Onnellisuudesta ja moninaisesta vanhemmuudesta

Olen pyöritellyt päässäni jo jonkin aikaa, miten kertoisin siitä, millaisena koen arkemme tällä hetkellä. Vaikka joinain päivinä en pahemmin pysähdy ajattelemaan sinkoillessani opinnäytetyötapaamisten, hankehommien, kotitöiden, uimahallin tai legoleikkien, kuntosalin ja koiran ulkoiluttamisen välissä, silloin kun pysähdyn, olen varsin tyytyväinen siihen, missä ja kuka olen juuri nyt.

Koen kuitenkin, etten saisi tuntea niin, olenhan monella mittarilla sellaisessa elämäntilanteessa, jollaiseen ei saisi tyytyä tai ainakaan olla tyytyväinen – jokuhan voisi saada huonoja vaikutteita. Minulla on lapsi, vaikken ole valmistunut tai tehnyt työuraa. En ole mallinmitoissa, enkä edes hoikka ja sporttinen. Tuloillani ei maksettaisi edes perheemme asuntolainan ulkopuolisia menoja. Ja ennen kaikkea, lapsemme on päiväkodissa, vaikka hän ei ole ylittänyt sitä paljon puhuttua kolmen vuoden rajapyykkiä, kuvitelkaa.

Vaikka kiire välillä painaa, mikä näkyy pienten askareiden unohteluna: laskujen maksaminen venähtää eräpäivän korville, partiokokoukset suunnitellaan kaksi tuntia ennen kokouksen alkua ja lapsen kynsien leikkaaminen unohtuu kolmatta päivää putkeen, koen arkemme vähemmän raskaaksi kuin pikkuvauva-ajan, jolloin olin kroonisen väsynyt, itkuinen ja koin epäonnistuneeni kaikessa: äitiydessä, naiseudessa ja oman kehoni sekä mieleni hallitsemisessa.

Nyt alan viimein löytää lapsen kanssa touhuamisesta niitä odottamiani ja kuvittelemiani ilon ja onnen hetkiä, joita tuttavaperheiden vanhemmat olivat jakaneet kanssani ja joita olin seurannut sivusta. Valitettavasti lapsien kanssa ei taida olla mahdollisuutta pikakelata ensimmäistä puoltatoista vuotta, jos ahdistus käy ylitsepääsemättömäksi…

Olen viime kuukausien aikana nauttinut vanhemmuudesta aivan uudella tavalla, pitkälti siksi, etten ole suurinta osaa jokaisesta vuorokaudesta kahlittu lapsen tarpeiden ja oikkujen tyydyttämiseen. Jaksan olla lapsen kanssa paljon kärsivällisempi, ymmärtäväisempi ja satsata enemmän vuorovaikutukseemme ja yhdessä tekemiseen muka-tekemisen sijaan sen ajan, jolloin hän ei ole päiväkodissa (eli iltapäivien loppuosat, illat ja viikonloput sekä satunnaiset vapaapäivät ja loma-ajat). Minusta tuntuukin siltä, että lapsen päiväkotiin siirtymisen myötä minusta on tullut mukavamman ihmisen lisäksi myös parempi vanhempi.

Tuntuu, ettei sitä saisi kuitenkaan sanoa ääneen tai kirjoittaa, sillä mikäpä olisi parempi esimerkki huonosta vanhemmuudesta kuin antaa lapsensa viettää osan ajastaan (kuitenkin alle viidesosa kuukauden tunneista) jonkun muun kuin vanhempiensa kanssa. Sanon vanhempien, mutta ollaanpa rehellisiä – useimpien mielestä miehen halu palata töiden tai opiskelujen pariin ei ole lainkaan yhtä paha asia kuin naisen halu päästä elämässään eteenpäin ja tavoitella taloudellista varmuutta perhe-elämän tueksi.

