Lapsen kanssa pieniin hetkiin pysähtyminen… Se ei ole tärkeää vain lapsen kokemusmaailmaan tutustumisen tai tämän kohtaamien asioiden sanoittamisen kannalta vaan myös oman kyvyn innostua asioista lapsellisella tavalla säilyttämisen vuoksi.

Viikonloppuna oivalsin, ettei lapsemme ole tainnut päästä tunnustelemaan lunta tai jäätä lainkaan paljailla käsillään, sillä kylmän syksyn, talven ja alkukevään ajan hän on aina ollut pihatouhuissa asianmukaisesti hanskoitettuna. Mutta nyt, kuvaustuokiossa, auringon lämmittäessä talon seinustaa lämpimästi, jopa kuumasti, lapsi oli ilman hanskoja.

Lunta on ollut talven mittaan lapsen lapiossa, kottikärryssä sekä pulkan ja rattikelkan alla, muttei paljaassa kädessä. Ja nyt, pienen jäisen lumikökkäreen saaminen käteen herättikin ihmetystä. Kuten lapsi itse sanoi, se oli kylmää. Jääpalaa piti puristaa ensin oikein kovasti kämmenen sisällä, sulkea sitten silmät tunteakseen kylmyyden paremmin ja lopuksi painaa se vielä poskea vasten.

Näissä hetkissä mietin, muistanko itse pysähtyä kokemaan ympäristöäni täysipainoisesti, kaikilla aisteilla: Katsomisen lisäksi myös haistelemaan, maistelemaan, kuulostelemaan ja tunnustelemaan erilaisia pintoja, ruoka-aineita tai äänimaailmoja. Vastaus on ei. Tässä kuten monessa muussakin asiassa lapsi on arkea rikastava seuralainen, sillä lapsi kyllä pysäyttää ihmettelyn äärelle, jos sille vain antaa vähänkin aikaa ja tilaa.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