Lähdettiinpä risteilemään joulun alla, kuten aika monena vuonna aiemminkin. Mukaan tempautuivat vanhempani ja veljeni. Ohjelmassa ei ollut mitään erityistä, jollei syömistä ja hengailua lasketa sellaiseksi. Sopivaa tasoitusta ja hidastamista sekä joulustressaamisen välttelyä tai niin ainakin oli tarkoitus. Uusimman uhmakierroksen nousujohteessa sekoileva lapsi tosin hautoi erilaisia suunnitelmia päidemme menoksi…

Menomatkalla söimme buffetissa ja paluumatkalla laivan ”kävelykadun” kala- ja äyriäisravintolan puolella – tosin mies tilasi sapuskansa pihviravintolan puolelta. Olemme todenneet ravintolassa syömisen hyväksi vaihtoehdoksi kahden yön risteilyillä, sillä yksi buffettiähkyinen ilta riittää reissua kohden. Nyt on taas ahdettu kaloja, katkarapuja, sushia, erilaisia salaatteja kuten punajuuri-vuohenjuustosalaattia sekä joka sortin jälkiruokia vatsaan parin viikon tarpeiksi.

Hyttimme oli kävelykadulle päin ja lapsi halusi ehdottomasti nukkua ikkunalaudalle asetetulla petauspatjalla tälle varatun sohvapaikan sijaan. Hieman perinteistä kahden kerrossängyn ratkaisua isommassa hytissä oli parisängyssä koisaamisen ohella se hyvä puoli, että siellä mahtui kivasti lätkimään korttia veljien kanssa ja skoolaamaan seurueen syntymäpäiväsankarin kunniaksi minijääkaapista löytyneillä juomilla. Lisäksi vietin aikaa Tax-free-myymälän tyhjiä karkkihyllyjä ihmetellen, yläkerroksen kylpyläosaston porealtaissa kellotellen sekä vartalotuoksupilvien läpi astellen. 

Ja tietenkin laivan yllättävän isossa ja valoisassa leikkipaikassa päivystäen. Joulupukki piipahti leikkipaikassa ja junarataleikkipaikan vieressä nököttämiseen osallistuivat myös veljeni. Kuuttihan olisi jaksanut sukellella pallomeressä, leikkiä Muumitalolla, ajella junilla ja kokkailla keittiönurkassa varmaan vuorokauden ympäri…

Maissa ollessamme ajattelimme vältellä keskustan jouluostoskaaosta ja kierrellä rauhassa puolityhjässä luonnonhistoriallisessa museossa. Ajelimme metrolla oikeaan kolkkaan ja köpöttelimme museolle vain päätyäksemme ala-aulan infopisteelle ihmettelemään suljettua museota. Kyseisen laitoksen johto oli päättänyt lyhyellä varoitusajalla pistää museon kiinni ja laittaa työntekijät tomuttamaan dinosaurusten luurankoja, harjaamaan nenäapinakokoelmaa sekä uudelleen järjestelemään kivikokoelmia. Kaupungin muista, avoinna olevista museoista kaikki olivat meille tuttuja tai vuodenaikaan nähden nihkeältä kuulostavia.

Keskustaan siis, vaikkei meistä kukaan ollutkaan shoppailutuulella. Päädyimmekin ostostelun sijaan istahtamaan kahvilaan ja ihmettelemään yläkerroksesta käsin Gallerianin käytävillä vellovaa ihmismassaa. Saimme myös ensikäden kokemuksen keskustan ruuhkasta erehdyttyämme miehen ja Kuutin kanssa poikkeamaan paikalliseen lelukauppaan. Kullekin kuudesta kassasta oli vähintään kolmikymmenpäinen jono ja päätimme luovuttaa suosiolla. Neuvottelimme lapsen kanssa tämän säästöpossusta löytyvien kruunujen kohtalosta; Koska lelukauppa osoittautui varsinaiseksi jonotuskuolemanloukuksi, lupasimme Kuutille kierroksen laivan lelumyymälässä. Sieltä mukaan tarttui Muumipappa – muumipehmolelukokoelman uusin jäsen.

Mutta entäs se otsikossakin mainittu uhma? Kuuttia otti päähän ja raskaasti. Ai mikä? No vähän kaikki. Tavaroita ei voinut viedä paikalleen, koska tämä oli ”jumissa” eli huusi naama punaisena keskellä hyttikäytävää ja koetti juoksuttaa vanhempiaan hoitamaan omat hommansa. Ruoka-aikoina ilmoitettiin viimeistään lautasen puolessa välissä mahan olevan täysi ja tovin päästä koetettiin ruinata välipaloja. Nukkumaan ei olisi haluttu mennä, uimasta tai leikkipaikasta ei olisi huvittanut poistua ja kaikki yleensä reippaasti sujuvat pukemiset, syömiset ja liikkeelle lähtemiset päättyivät raivariin, kun lasta vaadittiin hoitamaan hommat kunnolla. 

Pään pitäminen kylmänä lapsen uhmaraivotessa on yllättävän vaikeaa. Puhumattakaan siitä, ettei lapselle annettu palaute keskittyisi vain negatiivisiin asioihin, kun joinain päivinä tuntuu siltä, etteivät mitkään arjen toiminnot onnistu kitinöittä. Oman mielialan pitäminen positiivisena vaatiikin tietoista jumppaamista ja sen toistelemista, että kyseessä on (toivottavasti) vain yksi vaihe muiden joukossa ja se likipitäen täysipäisesti käyttäytyvä lapsi voi palata kuvioihin hetkenä minä hyvänsä.

Kun lapsi heittäytyy kauhukakaratiloihin, tekisi mieli vain olla kotona eikä hoitaa kasvatuskeskusteluja ihmisten ilmoilla. Soppaa sotkee osaltaan mies, jonka hermot menevät lapsen temppuiluun kohtuullisen nopeasti, erityisesti ja lähinnä silloin kun kanssaihmiset joutuvat todistamaan lapsen sekoiluja. Koetapa sitten pitää koko porukan lomailumoraalia koholla…