Pohdimmekin asiaa joskus bloggajakollegioideni kanssa. Joku heistä esitti kysymyksen siitä, onko täydellisiä kotiäitejä todella olemassa. Niitä taruolentoja, joiden elämän ainoa tarkoitus on turvata lapselle mahdollisimman suojaisa, virikkeellinen ja optimaalinen ympäristö. Marttyyrejä ja madonnoja, jotka eivät koskaan syö makeisia lapsilta salaa, kaipaa juoksulenkkiä karistaakseen vitutuksensa tai rauhoita mieltään kuvittelemalla lähettävänsä lapsensa Ambomaahan avustuspakettien seassa.

Vanhemmuuteen kasvamisessani oman keskeneräisyyteni hyväksyminen, omien toimintatapojeni etsiminen ja itseni muihin vertaamisen minimoimisen opetteleminen ovat olleet keskeisessä roolissa. Kateus toisten järjestämistä huikeista musiikkileikkituokioista tai askarteluhetkistä voivat kertoa jotain siitä, millainen vanhempi haluaisin olla ja parhaimmassa tapauksessa edetä ideaaliani kohti pienin askelin, mutta…

Pohjimmiltaan olen kuitenkin sama ihminen kuin ennen lapsen saamistakin. En voi säilyttää herkkuja kaapissa, sillä söisin ne parissa päivässä, ellen tunnissa. Hermoni palavat, ennemmin tai myöhemmin, vaikka kuinka ajattelisin vauvavompatteja ja -kenguruita halailemassa toisiaan. Ja kaikista mieluiten viettäisin sunnuntaipäiväni löhöten koko perheen kesken peiton alla, lukien kirjoja, katsoen televisiota ja syöden aamiaista pitkän kaavan mukaan – en suinkaan leikkipuistossa tai siirtolapuutarhassa kykkien. Ja oman persoonani lähtökohtien päälle vanhemmuuskin rakentuu, halusin tai en.

Lapsen kasvun myötä mahdollisuuteni toteuttaa omaksi kokemaani vanhemmuuden mallia ovat lisääntyneet ja julkisen keskustelun pohjalta muodostamani ajattelun väliseinät alkaneet murentua pikkuhiljaa. Näköaloja ja uusia tekemisen ja olemisen väyliä paljastuu jokaisen kulman takaa, kun vaan uskaltaa ottaa askeleita johonkin suuntaan.

Kun ahdistaa ja koen suorittaneeni vanhemmuutta liian vähän tai väärin, koetan muistaa että meillä kaikilla on ollut vanhempi, vanhemmat tai ainakin joku meitä kasvattanut aikuinen. Ja aniharvan vanhemmilla kasvatustyyli tai tapa olla lapsen kanssa ovat olleet samanlaiset – edes saman perheen lapsia kohtaan. Vanhempiemme valinnoista, vahvuuksista ja virheistä huolimatta suurimmasta osasta meistä on tullut ihan täysipäisiä kansalaisia.

Enkä suostu uskomaan, että elämässään viihtyvä ja vähemmän ahdistunut äiti ainakaan pahentaisi lapsemme mahdollisuutta kasvaa jotensakin tasapainoiseksi yksilöksi.

Mutta miksi minusta tuntuu ajoittain (hieman seurasta riippuen), siltä että joudun puolustelemaan valintojani ja selittämään, miten lapsen hoitojärjestelyt ovat järkiratkaisu ja pohjimmiltaan hyväksi koko perheellemme?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

22 kommenttia artikkeliin “Onnellisuudesta ja moninaisesta vanhemmuudesta

  1. Yksi kolmen lapsen äiti toivoi kerran, että lapset syntyisivät suoraan kaksivuotiaiksi. En ymmärtänyt sitä lapsettomana, nyt ymmärrän. Koska helpottaahan tämä koko ajan, mitä enemmän lapsi pystyy itse viestimään mitä siellä päässä liikkuu.

    Mun mielestä sun ei todellakaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa yhtään mistään omista ratkaisuistasi. Jos teillä kaikki on onnellisia kun lapsi on päiväkodissa, eikös se ole hyvä juttu? Mitä se muille kuuluu jos teidän perheessä toimitaan kuten toimitaan? Muissa maissa kyllä nauretaan niin räkäisesti näille suomalaisille oudoille käsityksille tuosta myyttisestä kolmesta vuodesta, kun lähes kaikkialla muualla vastaava luku on kolme kuukautta.

    Sitä paitsi se ei suinkaan ole vain äidin vastuulla olla kotona. Myös isä voi jäädä kotiin, niin kuin meidän perheessä nyt tehdään. Ja jos ei isä halua kotiin jäädä, ei myöskään äidin tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa päiväkodista. Mun mielestä sä voitkin tästä eteenpäin perustella mahdollisille ihmettelijöille, että kyllä sä olisit halunnut lapsen kotona pitää mutta kun ukko halusi tehdä töitä ja sä olit jo oman osasi hoitanut. Luulisi sillä epäilijöiden hiljentyvän 😉

    • Minulle vauvojen hankaluus taisi valjeta jo silloin, kun olin 13-vuotias ja uunituore pikkuveljeni pääsi hoiviini. Sen jälkeen olen sellaista vauvanvaihtoluukkua, josta saisi parivuotiaan taaperon tilalle. 😉

      Mies sanoi hääpäiväreissulla käymässämme vuosikatsauskeskustelussa, että hänestä paras asia, mitä perheellemme on tapahtunut kuluneen vuoden aikana, oli lapsen päiväkodin aloitus. Koska hän sai työrauhansa takaisin, lapsi on vähemmän ärtynyt, kun saa päiväkodissa virikkeitä ja minulla on pinna vähemmän kireällä ja opintoni etenevät. Allekirjoitan kyllä kaikki kohdat lähes täysin. Koetankin miettiä arvostelijoita kohdatessani, että meidän perheessä tämä vain sattuu olemaan onnellistava seikka, vaikka se muita ärsyttäisikin.

      Tuo näkökulma isän kotiin jäämisestä on kyllä mainio, tosin meidän perheessä pitäisi kyllä myydä asunto ja minun mennä huonpalkkaiseen, ei oman alan työhön ja silti tekisi tiukkaa selvitä, jos mies jäisi lapsen kanssa kotiin. Eli se ei ole ehkä samalla lailla realistinen vaihtoehto kuin kahden lähes samoilla tuloilla varustetun vanhemman talouksissa.

  2. Hei. Löysin tänne. Ja hyvä, että löysin. Piristävää menoa.

    Minä en tiedä mitä ovat täydelliset kotiäidit. Mutta uskon, että moni äiti on omalle lapselleen juuri se täydellinen.

    Tiedätkö mitä. Tunnistin itseni monesta ajatuksestasi.
    Minulla on yksi biologinen lapsi, kohta 8-vuotias poika. Olen nauttinut hänen lapsuudestaan ja jopa vauva-ajastaan ihan ylettömän paljon. On kuitenkin ollut paljon raskaita aikoja ja vauva-aika etenkin oli todella raskas. Minulla ei ole tullut uutta vauvakuumetta, eikä kaipuuta toiseen lapseen. Ajatus, että kasvattaisin alusta loppuun toisen lapsen, tuntuu aika no raskaalta. Nautin myös suunnattomasti siitä, että hetki hetkeltä lapsi kasvaa irti minusta. Osaa mennä itse ja tehdä itse.

    Entä sitten.. No työkseni hoidan muiden ihmisten lapsia. Vauvoja, joita äidit eivät ole jostain syystä saaneet tai voineet pitää itsellään. Toimimme vastaanottoperheenä ja meillä on sijoituksessa vauvoja. Ja rakastan vauvoja. Rakastan työtäni. Työ on aika raskasta, koska vauvat ovat hyvin tarvitsevia. Silti se on eri asia kuin oma lapsi ja oma lapsen tarvitsevuus. Minä tiedän, että vaikka olisi kuinka rankkaa, se tulee helpottamaan, lapsi jatkaa matkaa jossain vaiheessa ja sitten saan levätä.

    Miksi kerroin tämän? Monet ajattelevat lukiessaan tekstejäni tai kuullessaan työstäni, että minä olen se täydellinen ihminen. Täydellinen äiti. Uhrautuva ja epäitsekäs.

    No en ole. Olen ihan tavallinen. Kaipaan omaa aikaa. Kaipaan lenkkejä. Kiroan välillä mielessäni valintani ja työni (usein niinä yön pitkinä hetkinä, kun vauva vain itkee ja itkee). Teen itsekkäitä ratkaisuja ja toimin itsekkäästi. Monesti.

    Olet rohkea, kun sanot asioita ääneen. Jos sinusta tuntuu siltä, että esim. lapsen hoitojärjestelyt ovat hyväksi teidän perheellenne, niin silloin ne ovat! Minusta liian usein ja liian moni yrittää kestää jotain, mitä ei kestä. Yrittää tunkeutua siihen muottiin. Vaikka ei tarvisisi. Ei tarvitse olla samanlaisia.

    Oho. tulipa vuodatus.
    No jään seurailemaan sinua!

    • Hei ja kiva että löysit!

      Minua pelottaa hieman se tilanne, jossa mies alkaa kyselemään toisen lapsen perään. Kun mitään kaipuuta toiseen lapseen ei ole tullut, katoaako mahdollisuus vauva-/sisaruskuumeesta lapsen kasvun ja itsenäistymisen myötä aina vain kauemmaksi. Sillä lapsen itsenäisyyden lisääntyminen on minustakin todella hienoa. Välillä mietin, onko lapsi hankittava järkisyistä eikä tunteella, jos siihen tullaan? Noh, jokusen vuoden saan vielä armonaikaa opiskelujen ja töiden perusteella…

      Työsi kuulostaa todella antoisalta, vaikkakin raskaalta. Ja oman kokemukseni mukaan raskastakin työtä jaksaa paremmin, kun tietää, että työpäivä loppuu illalla tai viikon tai kuukauden päästä. Vanhemmuus ei vain taida loppua koskaan.

      On jotenkin kummaa tiedostaa odotukset, normi ja muotit niin vahvasti, ehkä olen vähän (yli)herkkäkin niiden havaitsemiselle ja toisaalta jo kehoni sekä persoonani kanssa oppinut siihen, että yritys sopia muottiin tekee vain onnettomaksi ja yli-itsekriittiseksi, jos siihen ei solahda hyvin luonnostaan.

      Kiitos vielä ihanasta kommentista!

      • Meillä mies olisi aina tahtonut toisen lapsen. Minulla se kävi ihan rehellisesti mielessä ensimmäisen kerran oman pojan ollessa 4-vuotias.

        Kyllä se tavallaan katoaa koko ajan kauemmas se mahdollisuus toisesta lapsesta. Toisaalta nyt oman pojan ollessa kouluikäinen ja hoitaessani vastasyntyneitä lainavauvoja, olen huomannut kuinka antoisaa tämä ikäero on pojalleni. Eli sikäli ei mitään kiirettä. Voihan sen kakkosen tehdä (tai yrittää tehdä) vaikka viiden vuoden päästä, jos siltä tuntuu. Toisaalta silloin sen kaiken aloittaminen uudelleen tuntuu aika suurelta jutulta.

        Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi sisarus pitäisi tehdä järkisyistä. Mikä se sellainen järkisyy on? Kun kaksi lasta tulee aivan peräkkäin, olen kuullut, että vanhemmat ovat usein niin uupuneita, ettei tuosta ajasta loppujenlopuksi ole edes muistoja (pari vuotta saattaa pyyhkiytyä niissä väsymyshuuruissa). Kuinka järkevää tämä on?

        Minusta sisaruus ei ole mikään itseisarvo. Rikkaus se varmasti on, mutta toisaalta ainoat lapsetkaan eivät välttämättä koe jääneensä mistään paitsi.

        Itsekin olen opiskellut lapsen ollessa pieni (mies oli kotona), olemme matkustelleet ja tehneet paljon sellaista, mikä olisi jäänyt tekemättä jos lapsia olisi ollut kaksi. Puolensa kaikella.

        Ja mikä parasta, tässäkin asiassa sama juttu – ei tarvitse mennä virran mukana, jos ei tunnu siltä. Ei tarvitse pyrkiä siihen keskiarvoon lapsien suhteen, joka on 1,8.

        • Meillä se järkisyy on se, että haluaisin tehdä toisen lapsen ihan ns. palveluksena miehelle, jos tämä nyt sen niin kovasti haluaisi.

          Jos ei vahinkoja satu, haluan lapseni olevan sen ikäinen, että pukemiset, syömiset ja muut perustoiminnot sujuvat melko itsenäisesti, ennen kuin perhelukumme kasvaa, jos se on ikinä kasvaakseen; Olen varmaankin itsekäs, mutten halua ajaa itseäni siihen kahden pienen lapsen totaaliväsynyt vanhempi-olotilaan, josta kirjoititkin.

          Minusta oli hauskaa saada pieni vauvaveli kun olin aloittamassa ensimmäisen luokan, joten ehkä sitten joskus…

  3. Mahtava kirjoitus, siis sisällöllisesti ja muutenkin. Näin laadukasta, selkeää, mutta hyvin analysoivaa ja perustelevaa tekstiä on harvoin ilo lukea (äitiys/lifestyle)blogeissa.
    Hienoa, että uskallat sanoa ääneen, että hyvä äiti voi olla myös, vaikkei olisikaan se 24/7 uhrautuva marttyyrikotiäiti. Tunnistan tunteesi, vaikka vasta odotan esikoistani. Vaikka elämäntilanteet ovat erilaisia, voisin kuvitella jatkossa päätyväni jotakuinkin samankaltaiseen ratkaisuun kuin sinä, lapsen päivähoidon yms. suhteen. Minusta se vain on kaikille parempi. Kiitos, kun jaoit tämän!

    • Ohoh, kiitoksia! Lämmittää sydäntä!

      Jotenkin se marttyyrikotiäiti kuulostaa tavallaan hyvältä, mutta ne ystäväni, joilta sellainen on löytänyt, ovat sanoneet että lasten kasvettua heidän äitinsä ovat elämäänsä tyytymättömiä ja syyttävät pahimmillaan lapsiaan tilanteesta. Muitakin tarinoita toki on, mutta ainakaan marttyyrikotiäitiys ei ilmeisesti ole suora polku hyvään äiti-lapsisuhteeseen tai lasten ikuiseen, aitoon ja positiiviseen kiitollisuuteen.

  4. Niitä paineita voi tulla toisestakin suunnasta. Mulla on maisterin paperit, eli mitä mä oikein olen tehnyt kotona kuusi vuotta, enhän mä enää ikinä pääse työelämään kiinni. Mutta hyvä teksti, meidän yhteiskunnassa pitäisi kuitenkin olla varaa ihmisten tehdä monennäköisiä itselleen parhaita ratkaisuja.

    • Hyvä näkökulma tuokin. Varsinkin korkeasti koulutettuja tai muutoin työlämän kannalta hyvässä asemassa olevia naisia, korkeakoulutus kun ei töitä tänä päivänä välttämättä takaa, kannustetaan palaamaan työelämään. Mitä nyt kannustaminen ei tässäkään kohdassa ole suinkaan aina kauhean positiivista.

  5. Moi! Mä oon jotenkin ajatellut, ettei tää blogi oo oikein mun tyylinen, mut aina kun oon lukenut sun tekstis, onkin se ollut tosi hyvä! Sä osaat kyllä hyvin pukea ajatukses sanoiks, ja on kiva, ettet yritä esittää mitään, vaan oot aidosti ja rehellisen humoristisesti juuri sinä. Taidanpa vastedes lukea joka jutun!

    • Minulla on käynyt parin blogin kanssa niin että olen lukenut jopa vuosia jutun sieltä ja toisen täältä ja lopulta päätynyt lukemaan kaikki.

      Kiva että tavoitteeni olla oma itseni niin ”livenä” kuin blogissakin välittyy, kirjallisessa ilmaisussa kun on aina omat haasteensa.

  6. Mä mietin usein samansuuntaisia juttuja. Etenkin noi valintojen puolustelut tulee vastaan arkielämässä, siinä kun vie lapsen päikkyyn ja käy kotona syömässä YKSIN aamiaista että jaksaa sitten olla klo 10-21 koulussa ja töissä, ja tietenkin kun tulee noita pitkiä päiviä, niin p*skamutsifiilis siitä, ettei yhtenä päivänä viikossa juurikaan välttämättä edes näe lastaan hereillä jne jne jne. Eli summa summarum, teit niin taikka näin niin aina väärin päin. Plus että mähän olen ikäloppu tomukohtu, joka opiskelee herra ties monettako tutkintoa eikä vieläkään ole sinut sen ajatuksen kanssa, että lapselle sisarus vois olla hyvä ajatus. 😛

    • Mietin aina välillä että kehtaanko niinä pahimpina päivinä edes kertoa, kuinka vähän olen ehtinyt lasta nähdä, jos vaikkapa torstaille osuu partiokouksen ja joka toinen viikko pidettävän hallituksen kokouksen lisäksi esim. leirikokous tai erityisen pitkä koulupäivä. Lohduttaudun kuitenkin melko harrastusvapailla viikonlopuillamme ja kohtuullisen lyhyinä pysyvyillä päiväkotipäivillä…

      Mä olen toteuttanut tässä elämässä jo niin monta huonoa ajatusta, että voisin ehkä joskus lähteä sisarusleikkiin, vaikken sitä hyvänä ajatuksena pitäisikään. ;D

  7. ”koen arkemme vähemmän raskaaksi kuin pikkuvauva-ajan, jolloin olin kroonisen väsynyt, itkuinen ja koin epäonnistuneeni kaikessa: äitiydessä, naiseudessa ja oman kehoni sekä mieleni hallitsemisessa.”

    Kiitos tästä. Täällä eletään tällä hetkellä vielä pikkuvauva-aikaa ja olo on viime päivät ollut juuri sellainen kuin tuossa tekstissä. Tästä tuli sellainen olo, että toivoa paremmasta on.

    • Hurjasti tsemppiä pikkuvauva-aikaan!

      En olisi koskaan uskonut, miten matalaksi se voi mielen vetää, enkä varmaan enää muista edes kuinka sumussa elin ja olin välillä. Jos muistaisin, olisin nyt varmasti ihan haltioissani ja nykyiselläänkin voin sanoa, että joskus vuoden-puolentoista hujakoilla alkoi helpottaa isoin harppauksin.

  8. Äitiys on asia jossa on hemmetisti asiantuntijoita ja sen ainoan oikean metodin osaajia. Minusta äitiys ei saisi olla taakka. Sillä perusteella pitää muokata oma arkensa itselle ja perheelle sopivaksi, on se sitten hoitojärjestelyjä tai muuta. Pitää tehdä se mikä auttaa jaksamaan, ja äidillä on ehdottomasti oikeus uraan ja omaan työhön:) Tärkeintä on se, että perhe on onnellinen tai jos ei ole, niin tehdään tarvittavat liikut oikeaan suuntaan.

    Mulla on vähän toisenlainen tilanne: aloittelen etätöitä kotona olevan kolmen lapsen kanssa, vauva on vielä ihan pieni ja muutkaan eivät mene hoitoon. Teen töitä vain vähäsen, mutta siten että ammattitaito ja tietotaso pysyy yllä. Inhoan aikaisia herätyksiä ja kiireisiä aamuja, se ja muut isommat ja pienet syyt ovat kotihoitoratkaisun taustalla (yksi lapsistamme sairasti syövän ja sekin on yksi syy pitää lapset kotona vaikk pahin oinfektioherkkyys on jo selätetty). Joku sanoo, että tämä on hullun hommaa, mutta meidän perheelle tämä sopii. Kukin taaplaa tyylillään ja joskus pitää keksiä itselleen paras tapa:) Ilman lapsen vakavaa sairautta meidän arki voisi olla erilaista, mutta nyt mennään näin ja ollaan tyytyväisiä.

    Kyllä äitikin on ihan oikea ihminen jolla on omat tarpeet ja haaveet ja niitä pitää saada toteuttaa! Niin ja vanhemmuutta ei tarvitse suorittaa, mielestäni. Sen kun elellään ihmisiksi ja käytetään maalaisjärkeä:)

    Tsemppiä sinulle, asioilla on tapana lutviutua!

    http://mamainprogess.blogspot.fi/2014/01/aitiyden-ihanuus-ja-vahemman-ihanuus.html

    • Olipa ihanasti sanottu, ettei äitiys saisi olla taakka. Siis ihan oikeasti. Tokihan paraskin työ, rakkainkin harrastus tai tärkeinkin ihmissuhde voi jonain hetkenä tai kautena tuntua raskaalta, jopa taakalta, mutta kunhan pitkässä juoksussa ne tuovat iloa… ja meidän tapauksessamme tosiaan hoitojärjestelyillä tilanne on saatu plussan puolelle.

      ”Äidillä on ehdottomasti oikeus uraan ja omaan työhön” on mielestäni ihan hyvä periaate, tosin Leluteekin Emilian kommenttiin viitaten koetan aina pitää mielessä että usein oikeus muuttuu velvollisuudeksi ja toisin päin. Kuten totesitkin, kunhan kaikki löytäisivät oman tyylinsä!

  9. Sukulaiset ymmärtävät meidän tilanteen, mutta välillä tuntuu että minun töihinmeno ja miehen kotiinjäänti on ihan ihmetys. ”No miten te oikein pärjäätte? Pärjääkö S kotona?” Tietty se itseäkin alussa jännitti et miten arki lähtee toimimaan, mutta en epäillyt etteikö S osaisi hoitaa lastaan siinä missä minäkin. En koe olevani huono äiti, vaikka joku muu ehkä minua sellaisena pitää näiden ratkaisujen valossa.

    • Musta toi on todella hienoa, että olette ”uskaltaneet” tehdä teidän perheelle parhaiten sopivan ratkaisun, vaikka kauhistelijoita ja ihmettelijöitä varmasti riittää. Perhevapaat tulevat toivoakseni jatkossa jakautumaan koko ajan enemmän perheiden tilanteen eikä sukupuolten perusteella, joten olette suorastaan edelläkävijöitä. 🙂

  10. mä tuun tänne huutelemaan ku en muistanut lähtiessä sanoa, ensinnäkin oli kiva nähdä jne. mut sä kun sen kameran kanssa heiluit, niin toivoisin että Jiposta ei sit julkaistais kuvia! 🙂 (musta saa julkasta jos muistikortille satuin tallentumaan)

    • Samoin!

      Aika monella oli toiveena, ettei lapsesta julkaistaisi kuvia, joten julkaisin vain muutaman lapsikuvan, niistä lapsista jotka muistikuvieni mukaan olivat ainakin varmasti olleet esillä blogikuvissa jo aiemmin. 🙂

Vastaa käyttäjälle phocahispida Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *