Muistatteko tytöttelyavautumiseni? Viittaan kyseiseen postaukseen tällä erää* siksi, että avasin siinä hieman työhistoriaani. (Jos ette lukeneet juttua aikanaan, niin sieltä löytyy kohtuullisen pätevä tiivistelmä aiheesta.)
Koska koulutyöt on tämän ja toivottavasti muutaman tulevankin osalta taputeltu eikä akateeminen jaarittelija voi täysin karistaa jargonkirjailtua viittaansa, tuon kenties jatkossa tätäkin puolta itsestäni esille blogin puolella; Ajattelin kirjoittaa blogissa aina silloin tällöin lapsiin liittyvistä aiheista hieman teoreettisemmin kuin kertomalla, että mitä meidän arkeemme kuuluun.
Mitään ammattiblogia tästä ei tule, vaikka työkokemukseni painottuukin lasten hoitamiseen ja tulevaisuudessa enenevissä määrin myös kasvattamiseen. Mutta jotain harvakseltaan ilmestyvää juttusarjaa pukkaa. Miltäs kuulostaa?
Ihan ensimmäiseksi ajattelin kirjoittaa leikin merkityksestä…
Tommi K. kirjoitti omalla tontillaan Timanttiponipelistä ja siitä, miten leikki-ikäisen kanssa on hieman haastavaa koettaa paneutua lautapelien maailmaan, kun tätä kiinnostaisi enimmäkseen tutustua pelin herkullisiin yksityiskohtiin: kuvitukseen, nappuloihin ja niiden herättämiin leikki-ideoihin. Aikuisten maailman logiikkaa seuraavaa vanhempaa taas saattaa hämmentää se, ettei lapsi toimi kuten kuuluisi eli noudata kyseisen lautapelin sääntöjä.
Se, kuinka tiukasti haluamme seurata erilaisia sääntöjä, oli sitten kyse ravintolassa käymisestä, lautapeleistä, leikeistä, juhlapäiviin liittyvistä perinteistä tai vuorovaikutuksen keinoista, on varmasti yksilöllistä aikuistenkin osalta. Osa kaipaa tiukkaa stuktuuria elämäänsä sekä arkeensa ja oman koodiston ulkopuolella toimivat nähdään jopa ihmeellisinä elämäntapahippeinä. Asun yhden tällaisen sääntöjennoudattajan kanssa saman katon alla. Tämä jäänee joskus auton alle vain siksi, että tuppautuu lakiin vedoten suojatielle silloinkin, kun lähestyvä ajoneuvo ei osoita mitään merkkejä hidastusaikeista.
Lapsi ei pelitä tai pohdi kuten aikuinen siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tällä ole kehittynyt vielä ”aikuisella tavalla” toimimisen kannalta riittäviä fyysisiä tai henkisiä valmiuksia tai tunnetaitoja. Ja silti varmasti jokainen lasten kanssa toimiva tuskastuu toisinaan sen asian äärellä, ettei kykene seuraamaan lapsen ajatuksenjuoksua tai toiminnan logiikkaa.
Aikuisen, vanhemman, kummin, isovanhemman, tai muutoin lapsen rinnalla kulkevan, omalta osaltaan tätä kasvattavan henkilön, on hyvä muistuttaa itselleen säännöllisesti, ettei lapsuus suinkaan ole tarpeeton kehitysvaiheiden ketju. Selvitäkseen yhteiskunnassa edes tyydyttävästi, on jokaisen ihmisen opittava muitakin taitoja kuin juoksemaan karkuun, syömään ruohoa, potkimaan, etsimään ravintoa, varomaan metsästäjiä ja lisääntymään. Onkin perusteltua, että opetteluun varattu aika on pidempi kuin vaikkapa hirvenvasoilla, joiden osalta edellä mainitut taidot riittävät jo pitkälle.
Ja kuten puhkikulutettu sanonta kertoo, leikki on lapsen työtä. Todella merkityksellistä sellaista, sillä on tutkittua, että lapset, joiden kanssa aikuiset leikkivät ja tekevät yhdessä asioita, menestyvät myöhemmin paremmin koulussa; He elävät terveempinä, työllistyvät todennäköisemmin ja ansaitsevat enemmän.
Syitä on lähdetty etsimään aivojen kehityksestä. Erja Rusanen Helsingin yliopistosta toteaa, ettei moni ei ole käsittänyt mikä merkitys sillä on, että aivot kasvavat ja kehittyvät lapsen ensimmäisinä elinvuosina huomattavasti nopeammin kuin muu keho; Jo kolmevuotiaana lapsen aivot painavat noin 80-90 prosenttia aikuisen aivojen painosta. Sen lisäksi kolmevuotiaan aivoissa on kaksi kertaa enemmän toimintaa kuin aikuisella.
Rusanen korostaa, että aikuisen näkökulmasta kyse on lopulta varsin yksinkertaisista asioista; Oman puuhastelun lomassa voi lapselle antaa pieniä tehtäviä, joissa aikuinen tukee lasta, tehdä vaikkapa kotitöitä. Tällaista yhteitoimintaa Rusanen kutsuu tätä arjen pedagogiikaksi. Olennaista on oivaltaa, että leikkiminen on lapsen tapa oppia ja kehittyä.
Nobel-palkittu taloustieteilijä James J. Heckman on puolestaan todennut, että on kannattavinta sijoittaa alle kolmevuotiaiden oppimiseen. Hänen viestillään on jalansijaa myös tutkimuskentällä, sillä ensimmäiset elinvuodet ovat kehityksessä ratkaisevia – tiettyjen asioiden oppimiselle on varattu omat aikaikkunat. Osan tiedoista ja taidoista voi omaksua myöhemminkin, mutta se on tehottomampaa ja siten yhteiskunnalle kalliimpaa.
Suomessa lapsilla on kuitenkin verrattain hyvät leikin edellytykset, jos verrataan tilannetta vaikkapa kehitysmaiden lapsiin, joista suurinta osaa hoidetaan työn lomassa… Esimerkiksi Bangladeshin köyhimpään väestönosaan kuuluvista lapsista vain joka kolmas leikkii tai tekee muita asioita läheisen aikuisen kanssa useamman kerran viikossa.
Yksi asia yhdistänee kuitenkin kotimaatamme ja maita, joissa lapsuuden puolesta ei vielä liputeta samassa mittakaavassa; Unicefin blogiin haastateltu, järjestön Kenian maatoimiston johtaja Pirkko Heinonen toteaa, ettei päättäjien vakuuttaminen kaksivuotiaitten opetuksen kannattavuudesta ole ollut helppoa. Väittäisin myös meillä päin monien ajattelevan, ettei varhaislapsuuden kehityksen kanssa ole niin justiinsa.
Leikin merkitystä voidaan tuoda esille julkisella keskustelulla, tuomalla esille tutkimistietoa, puhumalla leikin puolesta ja tekemällä poliittisia päätöksiä, jotka takaavat lapsille mahdollisuuksia leikkiä sekä saada ajantasaista hoitoa sekä kasvatusta…
Haluaisinkin kuulla, millaisena te näette leikin merkityksen? Ja millaisiin leikkeihin teidän on aikuisina helppoa heittäytyä mukaan: Roolileikkeihin, sääntöleikkeihin vai vapaaseen leikkiin? Tarvitsetteko rekvisiittaa vai käykö kotileikissä hiuslakkapullon korkki kahvikupista? Tekisikö mielenne koota legorakennelmat ohjeen mukaan vai kiipeilevätkö poliisiaseman katolla Darth Vader ja joulupukki?
Saavatko ”rivivanhemmat” tarpeeksi tietoa leikin merkityksestä? Ovatko lapsuuteen, leikin tukemiseen ja leikkiympäristöihin sekä varhaislapsuuden kasvatukseen liittyvät teemat riittävästi esillä julkisessa tai poliittisessa keskustelussa?
P.S. Juttusarjan seuraava osa on jo työn alla, jos teitä suinkin kiinnostaa. Sen työotsikkona komeilee ”leikin kehitys vaiheittain ja lapsen iän myötä”
P.P.S. Mietittekö lahjaa varhaiskasvatusalalla työskentelevälle tyypille tai vaikkapa päiväkodin aikuisten tiimille? Kävisikö kimppalahjana kehitysmaiden lasten leikkiympäristöjen kehittämiseen tarkoitettu pedagoginen leikkilaatikko.
*Viime päivinä julkisuudessa pyörinyt tyttöyteen liittettävät neitimäisyyden, heikkouden tai huonommuuden mielikuvat lieveilmiöineen ansaitsisivat kenties ihan oman postauksensa, mutta nyt en aio puhua niistä samassa rykäyksessä.
