinä kieltämättä, iltapäiväuupumuksesta huolimatta, varsin rakastettu olo, kun toisella polvella höpötti pieni vaippapylly ja toista polvea vasten hyppi hullaantunut mäyräkoira, joka koetti kaikin tavoin saada osan huomiosta itselleen. Mies sentään ymmärsi odottaa vuoroaan ja paloautonpunaisen huulipunani huomatessaan hän totesi, että palataan asiaan itse asiassa aikaisintaan ruokakauppareissun jälkeen…

Koiran ja lapsen yhtäläisen kuolaisten rakkaudentunnustusten lisäksi miehen esimerkilliset lapsen- ja kodinhoidolliset suoritukset kruunasivat kyllä tänään ryytyneen vaimon kotiinpaluuhetken. Lapsi oli haettu päiväkodista ja tämä oli syönyt. Taaperon haalarin lahkeen irronnut kumilenkki oli ommeltu takaisin kiinni, tiskikone hurisi ja jääkaappiin oli tehty kulhollinen salaattia päivälliseksi. Voitte varmaan uskoa että katse kirkastui ja ryhti oikeni tämän listan kuultuani.

Aviomieheni, tuo kullankeltainen kurpitsa sumuisen ja synkän maiseman keskellä.
Vaikka onkin pääosastaan hieman homeessa.