Mitä päiväkodeissa OIKEASTI tapahtuu

Lapseni on ollut päivähoidossa kohta puolitoista vuotta (kaveri täyttää pian kolme). Minulla oli mahdollisuus tutustua lapseni kanssa päivähoidon arkeen lähes kuukauden ajan, mistä olin todella hyvilläni. Aluksi toki vain ulkoilujen tai lyhyiden sisäleikkien merkissä, mutta loppuvaiheessa ihan kokonaisien päivienkin ajan.

Miettikääpä omalle kohdallenne työarkeenne tunkeutuvia vieraita aikuisia, jotka tulisivat tunneiksi, päiviksi tai viikoiksi tutkiskelemaan päivärytmiänne, työtapojanne, rutiinejanne, joko aidosti ihmetellen ja kiinnostuneita tai siinä sivussa myös hieman arvostelevan oloisena. Ei varmastikaan mikään helppo nakki päiväkodin henkilökunnalle ja ymmärrän ryhmätiloissa istuskelevien, tiellä pyörivien ja eksyneen oloisten vanhempien olevan lasten sopeutumisen kannalta tärkeitä, mutta joinain hetkinä henkilökunnan näkökulmasta myöskin riesa. Kiitos siis mahdollisuudesta pitkään tutustumiseen!

Olemme kaikki ihmisiä ammatillisuuden kaapumme alla; Kassalla istuvalla kaverilla on kolmatta päivää kestävä krapula ja tämä piippailee kurkkuja tervehtien asiakasta hieman tavallista vaimeammin, posteljooni on raskaana ja pysähtyy yökkäilemään polkupyöränsä tangon yli kesken jakelureittinsä, pappi purskahtaa itkuun kesken sielunhoidon, kun jonkun tarina koskettaa itselle kipeää kohtaa, luennoitsija pistää tuntinsa uusiksi menetettyään äänensä kurkunpääntulehduksen vuoksi ja lastentarhanopettajalla on alla pahimmillaan kuukausien univelka omien lasten korvatulehdus- ja tartuntatautikierteiden jäljiltä.

Huono päivä on huono päivä, vaikka oliiviöljyssä paistaisi ja pistäisi jääkaappiin marinoitumaan yön yli. Suurin osa meistä koettaa kuitenkin pitää kiinni siitä kuuluisasta nyrkkisäännöstä, joka alkaa asialliset hommat hoidetaan… Aloilla, joissa tärkeimmät asiat siirtyvät aineettomina ihmiseltä ihmiselle, oli kyseessä sitten aikuisten välinen vuorovaikutus tai lasten ja aikuisten väliset suhteet, näkyvät huonot päivät kuitenkin väistämättä jotenkin. Lasta harmittaa päiväkodissa kaikki kenties heti aamusta alkaen ja päivä voi joko sujua alavireisesti tai huolet voivat unohtua. Eikä tarkkaavaisesti kehonkieltä, ilmeitä ja äänensävyjä havainnoivilta lapsilta jää aikuisen alavireisyys tai kireys huomaamatta. 

Mielestäni ”ihmisaloilla” olisi kuitenkin tärkeää pitää huolta omasta jaksamisestaan myös työn ulkopuolella. Uni, ravinto, liikunta ja merkitykselliset harrastukset ja ihmissuhteet sekä mielekkäiden asioiden tekeminen ovat tärkeitä, kyllähän sen kaikki tietävät. Mutta aina ei vain pysty. Pitäisikö korvatulehduksesta kärsivä lapsi jättää itkemään ja kiskaista kahdentoista tunnin unet, ryystää puoli lasia punkkua ja ryhtyä virkkaamaan kuulosuojaimet päässä? En ainakaan suosittele, ellei kipeälle kaverille sitten löydy jotakuta muuta luotettavaa aikuista potemiskumppaniksi.

Varmaan kaikilla tulee joskus päivien, viikkojen tai kuukausien väsymyksiä, turhautumisen tunteita ja leipiintymistä alaansa ja samanlaisina toistuviin työtehtäviinsä. Jos kipinä ja merkityksen tunne touhusta katoaa täysin, se jättää jäljen niin työtä tekevään kuin työn kohteisiinkin – ainakin jos työssä pitäisi jaksaa kohdata, olla läsnä, auttaa, hoivata tai kasvattaa. Näitä elämäänsä tai työhönsä väsyneitä tyyppejä lienee jokaisessa avokonttorissa, vastaanottokodissa, toimistossa, koulussa, virastossa, sairaalassa, vanhainkodissa ja päiväkodissa kautta maan. Heitä löytyy lentokentiltä, kaatopaikoilta, palvelutiskeiltä ja poliisiasemilta. Jos muu arki rullaa, mutta työ maistuu vuodesta toiseen puulta, kannattanee myös harkita uudelleen kouluttautumista ja alan vaihtoa. Se kun on nykypäivänä varsin yleistä.

Sanotaan että vitutus kasvaa eksponentiaalisesti ja olen taipuvainen uskomaan siihen – ainakin mitä työyhteisöihin tulee. Jos jossain työpaikassa, vaikkapa päiväkodissa, työskentelee enimmäkseen alastaan kiinnostuneita, motivoituneita, työstään innostuvia ja tasapainoisia tyyppejä, ei yksittäisen työntekijän huono asenne, narina, valitus tai nalkutus saa tuulta alleen ja tämän hedelmättömiksi, jopa haitallisiksi koettuihin työtapoihin puututaan hanakammin.

Sellaisessa yksikössä, jossa työnteossa on valuttu rutiinien toistamiseen, kahvitauon tai loman odottamiseen, ongelmien ja haasteiden maton alle lakaisemiseen ja joissa on luovuttu oman toiminnan arvioinnista, arvopohjan tarkastelusta ja työtapojen kyseenalaistamisesta, elämäntapakyllästyneet kukoistavat, rönsyilevät, pölyttävät ja levittävät pahan tuulen siemeniään kaikkialle. Jos osuu tällaiseen yksikköön sijaiseksi, lapseksi tai työntekijäksi, se on varmasti raskasta.

Väittäisin kuitenkin useimmilla työpaikoilla vallitsevan niin sanotun kauhun tasapainon; Suurin osa työntekijöistä on täysipäisiä ja työstään pitäviä ja heidän harteilleen jää hieman erikoisempien tapausten, syntymäkiukkuisten ja leipiintyneiden kannatteleminen sekä heidän puutteellisen työpanoksensa tai läsnäolonsa paikkaileminen.

Paltaanpa takaisin päivähoitomaailmaan. Olen ollut itse työelämään tutustumisjaksoillani sekä opiskeluun liittyvissä harjoitteluissani osana päiväkodin arkea. Edellisellä yksitoista viikkoa, eli ison osan keväästä, kestäneellä harjoittelujaksollani pääsin näkemään erään kotikaupunkini päiväkodin ryhmien arkea varsin kattavasti. Harjoitteluni perusteella sanoisin ainakin kyseisen päiväkodin ammattilaisten toimineen varsin lapsilähtöisesti, uusia työtapoja ennakkoluulottomasti kokeilevasti ja lämmöllä. Törmäsin kuitenkin muutamiin erikoisiksi kokemiini tilanteisiin, joista annoin palautetta ja sain vastaukseksi kiitoksen havaintojeni esille tuomisesta sekä lupauksen kiinnittää asiaan jatkossa huomioita.

Mitä oman lapseni päivähoitopaikkaan tulee, koen tulleeni siellä vanhempana kuulluksi. Jos olen joskus ihmetellyt jotain ratkaisuja, olen saanut ihmettelyihini vastauksia ja koen keskusteluilla olleen myös vaikutuksia. Lapselle vaikeiksi osoittautuneet asiat, kuten useimpien leikkikavereiden siirtyminen isompien ryhmään on hoidettu muutosta pehmentäen; Tämä on päässyt leikkimään kavereidensa kanssa pihaleikkien ohella toisinaan myös viereisen ryhmän tiloihin ja häntä on rohkaistu leikkimään myös uusien kavereidensa kanssa. 

Päiväkoti voi parhaimmillaan olla paikka, jossa lapset tulevat kuulluiksi, saavat monipuolisia aistikokemuksia, voivat oppia vertaistensa kanssa, liikkuvat, tutkivat, pääsevät syliin, kuuntelevat satuja, lepäävät ja riehuvat. Paikka, johon he haluavat lähteä ja josta jää mieleen hyviä muistoja, paljon tietoa ja toisinaan elinikäisiä ystävyyssuhteitakin. Huonoimmillaan lapset voivat kokea olonsa päiväkodissa turvattomaksi eikä heidän näkökulmaansa oteta huomioon ruokailutilanteissa, ympäristöä rakennettaessa, päivärytmiä rakennettaessa tai toimintatuokioita suunniteltaessa.

Näkisin kuitenkin lapsilähtöisyyden olevan nouseva trendi ainakin varhaiskasvatusta koskevassa keskustelussa – toivottavasti toisinaan vanhakantaisessa aikuisten työarjen ehdoilla etenevässä ja aikuisjohtoisuuden ympärille kietoutuneesta päiväkotimaailmassa tapahtuisi hiljanneen muutosta käytännön tasolla myös niissä ”vaikeimmissa” yksiköissä.

Vanhempana on kuitenkin hyvä olla hereillä, kuunnella lapsen kertomuksia päivästä, varata mahdollisuuksien mukaan aikaa aamuisin ja iltapäivisin käytäville keskusteluille ja ryhmän arkeen kurkistamiselle. Jos lasta harmittaa mennä päiväkotiin tai päiväkodissa ilmenee ristiriitoja, on hyvä kuulostella niin lasta kuin henkilökuntaakin siitä, mikä taustalla voisi olla. Syynä voi olla yksittäinen riita kaverin kanssa, muuttuneet pöytäryhmät tai siirtynyt sänkypaikka, lempileikkien jääminen toistuvasti kesken tai harmitus siitä, että omaa uutta suosikkilelua ei saakaan ottaa mukaan.

Monista asioista voi neuvotella ja kaikki tuntemani kasvatusalan ammattilaiset ovat olleet aina valmiita kuulemaan lapsen näkökulmaa ja ottamaan sen päivähoitoarjen puitteiden mahdollistamalla tavalla huomioon. Myös vaikeista asioista keskusteleminen vanhemman kanssa voi riittää helpottamaan lapsen oloa – sillä kukapa meistä ihan pettymyksittä ja kolhuitta tästä elämästä selviäisi.

Jos kuitenkin tuntuu siltä, että keskustelut henkilökunnan kanssa törmäävät toistuvasti seinään ja lapsella on kurja olla, voi keskustelun viedä tiedoksi päiväkodin johdolle tai sitä ylemmäksikin. Päivähoito, oli kyseessä sitten päiväkoti tai perhepäivähoito, on palvelu, josta voi ja pitää valittaa, mikäli on syytä epäillä, että lasten kasvu ja kehitys oikeasti vaarantuu.

Päivähoitoa ei tule mustavalkoisesti julistaa pahaksi tai hehkuttaa loistavana asiana, vaan havainnoida avoimin mielin. Asiassa kuin asiassa vanhemmalla on viime kädessä vastuu lapsensa hyvinvoinnista eikä sitä voi loppuviimeksi sysätä muille. Jos lapsi tuntuu osuneen juuri siihen päiväkotiin, johon on kertynyt pahimpien vastarannankiiskien ja työhönsä väsyneiden joukko… Mikäli arvot ja näkemykset lasten hoidon ja kasvattamisen keinoista eivät yksinkertaisesti kohtaa päivähoitoa järjestävän tahon kanssa, vaihtoehdoksi jää jaloillaan äänestäminen – vaikka sitten päivähoitopaikkaa vaihtamalla.

Mitä päiväkodeissa sitten oikeasti tapahtuu?
Minä en tiedä, enkä usko että kukaan voi kattavasti tietää. Päivähoitojärjestelmästä, henkilöstöresursseista, ryhmien kokoratkaisuista, sijaisjärjestelyistä, varhaiskasvatuksen ympäristöistä ja työtavoista on julistamisen ja kauhistelemisen sijaan tarpeen käydä keskustelua. Mitä moninaisempaa käytännön kokemuksien sekä tutkimuksien tuottamaa tietoa keskustelu pitää sisällään, sitä parempi.

En kuitenkaan näe mielekkäänä keskustelumallina päivähoidon demonisointia, luoden kuvaa epäinhimillisestä lapsisäiliöstä, jonka sivutuotteena syntyy laitostuneita ja pelokkaita ihmisraunioita. Yhdenkään vanhemman tai työntekijän henkilökohtaisen sädekehän kiillotus, oman paremmuuden ja ylivertaisuuden korostaminen, ihmisenä tai ammattilaisena ei ole mielestäni myöskään hedelmällinen maaperä rakentavalle keskustelulle

Inhorealistinen virheiden listaus ei vie asioita eteenpäin; Palautteella, konkreettisilla parannusehdotuksilla ja poliittisilla toimenpiteillä sen sijaan voidaan ehkä oikeasti vaikuttaakin. Joten jos kritisoit, valitat tai tyrmäät, muista myös kertoa, mitä ja miten asiaan voisi vaikuttaa.

 

 

26 kommenttia artikkeliin “Mitä päiväkodeissa OIKEASTI tapahtuu

  1. Hyvä, hyvä, hyvä hyvä hyvä! Kiitos tästä kirjoituksesta. Ryhmiksen hoitajana en yhtään tykkää päivähoitokeskusteluiden pääasiallisesta sävystä ja kodin ja päivähoidon vastakkainasettelusta. 

    • Kiitos itsellesi! Olen aina ollut sitä mieltä, ettei vastakkainasettelulla saavuteta mitään.

      Epäkohtia on niin koti- kuin päivähoidossakin. Niistä pitää pystyä keskustelemaan avoimesti, kiihkottomasti ja asia kerrallaan, mielellään realistisilla korjaustoimenpiteillä sekä taloudellisia resursseja ajavilla poliittisilla aloitteilla kuorrutettuina. 😉

      Ikävää huutelua on em. tapojen sijaan liikkeellä aivan liikaa.

  2. KIITOS! Oli jo aikakin tällaisen keskustelun, kaiken sen päivähoidon demonisoinnin jälkeen, mitä tuntuu pinnalla olevan.

      • Kiitos! Tärkeää saada valaistua kokonaiskuvaa. Vaikka Piia Collan on alleviivannut, että hänen bloggaus on subjektiivinen kokemus ja kertomus omasta työpäivästään eräässä päiväkodissa, niin silti esim muutama ystäväni on linkannut tekstin facebookissa johdannolla ”huhhuh, mitenhän sitä uskaltaa oman lapsensa laittaa hoitoon, kun sen aika tulee.” Vaikka Collan ei tarkoita yleistää, hän ei voi päättää, miten ihmiset hänen tekstinsä tulkitsevat.
        Kiitos minulta kaikille päiväkodeissa hyvää työtä tekeville. Ja sinulle, joka toit kolikon toisen puolen esille.

  3. Päiväkodissa tapahtuu elämää. Ihan niin kuin kotonakin. Kuten kotona myös päiväkodissa viiteen minuuttiin mahtuu monta tapahtumaa, keskustelua, tunnetta. Itse varhaiskasvatuksen ammattilaisena kehotan tutustumaan lastasi hoitaviin ihmisiin muutenkin kuin vain lapsesi hoitajina. Tällöin yhteistyö on avoimempaa ja luottamus lisääntyy. Myös lapsesi aistii sinun ja henkilökunnan välit. Se, mitä sinä ajattelet, puhut, sanattomasti välität lapsellesi häntä hoitavista ihmisistä, välittyy auttamatta jokaiseen hetkeen, kun olet suoraan tai lastasi kuunnellen yhteydessä kasvatushenkilöstöön. Esimerkiksi jos päiväkodin hoitajia ja opettajia kutsuu lapsen kuullen tädeiksi ja sediksi, välittää se tiettyä viestiä lapsellesi asenteestasi näihin sattumanvaraisiin ihmisiin mutta myös mitätöi lapsesi suhdetta näihin ”täteihin ja setiin”. Jos lapsi on hoidossa keskimäärin päivästä 8-10 tuntia niin aika tutuiksi välit muodostuvat lasten ja kasvatushenkilökunnan välillä. Osaa vanhemmista ei kiinnosta jutella usein yhtään mitään meille henkilökunnalle, kyräily tuntuu pahalta ja omien lähestymisyritysten torjuminen harmittaa. Ymmärrän, että pitkän työpäivän jälkeen haluaa vain sanomatta sanaakaan hakea lapsensa hoidosta. Mutta jos tätä jatkuu vuoden ja edes yhteistä lapsen vasua koskevaan keskusteluun ei yhteistä aikaa millään löydy (mikä on harmittavan yleistä) niin kyllä siinä varmasti monenlaisia väärinkäsityksiä puolin ja toisin tapahtuu. Ja jos huolettaa jonkun hoitajanopettajan työssä jaksaminen voi häneltä vaikka kysyä, että mitä kuuluu? Itse pyrin henkilökohtaisiin suhteisiin vanhempien kanssa. Kaikkien vanhempien kanssa tämä ei tietenkään ole mahdollista ja osan kanssa se ei ole edes järkevää (agressiiviset, uhkaavat, henkisesti tasapainottomat vanhemmat). Suurin osa vanhemmista on kuitenkin meitä henkilöstöä ja meidän työtä sekä lapsiaan kunnioittavaa väkeä. Näille vanhemmille sitä saattaa päivän päätteeksi tunnustaa, että kylläpä itseä väsytti kovasti ja siksi oltiin vaikka pihalla tavallista enemmän (ulos mahtuu meteliä) tai sitten kysellä pilke silmäkulmassa maanantaina viikonloppumeiningeistä jos tietää lasten olleen vaikka isovanhemmillaan hoidossa menneen viikonlopun. Tällainen tutustuminen toisiinsa on todella tärkeää, jotta opitaan ymmärtämään päiväkodin tapahtumia. Samalla henkilöstö oppii tulkitsemaan kodin tapahtumia. Tänään viisivuotias vakuutti tosissaan päiväkodissa minulle, että isä söi eilen iltapalaksi koiran kanssa samasta kupista. Kyseisen isän hupsuttelu oli uponnut hieman totiseen lapseen totena, kun taas itse kyseisen isän metkut tietävänä osasin kertoi tälle lapselle isän hassutelleen ja niin me sitten yhdessä demonstroimme tätä hassuttelua ja mietimme, voiko koiran ruokaa oikeasti syödä. Tällainen pohdinta oli kotona jäänyt tekemättä ja isää nauratti kovasti kuulla, että lapsi oli ottanut hänen hassuttelunsa ihan oikeasti todesta. Lapsen tulkinta tilanteista on vähintään yhtä lavea kuin aikuisenkin. Meitä on moneen junaan. Siksi vetoan teihin vanhemmat! Nähkää lastanne hoitavat ihmiset IHMISINÄ!! Jos vaaditte jotain heiltä, vaatikaa sitä myös itseltänne ja jos henkilökunta tuntuu ”ujolta” niin olkaa te rohkeita. Vaikka ihmisten kanssa työskenteleekin, ei se aina tarkoita täydellistä ulosantia ja sosiaalisia taitoja. Se kummalla niitä enemmän on, olkoon viisas ja tehköön aloitteen. Kyseessä on kuitenkin se kaikkein tärkein, lapsi.

    • ”Päiväkodissa tapahtuu elämää. Ihan niin kuin kotonakin. Kuten kotona myös päiväkodissa viiteen minuuttiin mahtuu monta tapahtumaa, keskustelua, tunnetta.”

      Hienosti sanottu! Elämästä saisi niin erilaiset kuvaukset, jos keskittyisi vain negatiivisempiin hetkiin, joissa kemiat, arvot tai kiinnostuksenkohteet eivät kohtaa tai sitten kuvaamalla ne arvokkaat läsnäolon, ymmärryksen ja yhteisen ilon hetket. Koti- ja päiväkotiarki ovat kokonaisuuksia.

      Olen koettanut satsata siihen, että opin ainakin kaikkien työntekijöiden nimet, vaikka ryhmän aikuiset ovatkin menneet pitkälti uusiksi päiväkodin aloituksemme jälkeen. Kun keskustelen lapsen kanssa päivästä ja käytän henkilökunnasta heidän nimiään, koen sen auttavan lasta myös oppimaan ja muistamaan nimet sekä kertomaan rohkeasti henkilökunnan kanssa touhutuista jutuista. Siinä määrin kuin 3-vuotias nyt vielä osaa kertoa.

      Kyselin lapseltani, keitä hän haluaisi kutsua syntymäpäivilleen, kävimme läpi sukulaiset, kaverit ja päiväkodin porukan, joista lapsi mainitsi yhden ystävänsä sekä omahoitajansa. Selitin lapselle, että päiväkodin henkilökuntaa ei käsittääkseni yleensä pyydetä vapaa-ajan syntymäpäiväjuhlille… mutta oli tosi kiva ajatus että tämä haluaisi kutsua omahoitajansa, jota en tässä nimeltä mainitse – ja että on mukavaa, että tämä on tärkeä lapselle. 🙂

      Itsestäni tuntuu, että selitän välillä ärsyttävyyteen asti kaiken maailman juttuja pk:n henkilökunnalle, varsinkin kun lapsen kanssa jatkuvasti tekemisissä olevia aikuisia on sen verran vähän, että häneen liittyvistä asioista on kiva jutella jonkun kanssa. Toivottavasti sanovat, jos olen rasittava. 😀
       

  4. Minulla ei ole lapsia eikä aihe ole muutenkaan ajankohtainen itselleni, mutta olipas aikamoinen tuo Collanin teksti.

    Vähän asiaa sivuavaa pohdintaa, mutta olen aidosti huolestunut siitä, missä suomalaisten aikuisten ihmisten kriittinen medialukutaito on? Collanin tekstiäkin on jaettu jo tuhansia kertoja. Kyseessä on kuitenkin vain yhden ihmisen hyvin subjektiivinen näkemys. Tekstiopillisesti todella ontuva, raskaslukuinen teksti vailla pätevää argumentaatiota – herätkää ihmiset!

    Ei se henkilökunta siellä päiväkodissa ole lapsia kiusaamassa. Niin kuin sinun tekstisi korostaa, he ovat oikeita ihmisiä siellä ammatillisuuden kaavun takana, ja siksi minua tällainen mustamaalaus niin kovasti harmittaakin. Hysteeriset vanhemmat jakavat höpönlöpöä toisille vanhemmille, ja niin on soppa valmis. Asia on tärkeä ja siitä pitääkin keskustella, mutta ei näin.

    Kiitos vastineestasi! Jatka hyvää työtä.

    • Kiitos loistavasta kommentista!

      Mietin pitkälti samoja asioita ja olen miettinyt ennenkin – miksi raflaavimmat, heikoimmin argumentoidut ja jopa törkyisimmät jutut saavat palstatilaa, jakoja ja niitä pidetään todellisuutta paremmin kuvaavampina kuin laajempaan otokseen pohjautuvia tutkimustuloksia tai artikkeleita. Kaipa hysterian lietsominen ja mustamaalaus kuitenkin myyvät paremmin kuin asialinja. 

  5. Thumbs up tälle tekstille!

    Tuon Collanin tekstinkin oon kahlannut läpi ja suretti niiden kaikkien hyvien päiväkodin työntekijöiden puolesta, niiden jotka tekevät päivästä toiseen parhaansa. Miksi päiväkoti on aina pahassa valossa.

    Meillä lapsi (3v.) on myöskin ollut puolet elämästään päiväkotilainen ja onnekkaita olemme olleet. Lapsi on isossa päiväkodissa, jossa on täydet ryhmät ja ahtaat, vanhat tilat, mutta silti lämmin henki ja motivoituneita työntekijöitä. Tutut hoitajat ovat lapselle rakkaita ja aamulla hän iloissaan ja tohkeissaan kertoo viimeisimmät kuulumiset ennen kuin juoksujalkaa kiiruhtaa aamupiiriin (joka ei voi olla kovin kamalaa lapsien kidutusta, koska joka-aamuinen tavoitteemme on ehtiä aamupiiriin, ettei lapselle tule suru sen missaamisesta). Päiväkotipäivät ovat meidän lapselle iloinen asia ja jos joskus harmittaa, ovat harmit luokkaa ”kaveri otti kädestä” (ja ne kaverit, voi miten kivoja kavereita ryhmästä onkaan löytynyt).

    Sitten asiasta kukkaruukkuun, edelleen mua hämmästyttää että miksi on niin paha sanoa ”päiväkodin täti”? Tottahan minä käytän etunimiä kun puhun lapsen kanssa yksittäisestä ryhmän aikuisesta, mutta aika vaikea olisi luetella eri ammattiryhmät jos puhun lapsen kanssa yleisemmällä tasolla (koska hoitajakaan ei saa sanoa, kun lastenhoitajien lisäksi ryhmästä löytyy ainakin lto, ellei muitakin ammattiryhmiä). Eikä tämä tarkoita, etten arvostaisi erilaisia koulutuksia jne…

    • Minullekin tuli niin voimakas tarve puolustaa kaikkia niitä ahkerasti lasten hyvien päivien eteen työskenteleviä tyyppejä, että tämä vastine tuli kirjoitettua aika vauhdilla. Päiväkodit työntekijöineen ansaitsevat myös puolustuspuheenvuoroja!

      Joitain ihmisiä ärsyttää tädittely ja kun se tuntuu olevan niin yleistä, puhun lapsen kanssa henkilökunnasta yleensä nimillä ja muutoin viittaan päiväkodin henkilökuntaan tai hoitajiin, jossa on myös vähän ongelmallinen kaiku sikäli, että sekin voi tuntua johonkin tiettyyn tutkintonimikkeeseen viittaavalta. Hankalaa tämä asioiden nimeäminen. 😀

    • Tädittely on pahasta, koska kuka vain voi olla täti. Tädiksi tuleminen ei vaadi sinulta itseltäsi mitään. Päiväkodissa työskentelevät ovat kuitenkin hankkineet osaamista ja tietoa niin kirjallisuudesta kuin käytännöstäkin ja tehneet paljon työtä kehittyäkseen oman alansa taitaviksi ammattilaisiksi. Monet myös kouluttautuvat lisää ja hankkivat jatkuvasti uutta tietoutta ja osaamista. Tädittelystä itselleni tulee sellainen olo, ettei työtäni arvosteta eikä sen merkitystä tunnisteta. Monikaan ei tarkoita tädittelyä pahalla, mutta se kuitenkin osaltaan vaikuttaa päivähoidon henkilöstön yleiseen arvostukseen, kun siellä on ”vain” tätejä. Ja tarkoitan nyt yleistä arvostusta, enkä yksittäisten henkilöiden ajatuksia. Arvostuksen puute johtuu monesti myös tietämättömyydestä. Turhan harva tietää mitä päiväkodin toimintojen taustalla on. Yleensä vanhemmille kerrotaan vain mitä on tehty, eikä sitä miksi jotain on tehty ja mihin tällä toiminnalla on tähdätty. Tässä olisikin kehityskohde päiväkodin työntekijöille. Tiedon lisääntyessä ehkä arvostuskin kasvaisi ja tädittely vähenisi.

      Omasta mielestäni päiväkodin työntekijöihin voi aikuisten keskustelussa viitata päiväkodin henkilöstönä tai päiväkodin työntekijöinä. Lasten kanssa useista ihmisistä puhuttaessa voidaan hyvin sanoa hoitajat tai opettajat, koska kyllähän kaikki työntekijät hoitavat ja opettavat, vaikka ammattinimikkeet ovatkin eri. Nämä termit kuvaavat myös paremmin sitä meidän roolia lasten elämässä ja sitä työtä mitä me teemme.

      Kiva itsekin lukea vaihteeksi positiivista juttua päivähoidosta. Monet työntekijät ovat oikeasti ihania, hyviä, lapsilähtöisiä ja taitavia 🙂

      • Hyvä näkökulma tuo vanhempien kanssa keskusteltaessa myös niiden konkreettisten toinintojen (askartelut, laulutuokiot, liikunta) taustalla olevia kasvatuksellisia tavoitteita, vasu-pohjaa jne.! Erittäin hyvä suorastaan!

        Hoitajat ja opettajat listattu ”sallittujen” nimitysten listalle yleissanoina – yksittäiseen henkilöön nimellä viittaamisen rinnalle. 😉

  6. Mä vältän tädittelyä. Viittaan hoitajiin, lastentarhanopettajiin, ertoihin ym. joko heidän etunimillään tai ”teidän aikuisina”. Siis lasten kanssa jutellessani. Esim: ”Kuka teidän aikuisista oli siellä mukana?” Aika monessa ryhmässä henkilökunta itsekin puhuu itsestään tuolla aikuiset-nimityksellä.

    • Luontevaa siksikin, että noilla meidän lapsilla on kaikeksi onneksi ja iloksi ollut yleensä sekä miehiä että naisia päiväkodin työntekijöinä.

      • Mä luulen että lapsen päiväkodissa puhutaan juurikin ryhmän aikuisista, koska sitä lapsi käyttää tätä itse viitatessaan ryhmän hoitajiin/opettajiin kokonaisuutena (nimellä puhutaan yksittäiseen aikuiseen viitatessa). Mutta aikuinen on mun mielestä tasan yhtä ongelmallinen kuin täti (tuon ylemmän kommentin valossa), toki varmasti parempi siinä mielessä ettei ota kantaa sukupuoleen (lapsen pk:ssa valitettavasti ei miespuolisia hoitajia ole).

        Edelleen en ikinä tarkoita loukata, jos suustani täti pääsee (lapselle puhuessa), musta se on luontevaa kieltä (lapselle puhuttaessa). Sen verran on pedagogiikan opintoja takana, että luulisin ymmärtäväni koulutuksen tärkeyden pieniä ihmistaimia opettaessa ja myöskin erilaiset roolit ja valmiudet mitä päiväkodin eri henkilöstöryhmien koulutus heille antaa. Mutta vastaavasti, en loukkaannu jos omat opiskelijani eivät kuinka pitkälle olen kouluttautunut, koulutustittelit ovat meidän työpaikalla lähinnä työkaverien keskeisenä vitsinä, ts. kun kaikilla on tutkintoja tarpeeksi, niin ei tarvitse stressata sen esiintuomisesta 🙂

        • Pakko täsmentää, että mä hyvon harvoin ylipäänsä käytän täti- ja setä-sanoja lapsille puhuessani, joten ehkä siksikään se ei ole mulle kovin luontevaa myöskään päiväkotimiljöössä Tapaan vissiin enimmäkseen sanoa ”mies” tai ”nainen”. Ehkä joskus sanon ”setä”, mutta ääriharvoin ”täti”, kun se on mun omassa päässäni vähän latautunut nimitys. 🙂

          • Mutta lapsille nyt ei ole (mun mielestä) mitään järkeä tehdä eroa sen välille, kuka sen päikkyryhmän aikuisista on lto ja kuka lastenhoitaja. Ne on aikuisten asioita. Joten niinpä puhun sitten ”aikuisista” vaan. Tuntuu olevan luonteva käsite lapsillekin.

          • Aikuinen on kyllä hyvä termi! Ei viitata sukupuoleen tai koulutukseen vaan yksinkertaisesti sellaisella sanalla, joka on lapselle jo ennalta tuttu. Ehkä kasvattajan voisi myös lanseerata käyttöön? 🙂

  7. Olet ehkä ymmärtänyt Collanin jutun väärin. Olen itsekin päiväkodeissa työskentelevä sijainen. Suurin osa päiväkodeista on hyviä, mutta osa aika mätiä. Näissä työntekijät ovat turhautuneita ja menettäneet ilonsa työhön. Minua on esim. kielletty ottamasta yhtään itkevää lasta syliin pienten ryhmässä, jotteivät totu aikuisen huomioon. Lapsia todellakin istutetaan ruokapöydässä odottaen, että saavat syödä kylmät ruokansa kun lto määrää.

    Luulen, että koet Colöaanin tekstin tarkoittavan kaikkia päiväkoteja. Näitä huonoja on kuitenkin todella vähän, mutta niohin tulee puuttua asenteiden muokkauksella!

Vastaa käyttäjälle Päähenkilö Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *