Olohuoneen sisustusta tänään

Olohuone näytti niin paljaalta ilman verhoja että päätin koristaa sitä tällä kertaa tuollaisella kartanon ovien pariskunnalla. Tyynyistä osa muutti Malibu Beachille ja jäljelle jääneiden värit valitsin kestosuosikkini, miehen taanoin joululahjaksi hankkiman Pauli serkun valosarjan, palleroista.

Huone on ollut viime viikkoina tavallista enemmän tyhjillään, mutta nyt sen vakiokäyttäjä muuttanee taas merkittävän pituisiksi jaksoiksi pönöttämään työtuoliinsa. Kesälomat on lusittu ja arki voi alkaa. Ja iltojen viilentyessä sekä pidentyessä pikkuvalot pääsevät taas tositoimiin ja koristetakkaan voi ehkä pian sytyttää tulen lepattamaan.


Päivän minityyli: Timantit on ikuisia

Oli ihan pakko heittää tuo otsikkoon, vaikkei kyseinen artisti tai kappale oikein nappaakaan – tuskinpa se tuli kellekään suurena yllätyksenä. Mutta asiaan eli ihaniin timantteihin ja asuun; Kuvasimme lapsen kanssa nopsasti päivän asua ennen kuin siirryimme pihalle hiekkaleikkeihin. Koska en uskalla antaa järjestelmäkameraamme, olkoonkin vanhaa sellaista, kaksivuotiaan käsittelyyn, oli kuvauskohteena itseoikeutetusti meistä nuorempi ja hienommalla collegepuserolla varustettu osapuoli.

Lapsen kuvaaminen on tällä hetkellä oikeasti aika mukavaa, sillä tämä vaihtaa oma-aloitteisesti asentoa ja tuntuu viihtyvän kuvattavana. Montaa kertaa ei kuitenkaan kannata kuvitella säätävänsä esimerkiksi valotusta tai tarkennuksia kohdalleen ja kuvat täytyy napata ripeässä tahdissa. Lisäksi täytyy tietysti huomata kanssaihmiset sekä lapsen turvallisuus kurkkimalla joka kuvan välissä yleistilannetta: mitä lapsi tekee ja tuleeko jostain suunnasta joku, joka tulisi ottaa huomioon. Saapa nähdä, kuinka kauan tämä vapaaehtoisen poseeraamisen vaihe kestää; Aion ottaa siitä ainakin ilon irti!

Eilen oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan niin viileää, että ohuiden leggingsien kaveriksi uskalsi pukea lapselle ohuen collegepuseron, vaihtaa aurinkohatun lippapipoon ja antaa kengiksi vaihtelun vuoksi siistimmät kangastennarit viime aikoina paljon käytössä olleiden mökkiläpykkäiden sijaan. Kylläpä näyttää heti skarpimmalta, vai mitä sanotte?

Huppari: Mini Rodini (Facebookin MR-ryhmästä ostettu) /Lippapipo: Nosh /Leggingsit ja tennarit: H&M /Sukat: Lindex

 

Perjantain pikavinkki kenkäfriikeille pihistelijöille

Okei jos minulla on yksi lastenvaateheikkous niin ne ovat kengät. Kaupunkikäytössä, varsinkin syksy- ja kevätkeleillä vettä hylkivät, siistimmät kengät on todettu huushollissamme hyväksi. Myös hyvät kumpparit ovat aina mielestäni hyvä sijoitus, vuorella tai ei – lapselle tai aikuiselle. Hankin paljon kenkiä Ellokselta, sillä sieltä löytyy usein merkkikenkiä alennuksesta. Täysihintaisina en niitä raaskisi tai voisi ostaa. Jos siis syksykengät ovat hankintalistalla, käykää ihmeessä kurkistamassa nekin alennukset.

Nyt vain tällainen lyhyt pikavinkkaus, sillä meillä on kotona kaaos isolla alkukirjaimella. Tiskit, lajittelemattomat pyykit, tarhainen keittiö, kuolleet leikkokukat, likaiset kissanhiekkalaatikot ja kymmenkunta muuta askaretta odottavat hoitajaansa. Nyt on vain pakko kääriä kuvitteelliset hihansa ja ryhtyä siivoushommiin ennen kuin jokin noista sotkuista herää eloon ja hyökkää kimppuuni…

P.S. Jos huomaatte akuutin kerho-/sisä-/päiväkotitossutarpeen, Kideblogeilla pyörii tuolla bannerissa 20% alennus Tohvelisankarin tossuihin, jotka ovat ainakin Kuutilla palvelleet hyvin päiväkotikäytössä.

 

Oli synkkä ja myrskyinen yö…

Itse asiassa useampikin. Ja muutama enimmäkseen kirkas, mutta navakan merituulen viilentämä päivä, joiden aikana otimme rennosti ihan oman kolmihenkisen perheemme kesken. Sää oli enimmän ajasta vähintäänkin tuulinen, vaahtopäiset aallot löivät rantakiviin, riippukeinu pyöritti itsensä jatkuvasti rullalle naruissaan, rannalle ei voinut jättää mitään tavaraa lojumaan ja viihdyin itse pitkälti vilttiin kääriytyneenä kuistilla, katsellen puiden huojumista ja aaltojen pärskeitä. Aika tunnelmallista itse asiassa!

Yhtenä päivänä sain rymseerauskohtauksen, jonka seurauksena sain lainamökille taiottua kirjahyllyn, eteisen kaapin sekä järjesteltyä tavaroita paikoilleen. (Uusia sisustusmeininkejä voi kurkistella halutessaan Instagramista.) Hikisenä ja kummalliset pikkulihakset särkien raahauduin saunan kautta sängyn pohjalle ja simahdin unettomaan uneen.

Toisena päivänä lähinnä muodostin syvää kuoppaa patjaan ja katsoin hömppäsarjaa Netflixistä, kaikkien katu-uskottavampien kesäsarjojen loputtua. Kolmantena päivänä pää oli tyhjä kaikesta ylimääräisestä ja ajatukset riittävän selvät eilisen, pidemmän ja punnitsevamman jutun kirjoittamiselle.

Mökkipäivämme koostuivat pitkälti lapsen kanssa touhuamisesta, josta mies vastasi lomansa kunniaksi enemmän kuin minä ja aikuisesta riippuen joko uimisesta, pihaleikeistä, lueskelusta, laulamisesta, sängyssä köllimisestä tai soutelusta. Saunoimme joka päivä ja söimme yksinkertaista perusruokaa. Ihastelin useampaan otteeseen lapsemme taitoa uida ja sukellella suurienkin aaltojen keskellä. Toki päällä oli useimmiten kelluttava uimapuku, aallokosta johtuen. Iltaisin katsoimme hetken televisiota ja nukuin öisin sikeästi meren kohistessa taukoamatta taustalla.

Tänään ajelimme illansuussa kaupunkiin, lapsen jatkuvan kysymystulvan saattelemina ja nyt suuntaan vetämään syksyn ensimmäistä partiokokousta. Hieman jännittää, miten homma lähtee käyntiin uusien ryhmäläisten kanssa!

Mitäs teille kuuluu?

 

 

Elämä säästöliekillä? Eli asiaa rahasta.

Toisilla on rahaa on kuin roskaa – toisilla on vaan lehtiä

Minun on pitänyt kirjoittaa jo pidempään tästä aiheesta, mutta se on jäänyt ajatuksen tasolle, koska olen pelännyt kirjoitukseni loukkaavan jotakuta tai poikivan vain hedelmättömän keskustelun aiheesta ”joillakin menee vielä huonommin”. Totta kai minä sen tiedän. Emme ole varsinaisesti mitään yhteiskunnan vähäosaisia tai kuulu vähimmällä sinnittelevään porukkaan. Ja osittain tilanne on riippuvainen omista valinnoistani. Itse asiassa aika paljonkin…

Opiskeluni ovat luonteeltaa melko paljon fyysistä läsnäoloa vaativia. On pakollisia luentoja, ryhmätöitä, hanketyöskentelyä sekä kolme vähintään kymmenen viikkoa kestävää harjoittelua. Osa opettajista ilmoittaa kurssien aikataulut hyvin myöhään, mikä yhdessä pakollisten läsnäolojen kanssa tekee opintojen ohella työskeltelystä varsin haastavaa. Opiskelutovereistani moni on sanonut homman olevan melkoista tasapainottelua työnantajan ja opettajien suututtamisen välillä. Muutama onkin irtisanoutunut hommastaan opintojen jäädessä junnaamaan paikalleen.

Kun aloitin opiskelut, sovimme, että saisin opiskella täysipainoisesti ja eläisimme toisen aikuisen tuloilla. Näin rahat riittäisivät pienehkön asunnon lainanlyhennyksiin ja muihin asumismenoihin sekä laskujen maksuun ja ruokaan. Asuntoon ei opintojeni alkamisen jälkeen tehty mitään isompia uudistuksia, matkat ovat olleet lähialueiden matkoja, sukulointia sekä yksi budjettimatka Espanjaan. Mutta opintoni ovat edenneet reipasta tahtia, mikä oli myös tavoitteena.

Tuolloin mietimme, onko tärkeämpää voida reissata, päivittää asuntoa isompaan tai yksinkertaisesti säästää pahan päivän varalle vaiko saada toiselle meistä, sitä kipeämmin tarvitsevalle, tutkinto valmiiksi. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon yhteisymmärryksessä, minkä luulen olleen hyvä pohja sittemmin käydyille keskusteluille liittyen rahankäyttöön.

Ja sitten kuvioon tuli lapsi, puolentoista vuoden äitiysloma-vanhempain-hoitovapaa. Lapsen vieminen puolitoistavuotiaana päiväkotiin tuntui raskaalta ja ajatus ajoittain pitkiksi venyvien koulupäivien jälkeen tai viikonloppuisin työskentelemisestä lähes mahdottomalta. Missä välissä ehtisin viettää aikaa lapseni kanssa? Aviomiehestä, ystävistä, harrastustovereista ja eläimistä puhumattakaan. Tai kirjoittaa opintoihini liittyviä esseitä saati lukea tentteihin?

Myös bloggaaminen liittyy soppaan siinä määrin, että kyllähän kuvien ottamiseen ja karsimiseen sekä muokkaamiseen, kirjoittamiseen, visuaalisten asioiden ja kollaasien kanssa jumppaamiseen ja pidempien asiajuttujen luonnostelemiseen käytetyssä ajassa siivoaisi ilta- ja yöaikaan parit rappukäytävät, jakaisi mainiokset tai tekisi oman alan hanttihommia, olettaen, että joku olisi valmis palkkaamaan oman alan hommiin lähinnä arki-iltaisin ja viikonloppuisin.

Bloggaminen kirjoittamisineen ja kuvaamisineen on minulle rakas harrastus, mutta aina toisinaan mietin, pitäisikö se lopettaa. Ei siksi että kyllästyttäisi, päinvastoin. Jos minulla olisi taloudellinen mahdollisuus siihen, haluaisin kirjoittaa enemmän, pidemmin ja satsata kuvaamiseen vielä enemmän. Olenhan kaikki tai ei mitään-ihminen henkeen ja vereen. Mutta se vaatisi enemmän lukijoita, suuremman näkyvyyden ja sitä kautta myös suuremman korvauksen. Harvahan tätä hommaa työkseen tekee, useimpien korvaukset ovat maitorahoja ja lisäsäästöjä lastenvaatekassaan; Kenties voi ostaa pari kymppiä kalliimman ulkohaalarin tai smoothiekoneen, joka ei hajoa kuukaudessa.

Tässä maassa tuhannet, todennäköisesti kymmenet tuhannet, haaveilevat rakkaan harrastuksensa muuttumisesta edes osapäivätyöksi: ompelijat, korujen tekijät, valokuvaajat, pöytälaatikkokirjoittajat, tanssijat, soittajat, laulajat ja verkkopelaajat. Se ei kuitenkaan ole helppoa ja harvalle harrastuksesta koituu rahallisesti muuta kuin kuluja. Muutoin kerrytetty pääoma fyysiseen ja henkiseen terveyteen kytkeytyvine vaikutuksineen onkin täysin oma lukunsa. Olenkin siis tyytyväinen siihen, että saan bloggaamisesta edes pientä korvausta. Kunnianhimoisena ja mieluisissa asioissa kehittymisintoisena tähyilen silti alati uusia mahdollisuuksia ja ideoita.

Bloggaaminen antaa sitä paitsi harrastuksen itsensä lisäksi myös vertaistukea, uusia kavereita ja ystäviä sekä kaikkea mielenkiintoista oheistoimintaa, mitä vastaavan ajan käyttäminen työskentelyyn tuskin toisi mukanaa.

Näillä on siis menty. Olen heittänyt matkatoimistojen esitteet roskiin, perunut lehtitilauksia heti naurettavan edullisten tutustumispätkien päätteeksi, karsinut kampaajakäyntejä ja päällystänyt pilalle tahriintuneen divaanin viltillä. Olen ottanut taloudellista tukea vastaan vanhemmiltani kuntosalijäsenyydestä maksamiseen. Tehnyt hienon, terveellisten ruokien ympärille kasatun uuden ruokalistan kesälle ja todennut ruokien maksavan hurjasti; Karsinut kaikki hyvänmakuiset eli kalliit terveysjutut listalta ja päätynyt toisinaan syömään sipsiä, koska salaatti alkaa maistua puulta.

Kun opintotuesta jää osa omiin menoihin käytettäväksi, menot on pakko pistää arvojärjestykseen; Olen valinnut aina halvemman meikkituotteen, välipalavaihtoehto ja ruokapaikassa annoksen ainakin osittain hinnan perusteella. Miettinyt, haluanko elokuviin oikesti tällä kertaa, istunut terassilla kuivin suin, ja jättänyt juoksutapahtuman väliin hinnan vuoksi.

Juossut saaduilla, vanhoilla lenkkareilla (koska aiemmin ostetut hajottivat polvet), ostanut lapselle kenties ihan hyviä, mutta kuitenkin halpatuotettuja, ja siten myös pilkkahintaisia vaatteita eettinen omatunto kolkuttaen. Haaveillut tehosekottimesta, uudesta päiväpeitosta ja itkenyt katkerasti koiran eläinlääkärin maksettua maltaita. Tosin olen myös syntymäpihi ja hurjalta tuntunut eläinlääkärilasku olisi varmasti hapottanut, vaikka olisin töissäkäyväkin!

On hetkiä, jolloin miettin, mihin oikein olen ryhtynyt. Kun mietin kaverin synttärikutsun saadessani, onko varaa ravintolaruokaan vai pitäisikö jäädä kotiin. Punnitsen, onko varaa ostaa tutulta lapselle koristeltu syntymäpäiväkakku tai lähteä laivareissulle kavereiden kesken. Pahimmillaan huomaa jättävänsä asioita kertomatta, kaunistelevansa niitä tai valehtelevansa. Useimmiten kertovansa puolitotuuksia.

Rahasta puhuminen on helkkarin vaikeaa. Kun toteaa suoraan jonkin asian syyksi sen, ettei ole varaa tai tilin olevan kuun loppua kohden viittä vaille tyhjä, sosiaalinen tilanne jähmettyy hetkeksi täysin, aivan kuin joku olisi hipaissut ajan pysäyttävää sormusta ja hidastanut keskustelun, liikkeen ja eleet silmänräpäykseksi. Rahasta puhumisen kulttuuri on kokemuksieni mukaan Suomessa todella nihkeä. Vaikka syyt siihen, ettei rahaa ole kaikkeen mahdolliseen, olisivat useimpien mielestä ymmärrettävät, tuntuu sen myöntämiseen liittyvän häpeää. Ainakin itseäni hävettää.

Usein tilannetta vähätellään, todetaan että eihän sitä rahaa niin paljoa tarvitsekaan. Mutta kyllä ne puhelinmaksut, vesi ja sähkölaskut, vaaditut vakuutukset ja pienetkin harrastusmenot täytyy jostain maksaa. Ja lapsen päivähoitomaksu, joka on, mielipuolista kyllä, lähes eurolleen samansuuruinen kuin opintotukeni. Toki päivähoito on maailman mittakaavassa edullista ja mahdollistaa opiskeluni: päivähoitomaksusta karsisin menoistamme viimeisten joukossa.

Mutta entä ne puolitotuudet? Onko kavereiden näkemisen sijaan kotiin jäämiseen syynä tupakka-allergia, orastava migreeni vai viiden euron saldo tilillä? Jätetäänkö jokin saatu alennus tai etu mainitsematta ystävälle, koska ei jaksa selostaa taloudellista tilannettaan sadatta kertaa – vaikka uskoisikin tämän ymmärtävän? Vedotaanko lomailuehdotukseen vastatessa erilaisiin loman ajankohtiin, vaikka ne voisikin järjestää toisin sen sijaan, että todettaisiin budjetin olevan turhan niukka reissaamiseen? Entä jos jää kiinni tekosyiden keksimisestä, miltä se vaikuttaa?

Ja ennen kaikkea: miten puolitotuuksien kertominen ja rahan vuoksi (ehdotetussa muodossaan) yhdessäolosta kieltäytyminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin? Onko rahahanoja valvovalla loppuviimeksi myös pihit ja menoissaan nipistävät kaverit? Jaksaako skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen istua henkkamaukan nyppyisessä rätissä röhnöttävän ja silmäpussejaan mukana raahaavan köyhistelijäopiskelikan kanssa halvemmassa kahvipaikassa?

Ainakin omalta osaltani köyhistely, niin paljon kuin se toisinaan päähän ottaakin on myös avannut pohtimaan sosiaalista rahankäyttöä. (Asiaan perehtyneet, korjatkaa mahdolliset virheet termistössä.) Pyydän kavereita paljon kylään kahvilassa istumisen sijaan. Keitän pannullisen kahvia ja teetä sekä leivon piirakan parin kahvikupillisen hinnalla ellen halvemmallakin tai ostan pullon skumppaa parhaimmillaan yhden lasillisen hinnalla. Kysyn surutta sponsoreja blogitapaamisiin ja otan tarjotun leipomus- tai viinipulloavustuksen vastaan isompiin juhlallisuuksiin.

Pyydän kaverit yökylään löhöämään siskonpedissä, katsomaan elokuvaa ja napostelemaan jotain kaupasta ostettua kalliden kylpylälomien sijaan. Suosin taidenäyttelyiden ilmaispäiviä ja huvipuistojen ilmaislaitteita, hyödynnän esittelytarjouksia majoituspaikoissa ja etukorttialennuksia lipuista, yövyn ystävän ja tämän lapsen kanssa perhehinnalla hotellissa, pyydän appivanhemmilta tai sukulaisiltani mökkiä lainaan partioporukan reissuille.

Toivon että ainakin omat kaverini, tuttavani ja ystäväni voivat suoraan sanoa, jos jokin suunnitelma ei sovi heidän senhetkiseen budjettiinsa. Koska minulle tärkeintä on tehdä asioita yhdessä, ei niinkään se mitä tehdään. Tikanheitto pihalla, oman saunavuoron hyödyntäminen, pulkkamäki, pakettijätskin syöminen hiekkalaatikon reunalla tai lähimmälle järvelle uimaan polkeminen kelpaavat mainiosti.

Tallinnan reissulla koin taas konkreettisesti rahasta puhumisen vaikeuden, vaikka kyseisellä naisporukalla olikin enimmäkseen vahva yhteisymmärrys siitä, että euroja ei olla kylvämässä ympäriinsä. Olen kategorisesti sitä mieltä, että luotettavalle kaverille voi antaa lyhyeksi ajaksi pieniä summia lainaan, mutta sen tarjoaminen oli tilanteen tullen todella vaikeaa. En tiedä, olisiko ollut vaikeampaa tarjota vai kysyä. Ja kun toinen rohkeni tehdä aloitteen, ilma puhdistuu. Mutta miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Onko raha kaikille ja kaikkialla tabu, enemmän tai vähemmän?

Mitä ajatuksia teillä herää rahan käyttöön liittyen?
Elääkö vähemmällä rahalla pärjätessään automaattisesta säätöliekillä?
Ovatko paineet kuluttamisesta sosiaalisia vai markkinavoimien luomia?
Onko rahasta puhuminen helppoa ja riippuuko se vastaanottajasta?
Miten pienellä budjetilla selviäminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin?

32/52 Sohvaperunat

Köllöteltiin Kuutin kanssa mökkisohvalla ja käskin miehen räpsäisemään siitä kuvan. Kesäloman symbioosikyhnäämistä ja valtavalta eturepulta näyttävää mekon pussittumista on molempia havaittavissa. Niistä huolimatta tai niiden vuoksi näissä kuvissa on mielestäni jotain todella sympaattista. Koska sympaattisuus ja fiiniys eivät mahdu koskaan samalle sivulle, lauseeseen tai kadunkulmalle, on jälkimmäinen näistä kaukana. Mutta olkoon! Muut 52 viikkoa-projektin kuvat löydät täältä.  

Yksi Tallinna-asu – kasa asusteita

Tässäpä olisi toinen Tallinnan reissulla käytössä olleista asuista, tosin ensimmäiset kuvat on räpsäisty jo Helsingin päässä. Ja toisaalta hyvä niin, sillä vuokra-asunnolle päästyämme kaulakorut, hiuskoriste ja kengät menivät vaihtoon. Ensimmäiset turhamaisuussyistä ja kengät oikeastaan jo aiemmin, sillä ne oli hankittu lukion ensimmäisellä luokalla ja kuten Tallinnapostauksessa kirjoitinkin, ne hajosivat jalkaan.

Mekko on ostettu Prismasta, mustat kengät jo lopettaneesta keravalaisesta kenkäliikkeestä, ihonväriset kengät, hiuspannat ja korvakorut H&M:ltä, alushame löytyi Lindexiltä, kaulakorut on kasattu kirpputoreilta ja laukku on Indiskan mallikappale (saatu).

Kummat asusteet ovat mielestänne kivemmat?

 

Kreisi budjettimatka mammabloggaajaporukalla

Olimme perjantaista lauantaihin reissussa kahdeksan bloggaajan porukalla. Idea yhteisestä reissusta heitettiin joskus yön pimeinä tunteina puolivillaisesti ja siitä kehkeytyi pian soppa, joka piti sisällään korkealentoista ideointia, lähes pissat housussa kikattamista ja lopulta matkavarauksia. Koska porukkamme koostuu perheellisistä rouvista, joilla on pieniä lapsia ja monilla opiskelut kesken tai lapset kotihoidossa, oli maltillinen budjetti ensisijainen kriteeri matkaa valittaessa.

Päädyimme valitsemaan Tallinnan matkakohteeksemme sen sijainnin, suhteiden sekä hintojen vuoksi. Osa porukasta yöpyi tuttavan asunnolla ja loput vuokra-asunnossa. Matka taittui reittialuksella alle parissa tunnissa suuntaansa ja hintaa matkan varsinaisille kuluille eli ylityksille ja majoituksille kertyi alle viisikymppiä matkaajaa kohden. Oma lukunsa olivat tietenkin osalla matkat Helsinkiin sekä ruoat, juomat ja ostokset. Mutta kohtuulliset, etten sanoisi edulliset, lähtökulut matkasta ovat tietenkin kivoja siinäkin mielessä, ettei perillä tarvitse ihan nähdä nälkää.

Ja kyllä me syötiinkin! Paikallisissa ruokakaupoissa elintarvikkeet olivat edullisia ja erinäisiä eväitä ilta- ja aamupaloiksi sekä matkoille hankittiin niistä. Myös ruokatuliaisia hankittiin. Tulopäivänä söimme kaikki yhdessä Bar Bistro Kukekessa maittavan aterian ja seuraavana päivänä hajaannuimme tutkailemaan kaupunkia valitsemastamme vinkkelistä. Osa shoppaili vaatteita, toiset kolusivat luomuputiikkeja ja käsityötarvikeliikkeitä, toiset istuskelivat lähinnä kahvilla, mutta aina välillä törmäsimme toisiimme. Itse käyskentelin tunnelmoimassa vanhaa kaupunkia ja haukkasin vegeburgerin ihastusta herättäneessä Kohvik Sinilind:issä.

Hemottelimme työ-, opiskelu- ja perhearjen kuormittamia kehojamme ja päitämme myös spassa. Jossain hemmotteluhoidossa piipahtaminen kuuluu olennaisesti omien Tallinnan reissujeni to-do-listoille eikä tämä reissu ollut poikkeus. Kukin valitsi tarpeidensa mukaan käsi-, jalka- tai kasvohoidon, hieronnan tai kampaajan. Ja kyllä puunattua, kuorittua, värjättyä, rasvattua ja punalakattua porukaa marssikin hoitohuoneista esiin. Itse makasin lähes tunnin hoidossa, jossa kuorittiin, hierottiin ja parafiinikäsiteltiin jalat sekä hierottiin aromaattisella öljyllä niska, hartiat ja selkä. Aaaah.

Jutut olivat välillä todella levottomia ja lopun ajasta ihan poskettomia. Nauroin, itkin ja ajoittain kauhistelinkin meininkiä. En muista, milloin olisin ollut yhtäjaksoisesti noin monta tuntia vähän väliä naurussa suin. Ainoat lyhyenlännät harmituksen hetket iskivät ruokailuvälien venyessä ja verensokerin laskiessa. Tuolloin koetin rajoittaa nurinani minimiin – toivottavasti en narissut ihan kauheasti…

Ja kollektiivista ärsytystä aiheuttivat myös sikahintaiset taksimatkat, joiden maksunaisiksi jouduimme napattuamme sattumanvaraiset taksit porukallemme satamasta. Taksilla matkustaminenhan on parhaassa tapauksessa varsin halpaa Tallinnassa; Ajoimme taksilla kolmesti, ja kahdella kertaa lasku oli kaikkineen alle kymmenen euroa. Mutta ensimmäisellä matkalla hintaa kertyi kolmesta kilometristä lähes neljäkymmentä euroa. Köyhää itketti.

Julkisen liikenteen vuorokausilippu maksoi vain viisi euroa, joten sellaisenkin hankimme. Pidemmällä vierailulla ja bussireitteihin perehtymällä siitä saisi enemmän irti kuin mitä ehdimme tällä reissulla sitä hyödyntää. Tallinnassa lähes kaikki on myös reippaan kävelijän ulottuvissa ilman erityisiä kulkuvälineitäkin. Tosin kenkien tulisi olla hieman fiksummat kuin jalassani olleet tolppakorot. Kävelykenkäni nimittäin hajosivat menomatkalla ja jouduin odottamaan lauantain aamupäivään tohvelieläimeksi muuttumistani.

Emmi kirjoitti reissusta tapansa mukaan syvällistä, filosofista pohdintaa ja Rosanna raahautui kotiin pahkiväsyneenä, mikä ei matkan pituuden huomioon ottaen ole mikään ihme. Tässä pähkäilen, minkä ajatuksellisen kultamunan saisin tähän hätään puserrettua. Ehkä en mitään. Odotin reissulta pienimuotoista seikkailua, mukavuusalueelta poistumista, naurunremakkaa, syömistä, kimppapetiä ja ikimuistoisia hetkiä. Sain ne kaikki ja lisäksi kuuman kylvyn, auringonlaskun merellä ja säikäytettyä pari naista pois tolaltaan. Keksin myös, miltä haluan näyttää vanhana mummona ja pidettyä reissun kulut kurissa kiitettävästi. Ei voi valittaa!

Olen tällä hetkellä vain hurjan iloinen näistä(kin) bloggaamisen ja blogosfäärin kautta tutuiksi tulleista huipputyypeistä ja siitä, että minut on kelpuutettu niin moneen hauskuuteen mukaan nitisemään ja nilkuttamaan. Kiitos siis Emmi, Rosanna (myös muutamasta kuvasta), Amma, Iksu, Raissi, MinEna ja Ella F.!

Mun laumani

Mietin mökillä, kameran etsimen läpi ja välillä kameraa kaulassa roikottaen, lapsen, miehen ja koiran touhuja seuratessani, että aikamoisia urpoja nämä laumani jäsenet ovat.

Yksi nuoleskelee mustikoita irti pensaasta ja syö varmasti enemmän lehtiä kuin marjoja. Toinen unohtuu koneen ääreen tunniksi, vaikka on juuri käskenyt minut syömään. Kolmas istuu vadissa lauteella, ilmoittaa olevansa kiuas ja toteaa, että hänen päälleen saisi nyt heittää vettä.

Ja samaan hengenvetoon totesin, että nämä ovat juuri ne urpot joiden kanssa haluan kaikesta huolimatta olla. Että näiden kanssa oleminen ei aina ole helppoa kuin hengittäminen, mutta se on vähintään yhtä välttämätöntä. Ilmankaan en osaisi olla.

Siirappista tai ei, mietin taas että riitojen, tavaroiden paiskomisen, haukkuherkälle koiralle murisemisen, uhmaraivareiden, nukkumaanmenotaisteluiden ja puhkiturhautuneiden päivien väliaineena on niin paljon vakautta, tarkoituksen tunnetta ja puhdasta onnea että sillä seoksella luulisi pitävän ajoittain pahemminkin käsiin leviävän rakennelman kasassa. Ainakin jos se on rahtusenkin verran minusta kiinni.