Mitä tehdä kun mikään ei tunnu miltään?

Ylä- ja alamäet kuuluvat elämään. Sairastelut, epäonnistumiset, irtisanomiset, pääsykokeissa rannalle jäämiset, taloudelliset menetykset, suunitelmien kariutumiset ja ihmissuhteiden nokkakolarit. Hautajaiset ja käsittämättömät tragediat. Ja toisaalta yhteiset juhlat, lapsen kasvun virstanpylväät, matkat, elämykset, kauniit asiat, tavarat ja hetket, halaukset, yhteisymmärryksen tunne ja harmonia. Häät, syntymät ja voitonjuhlat.

Koen olevani aika hyvä kriisitilanteiden hallitsija. Se tyyppi, joka kestää loppupeleissä aika paljon, etenee päivä kerrallaan, pyörittää arjen pikkuasioita silloinkin, kun elämän tasapaino järkkyy. Itse asiassa ehkä jopa parempi niiden negatiivisten aallonpohjien hallitsemisessa kuin yltiöpositiivisiin korkeuksiin kohoamisessa – niissä huippuhetkissäkin kun jonkun pitää muistaa täyttää kahvinkeitin, laittaa kukkaparat maljakkoon ja siivota spontaanien skumppakestien jäljet.

Mutta sitten on arki. Enemmän tai vähemmän itseään toistavien askareiden loputon virta, jossa tiskataan, kuoritaan omenoita, keitetään teetä, pyyhitään takapuolta, pestään hiuksia, pedataan sänkyjä, ulkoilutetaan koiraa, istutaan lähijunassa, levitetään sukkia pyykkitelineeseen, roikutaan netissä, kiristellään hampaita uhmaikäisen kanssa tai koetetaan saada omiin ajatuksiinsa uponneen miehen huomio kiinnitettyä. Nukahdetaan liian aikaisin ja herätään liian myöhään, kirotaan haisevaa viemäriä, nauretaan lapsen jutuille tai venytetään miehen vieressä löhöämistä hieman pidempään kuin olisi hyväksi. 

Yleensä arki riittää minulle hyvin – tai niin ainakin olen luullut. Olen kuitenkin kipuillut jo pidempään sen kanssa että elämästäni tuntuu puuttuvan sellainen intohimo, joka kantaisi kaiken sen tavallisten askareiden mekaanisen suorittamisen, väkisin tehtävien opiskeluhommien tai enimmäkseen vastenmielisten hoidettavien tehtävien kuten rikostaustaotteiden ja verokorttien tilaamisen tai laskujen maksamisen yli. (Ai miten vihaankaan laskujen maksamista!) 

Eräs rakas ystäväni sanoi määritelleensä itsensä pitkään ihmiseksi, jolle aina sattuu ja tapahtuu. Jonka elämästä ei puutu draamaa: omia tai läheisten eroja, perhetragedioita tai muuta säätöä. Tunteiden ylä- ja alamäkiä, ihastumisia, hullaantumisia tai kriisejä. Ja kun jossain vaiheessa tajusi, ettei haluakaan elää koko aikuisikäänsä siinä sekopäisessä draaman pyörityksessä, aloilleen asettuminen, matalampiin tunneaaltoihin totuttautuminen ja sen hyväksyminen, ettei elämässä ehkä kuulu tai tarvitsekaan tapahtua koko ajan niin kauheasti, on ollut yllättävän kivinen ja pitkä prosessi. 

Ihailin ystäväni viisautta ja mietin toisaalta, onko oma elämäni ollut toisaalta liiankin tasaista. Olisiko myrskyisempi murrosikä vatsahuuhteluun päätymisineen, satunnaisine seksisuhteineen tai lukuisine ihmissuhdesäätöineen tuonut jonkinlaista seesteisyyttä tai rauhaa aikuisikään? Vai podenko jotain ennenaikaista kolmenkympin kriisiä kaivatessani elämääni jotain uutta? Harrastusta, ei-romanttista ihmissuhdetta, aatetta – mitä tahansa, mistä voisin innostua niin että se tuntuisi kehossa asti, pyörisi päässä aamusta nukkumaanmenoon ja valaisisi niitä tasaisenharmaita hetkiäkin.

En ole koskaan pitänyt itseäni sen ihmistyypin edustajana, joka varaa äkkilähdön ja karkaa kuukaudeksi ulkomaille, hankkii kakkosmiehen tai ööh ykkösnaisen, aloittaa riidan pikkuasiasta tai tekee jonkin rajun ulkonäöllisen muutoksen ihan vain silkkaa tylsyyttään. Mutta mitä tässä sitten pitäisi tehdä?

Koska en halua enkä aio pistää elämääni täysremonttiin vain siksi, että poden yleistä levottomuutta, olemisen vaikeutta tai ikäkriisiä, ulkoistan ongelman ja kysyn: Mitä tehdä kun mikään ei tunnu kovin vahvasti miltään? 

Sain jo pari vinkkiä tutultani. Ne olivat karkin syönti ja käteen vetäminen. Irtoaisiko teiltä mitään korkealentoisempaa?

27 kommenttia artikkeliin “Mitä tehdä kun mikään ei tunnu miltään?

  1. Ehkä joku harrastus mitä ei aikaisemmin olisi tullut pieneen mieleenkään. Jotain tavallisesta arjesta hyvin paljon poikkeavaa. Mikään ei anna niin paljon intoa kun löytää jonkun kivan harrastuksen ja kutkuttaa niin kovasti ettei malta odottaa sitä. Tai ehkä jotain upeita kokemuksia alkaa vaan toteuttamana mistäon aina haaveillut. Esim motocross tai seinäkiipeily. Mitä ikinä keksiikin. Kun toiveet toteutuu uusia tulee aina tilalle. Arki ja asiat pysyy mielekkäämpänä kun on vaihtelua. Ehkä jatkuvat rutiininomaiset asiat on juuri niitä mikä kyllästyttää ja sitä kaipaa vaihtelua. Sitten on taas mukava palata tuttuun turvallisren ympäristöön kun on saanut viedä hetkeksi ajatukset johonkin ihan muuhun.

    • Mitään kauhean aikaavievää harrastusta tähän pakettiin ei mahdu, mutta joku esim. kerran kuussakin oleva harrastus voisi tuoda uusia tuulahduksia arkeen.

      Tai viimeistään ensi syksyyn kun selviää ja alkaa ihan uusi työarki… Sitten voi olla että vaihtelua on aluksi liikaakin. 😀

  2. Tämä on ehkä maailman lattein vastaus, mutta juuri nyt tässä elämäntilanteessa minä saan se high’n uudesta -usko tai älä- jännittävästä neuleprojektista, jota en malta laskea käsistäni ja/tai uudesta niin koukuttavasta sarjasta jonka jatkamista odottaen selviydyn niistä omenankuorimisista, pyllynpyyhkimisistä ja viemärinhajusta. Kaikkein ihanteellisin on näiden kahden yhdistelmä.

    Tyhjiö iskee päin namaa, kun toinen tai pahimmassa tapauksessa molemmat projektit on saatu päätökseen.

    • Hei maailman lattein vastaus on aika hyvä sikäli, että kriisini taustalla on varmasti osittain kaikkien hyvien tv-sarjojen loppuminen. :,D

      Noihin ”rättikäsitöihin” liittyen sanoin juuri miehelle, että olo on mitäänsanomaton ja ankeahko, muttei täysin synkkä tai itsetuhoinen. Mutta jos nyt täytyisi koskea mihinkään rättikässään, saattaisin kuristaa itsenäni villalangalla tai seivästää jonkun puikolla. 😉

  3. Täällä juuri hajoillaan väsyneenä tähän arkeen, siihen että mies haluaisi olla illat ja viikonloput vaan rauhassa kotona tekemättä yhtään mitään (siis tarkoittaa ihan oikeasti yhtään mitään!!) ja itse taas näen näitä seiniä aivan kyllästymiseen asti. Aikamoinen angst, että voitaisiinko joskus lähteä vaikka brunssille ennen tytön päiväuniaikaa tai tehdä jotain muuta kuin pelkkää arkea. Ja mielellään vielä niin että minun ei tarvitsisi järjestää ja sumplia kaikkea kun toinen vaan sanoo että ihan miten vaan..

    Olen niin täynnä jatkuvaa tiskikoneen tyhjennystä ja täyttöä, pyykin pesua, siivoamista, koirien lenkitystä, tytön ruokailujen suunnittelua, rytmistä kiinni pitämisetä, ruoanlaittoa, kaupassa käyntiä, ruokalistojen tekemistä, vaipanvaihtoa, kalenterin sumplimista ja todo-listan jatkuvaa täyttymistä juuri kun sieltä on saanut jotain ruksittua yli. Varsinkin näin väsyneenä on vaikeaa saada se into päälle! Touhuaminen tavallaan sekä tuo, että vie energiaa. 

    Välillä olen kyllä huomannut, että ihan jo ne pienet asiat voivat muuttuessaan tuoda lisää virtaa. Se kun valitseekin eri reitin kotiin tai käy eri kaupassa. Käykin kirjastossa matkanvarrella tai päättää lähteä illalla kauppakeskukseen syömään arkisen kotoilun sijaan. Myös inspiroivat ihmiset ja tilat tuovat iloa ja intoa, uudet kahvilat, näyttelyt.. Vielä kun jaksaisi ajatella laatikon ulkopuolelta ja käsittää mitä kaikkea arjessa voisikaan tehdä toisin!

    Vertaistsempit erittäin levottomalta kulkijalta!

    • Meillä on aika sama. Mies viihtyisi kotona, korkeintaan telkkaria katsoen ja pelaten, kun hommat riittävät kuulemma muutoin aktiviteetiksi. Minä taas kaipailisin kyläilijöitä ja ulkoana syömistä tms., mutta toinen ei oikein jaksa innostua – saati olla aktiivinen asian suhteen. 

      Kahvilat, ”sivupolut” ja näyttelyt. <3

  4. Mun tekisi mieli suositella sulle jotain uutta piristävää harrastusta (Bollywood!), mutta sitten aloin miettiä, että toisaalta sä vaikutat olevan niin toimintatehopakkaus, että ehkä joku ihan päinvastainen kuin lisäaction toisi Sitä Jotain Ihan Muuta… Mutta mitä se voisi olla – en tiedä… Joku meditaatiotyyppinen kuulostaa vähän liian… …hurahtaneelta, sellaista en suosittelisi itsellenikään 🙂

    Yhtä äkkiä tuo neulominen kuulostaa aika hyvältä 😀 Mun ystävää lainaten ”neuloin kolme tuntia, purin kaiken ja tajusin elämän katoavaisuuden” 🙂

    • Mulle lähinnä meditaatiota, koska se ON liian hurahtanutta mulle, on maalaaminen, piirtäminen ja savityöt. 

      Jotenkin tämä kriiseily on palauttanut mieleen, että se kerta viikkoon tai kahteen kuvista on pitänyt pään kasassa reippaasti yli vuosikymmenen ja nyt kaikki taiteen tekeminen on jäänyt… Tahtoo kuvataiteilla!

      Nimim. Maalasin kolme kuukautta, gessosin päälle ja tajusin elämän katoavaisuuden 😀

  5. Jos mulla tulee sellanen olo, että arki on nyt liian arkea, niin ehdotan miehelle/kaverille että tehdään jotain jännää/kivaa mitä ei olla ennen tehty tai missä ei olla ennen käyty. 

    Tänään se jännä ja kiva oli niinkin jännää, että mentiin ravintolaan syömään missä ei olla ennen käyty. Tai sitten miehen vapaapäiville on sovittu joku meno, esim mökille. Kun vaan pääsee siitä kotiympyrästä pois. 

    Edellisessä elämässä karattiin vaan johonkin hotelliin, johonkin päin Suomea. Ehkä toi toimii mulla siksi, koska rrrrrakastan hotelleja! Mulle ei joku sellanen toimi, että lue kirja, käy kävelyllä, juttele vieraille ihmisille..ei ei ei. Sen pitää olla jotain superjännää! 😀 

    Ja nyt äitiyslomalla mulle on jännää ollut harrastella vauvan kanssa jotain ihan uusia juttuja ja tutustua uusiin ihmisiin. Tosin nyt nekin on jo vanhoja juttuja ja pitäis keksiä uutta. Nooh, kohta alkaa duuni taas, ja aletaan remppaamaan meidän uutta yhteistä kotia (jee!) Sit ei ole tylsää 😀

    En mä tiedä oliko tässäkään tekstissä taas mitään järkeä, kunhan käyn aina väsyneillä äitiaivoilla jotain tänne avautumassa 😀

    • Mäkin olen edellisessä elämässä varannut aika useinkin jonkin tarjoushotellipaketin /-risteilyn tms., koska aaaaah rakastan hotelleja ja vaihtelua sekä erityisesti kunnon buffetaamiaisia! 

      Nyt ei muka ole rahaa opiskelija-sivaritaloudessa, mutta ehkä pitäisi löytää rahat edes johonkin minikokoiseen ”getawayhin” eli irtiottoon. Ei kai niitä sanoja ole turhan päiten keksittykään. 😀

      Ja hei ihana että käyt avautumassa – tässäkin oli monta hyvää ja justiinsa mulle natsaavaavinkkiä!

  6. Mulle se jokin on lentopallo.♥ Joku, jota varten tekee töitä; jossa on ihan jotain muuta kuin kolmevuotiaan lapsen äiti; johon täytyy keskittyä aivan 120% joten kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin murheet unohtuu; joka tuo omaa aikaa ja muuta ajateltavaa arkeen. Eli oma, muusta perheestä irrallinen harrastus, jota rakastan ja jossa haluan olla hyvä.

    Toinen on neulominen, parhautta sekin. Rauhoittavaa ja koukuttavaa ja vielä järkevääkin 🙂

    • Mähän rakastan pallopelejä. <3 Hyvin siis voin samaistua siihen, että vaikka koriskentällä unohtuu kaikki ilot ja surut. Omasta kotikaupungista löytyy vaan pelailuporukoita niin huonosti tämän ikäisille; Haluaisin pelata 1-2krt viikossa, en 3-4krt ja pelit päälle. ://

  7. Kun mulla oli viimeksi tuollainen fiilis, niin me tehtiin toi kuopus. 🙂 Yhtä hyvin olisin voinut kanavoida sen ylimääräisen energian ja tylsistymisen tunteen esim. panostamalla turboboostilla työelämään, alkamalla urheilla ihan hulluna, ryhtymällä heilumaan yöt baareissa…tai jollain vieläkin jännittävämmällä ja epäeettisemmällä tavalla.

     

    Mutta jotenkin se tarmo sitten suuntautuikin näin. Ehkä siihen vaikutti oma ikä ja se, että ajatusta oli pyöritelty mielessä jo jokunen vuosi. Siinä alkoi olla ikään kuin viime hetket käsillä.

     

    No, sen jälkeen ei sit oo taas hetkeen ollut niitä tylsyysajatuksia. Mutta en nyt kuitenkaan, kantasi tietäen, suosittele tätä sulle vaihtoehdoksi. 🙂

     

     

    • Mä en oikeasti arjessa koe nykyään oikein minkäänlaista tylsistymistä. Vauhtia ja yllättäviä tilanteita piisaa aivan kylliksi sekä siviilissä että duunikuvioiden puolella. Lähinnä haaveilen rauhasta ja hiljaisuudesta. Ja siitä, että ehtis tehdä kotitöitä ja maksaa laskuja. 🙂

       

      Mutta ennen muinoin tuo sun kuvailema olotila oli mulle aika petollinen, koska silloin yleensä aina menin ja ihastuin. Elämästä ei totisesti puuttunut jännitystä…mutta olenpa silti aika iloinen siitä, että olen tuossa suhteessa saanut itseni ruotuun ja olen huomattavasti seesteisempi paketti tätä nykyä. Huhhuh!

       

      • Olisi mullakin hommaa jokaiselle tunnille, mutta niiden tekemiseen tarvitsisi saada sitä henkistä poveria mistä tahansa innostavasta. 

        Mulla on parikin elämäntapaihastujakaveria ja keinohan sekin on karkoittaa elämän tasapaksuutta. Ei ehkä se henkisesti kaikista kevyin kuitenkaan pidemmän päälle? 😉

    • Hih, lapsen tekeminen vaihtelun (ja toki muunkin) vuoksi – kuten oikein arvelitkin, se ei ollut sattuneesta syystä käynyt mielessänikään vaihtoehtona. 😀

  8. Itse löydän arkeen intoa jonkun muun kuin itseni ajattelusta ja auttamisesta, enkä tarkoita nyt perheenjäseniä. Mutsikin voi olla eläinoikeusaktivisti tai käydä laulamassa laitoksen mummoille. Mikä nyt ketäkin liikuttaa.

     

    • Mun yksi harrastukseni – partioryhmän vetäminen, on täysin vapaaehtoista hommaa. Pitäisi ehkä ängetä johonkin paikalliseen, valmiiseen ryhmittymään tekemään jotain muutakin vapaaehtoista hommaa silloin tällöin, kun mihinkään säännölliseen ei oikein aika riitä. 🙂

  9. Throw shit out. Oli kyse sitten tavarasta, huuhaa-velvollisuuksista tai jostain vanhoista asioista joiden tekemisen selitys itselle on, että enhän mä nyt voisi niitä lopettaa tai kirpparille viedä. Kun pystyy heivaamaan elämästään paljon epäolennaista pois, huomaa usein tukkineen elämänsä skeidalla ja tärkeät asiat on pitänyt yrittää työllä ja tuskalla kalastaa esiin päivittäin saadakseen ne just ja just tehdyksi. Silloinkin ne hyvät asiat ovat saattaneet tuntua lähinnä kotiläksyjen tapaisilta pakkosuorituksilta. 

    • Hyvä pointti! Mullakin on elämässä monta asiaa, jota ei vaan voi lopettaa, vaikka toisaalta haluaisikin. Mutta kuka loppupeleissä laskee, että tekeekö niitä juttuja? 

      • Eniten on kai merkitystä, jos itselle kehittyy alitajuinen saldopäivitys tietyistä jutuista jotka tasaisin väliajoin kolkuttaa hei, mitenkäs tämän kanssa? Ai jahas. Ei taaskaan.

  10. Luulen, että se on toisaalta lasten suojaksi, että vanhempana ei ihan niin päätä pahkaa intoudu enää kaikkiin aatteisiin ja ihastumisiin. Koska silloin ne kauppareissut voisivat unohtua.

    Itse pysähdyn aina välillä miettimään, mitä haluan lasteni muistavan omasta lapsuudestaan – ja vanhemmistaan. Että olenko sellainen vanhempi, joka vaikka maalaa ja piirtää kotona toisinaan, vai sellainen, jolla on aina imurointi ja tiskikoneen tyhjennys ekana. Koska nämähän ei koskaan lopu, että joskus tulisi se aika, kun kaikki pyykkikorit ovat tyhjinä ja olisi se ”nyt on aikaa kivoille asioille”. Haluanko antaa äitiydestä kuvan marttyyriutena vai kivana juttuna? Käytännön totetutus toki ontuu, mutta kun sitä edes ajattelee välillä, niin pienin askelin eteenpäin.

    Oma puolisoni on myös tuota sorttia, että ollaan vaan kotona. Kuitenkin nauttii aina, jos jotain matkaa tai muuta jaksetaan järjestää, mutta aloitteita ei tule. Olen tottunut siihen. Sama se on rempoissakin. Minä aloitan, hän viimeistelee loppuun.

    Mutta loppuun vielä ilmainen vinkki koti-illoille: kirjat. Hyvät kirjat. Kun löytää sellaisen, joka imaisee mukaansa, niin tulee muuten äkkiä ne pakolliset hommat hoidettua alta pois! Ja hyvä romaani tuo uusia ajatuksia, vie eri maihin ja aikoihin, on nautinto jo itsessään. Ei tarvitse itse ihastua ja sekoilla, kun lukee toisten elämästä… Pikkulapsiaikana helposti jää lukeminen lehtiin, nettiin yms. ja kirjallisuus jää. Mutta sen voi napata takaisin, kirjat odottavat ihan hiljaa, koska löydät ne. Ja voi ottaa sinne paikallisjunaankin mukaan. 🙂

    • Erinomainen pointti tuo, että lastenkin on hyvä nähdä, että vanhempi on ihminen ja aikuinen, joka myös haaveilee, puuhailee ja harrastaa eikä vain suorita arjen askareita robottina.

      Kirjat. <3 Niihin tulee todellakin uppouduttua nykyään ihan liian harvoin! Jos seuraavalla kirjastoreissulla itsellekin jotain eikä vain lastenkirjoja? 😉

Vastaa käyttäjälle phocahispida Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *