Kuten olen aiemminkin blogissa maininnut, sain ala-asteella niskaani roppakaupalla läskikommentteja. Vaatteeni olivat rumat, tukkani pimeässä leikattu ja naamani muodoton.
Uudet, iloa aiheuttavat pikkutavarat katosivat ja fyysisen väkivallankin uhka leijui ilmassa pitkään. Pyörän renkaat silvottiin auki ja istuin lukemattomat päivät pensasaidan sisällä oksalla, nenä ja mieli kiinni kirjoissa.
Kömpelyyteni ja haluttomuuteni altistaa itseäni enemmälle pilkalle eristivät puolihuomaamattomasti tietyistä pihaleikeistä, kuten hyppynarupuuhista. Oli helpompaa rajoittaa itseään kuin tulla torjutuksi ja näykityksi.
Onneksi en kuitenkaan koskaan jäänyt yksin, vaikka ystävyydet ja kaveruudet elivät ja vaihtuivat luokan tyttöporukan pyörteiden sylkiessä ulos uusia kokoonpanoja. Jos olisin jäänyt eristyksiin, tullut täysin sivuutetuksi, koulun aikuisten lisäksi myös lasten toimesta, uskoisin jäljen olleen paljon pahempaa.
Muistan oma-arvontuntoni perustuneen jo lapsena jossain määrin suorituksiin; Koulussa kymppien tavoitteluun, urheilussa pärjäämiseen ja ihmissuhteissa siihen, että minusta pidettäisiin.
En tiedä, onko kiittäminen sitten vanhempia vai myöhemmin ystäviä ja pitkäaikaista seurustelukumppania, josta tuli sittemmin aviomieheni. Nimittäin siitä, että käsitykseni omasta arvostani on siirtynyt hiljaksiin pois aikaansaamisesta sen suuntaan, että olen läheisilleni tärkeä ja arvokas tai viehättävä ilman huippu-uraa, laulutaitoa, fitnesskroppaa tai seurapiirijäsenyyttä.
Tiedän toisaalta monia, joilla näin ei ole. Jotka olisivat kaivanneet sanoja, jotka kertoisivat heidän olevan rakkaita, arvokkaita ja korvaamattomia sellaisenaan. Joita vanhempien tai läheisten kehut olisivat vahvistaneet, rakentaneet pohjaa ja uskoa sille, että elämä kantaa ja omat rahkeet riittävät. Joiden aikuisuus olisi ehkä ehjempi, onnellisempi ja kevyempi ilman mieltä kalvavia riittämättömyyden tunteita.
Itsekin kaipaan ajoittain vahvistusta siitä, että kelpaan, olen jopa hyvä tekemissäni asioissa ja riitän. Siksi sanoisinkin, etten usko lasten, nuorten tai aikuisten voivan saada liikaa kehua tai kiitosta. Ongelmista ja pieleen menneistä asioista kun tupataan kotimaan kasvatuskulttuurissa antamaan palautetta – sättimäänkin, paljon löyhemmällä kädellä kuin suoltamaan ylisanoja.
Jos jotain olen omasta lapsuudestani ottanut onkeeni niin kolmen koon mantrani: kehu, kiitä ja kannusta. Silloinkin kun se tuntuisi turhalta tai ei tulisi luonnostaan. Sekä oman lapsen että muiden lasten kohdalla. Ainahan joku kehuu enemmän ja rohkaisee paremmin, mutta ainakin yritän kiinnittää asiaan tietoisesti huomiota.
Kun lisätään positiivista vahvistamista ja itsetunnon rakentumiselle tukea kaipaavan lapsen ja varhaisteinin pakettiin koulussa tapahtuva henkinen väkivalta – koska sitähän kiusaaminen todellakin on, päästään takaisin postauksen otsikoituun aiheeseen.
Pääsin itse varmasti jollain mittapuulla helpolla kiusaamisesta. En masentunut pahasti – söin kyllä jo lapsena kiukkuun, suruun ja ahdistukseen, mistä olen vasta aikuisiällä alkanut opetella pois. En saanut hermoromahdusta, joutunut eristyksiin tai vaihtamaan koulua. Arvosanani pysyivät hyvinä ja uskalsin edelleen käydä koulua, mistä kiitos ei kyllä kuulu koulun silloiselle henkilökunnalle.
Ja silti vaikutukset näkyvät tänäkin päivänä.
Kun kaipaan puolisolta kauniita sanoja ja ärsytän tätä ajoittain niitä tarvitsemalla.
Kun mietin puoliksi paniikissa uuteen työpaikkaan tutustuessani, saanko aikanaan työkavereita, pääsenkö yhteisöön sisään, puhunko liikaa, ärsytänkö ihmisiä…
Kun salille tai ryhmäliikuntaan lähtiessä aina hiukan kirpaisee mennä säätämään puoliammatillisesti kehoaan trimmaavien sekaan.
Kun lähipiiristä tulevat kommentit – oli kyse sitten hiusväristä, tatuoinneista, sisustusmausta tai mistä hyvänsä omaksi kokemastani tai tärkeästä, nostavat pintaan enemmän verta ja kudonestettä kuin minkään värin nakuttaminen ihoon.
Kun neutraaliksi keskustelunavaukseksi tarkoitettu asia eskaloituu ja saavuttaa hieman vainoharhaisia mittasuhteita vain siksi että itseään on vaikea tuntea tervetulleeksi isommassa tai pienemmässä mittakaavassa.
Kun joku kommentoi jälleen kerran, että otat tämän liikaa itseesi – kasvata paksumpi nahka ja aikuistu.
Mutta rikotusta on vaikea saada ihan ehyttä; Kerran rikki pureskellun kilpikonnan kuori ei ole entisellään antibioottikuurien tai pitkän ajankaan jälkeen – hauraaseen kohtaan tökkäämisellä voi olla odottamattoman ikävät seuraukset.
Torjutuksi ja syrjäytetyksi tulemisen pelko, muilta saatavan arvostuksen kyseenalaistaminen, huonommuuden tunteet ja uusiin ryhmiin liittymisen aikoihin esiintyvä epävarmuus nostavat yhä päätään.
Voin kertoa, että toivon ettei näin olisi. Teen asian eteen sen mitä pystyn, mutta kaikki asiat eivät ole omissa käsissäni.
Miksi kirjoitin tämän? Ehkä viritelläkseni ajatuksia ja toivottavasti myös keskustelua siitä, miten kiusaaminen on vaikuttanut ja vaikuttaa muihin, ehkä vuosikymmenienkin päästä.
P.S. Blogimaailma on itseään koko ajan vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi rakentavalle kylmä ja tuulinen paikka. Omaa tekemistään, osaamistaan ja arvoaan mittaa helposti sydänten, kommenttien, sosiaalisen median jakojen ja erilaisten tunnustusten: leimojen, gaalojen ja kiinnitysten kautta.
Ja miettii, miksi tuon toisen tyypin blogiin eksyy aina vaan isompi porukka, klikkailemaan sydämiä ja elämään mukana. Onko tämä niin paljon parempi tyyppi, omistautuneempi bloggaaja, tarkkanäköisempi kuvaaja tai enemmän iholle pääsevä kirjoittaja.
Olo on välillä kuin ala- tai yläkoulussa; Suosituimmat porskuttavat, omien ansioidensa ohella myös kauan aikaa sitten keräämällään alkuvauhdilla ja muut katselevat seinänvierustoilta.
Ja vaikka sillä ei ole mitään tekemistä koulupäivien jälkeen itkettyjen kyynelien kanssa. Kuten ei monella muullakaan asialla, joiden kohdalla itsensä tuntee ei-toivotuksi tai epäonnistunekeksi.
Mutta tunne on sama – se jälki joka jäi.
Huh – niin samastun tekstiisi. Muhun (koulu)kiusaaminen vaikuttaa yhäkin niin, että jos olen porukassa ja siitä osa nauraa, mietin ensimmäiseksi, että nauraakohan ne mulle. Kuulostaa ehkä koomiselta, mutta ei sitä ole.
Tosissaan saa vieläkin päivittäin tehdä työtä sen eteen, että hyväksyy itsensä (ja kehonsa) sellaisena kuin se on. Ja vaikka olisikin joinain päivinä super-itsevarma, tulee aina niitäkin päiviä, kun tuntuu että saa aloittaa taas lähtöruudusta.
Joskus ajattelen, että se epävarma möhkäle olen vieläkin minä, ja että tämä ”itsevarmuus” on vain tarkkaan hiottua teatteria; ja samalla odotan, että koska muut huomaavat että näin on, ja aloittavat taas sen nauramisen. Vaikka toisaalta kyllä tiedän, että nyt olen se ”oikea” minä; että uskallan nyt olla sitä, mitä oikeasti olen.
Ääh, vaikea pukea sanoiksi, huomaan… 😀
Hyvin puettu!
Juurikin sen epävarmuuden ytimen pieneneminen tai sen pohjavireen asettuminen, varmuuden ja itsen kanssa sinuna olemisen puolestaan kasvaessa ja saadessa jalansijaa…
Se ilmiö mahdollistuu, kun saa olla turvassa ja rauhassa ja itseä tukevien ihmisten ympäröimänä.
Piti muuten sanoa, että puolison fyysinen tai henkinen torjunta varmaan rikkoisi jotain itsessäni taas pahasti… Kun tälle haluaisi olla tärkeä, haluttu ja tavoiteltava.
Mahtava kirjoitus, nosti itsellekin tunteet pintaan, sillä myös omalla kohdalla on kokemusta vuosia kestäneestä kiusaamisesta kouluaikana. Toit esille monta hyvää pointtia kuten sen, että vaikka omalla kohdallanikaan kiusaaminen ei varmasti ollut sitä ”pahinta mahdollista”, niin silti vielä aikuisenakin kokee riittämättömyyden tunnetta ja jännittää muista ihan urpoja asioita ja tilanteita.
En muista, olenko aiemmin kommentoinut sun juttuja, mutta kiinnostuneena kylläkin lukenut: musta sulla on hyvässä balanssissa kaikkea mahdollista kiinnostavaa maan ja taivaan väliltä, sun blogia on hauska seurata. Et vaikka joku toinen saa tykkäyksiä ja sydämiä enemmän, niin kyllä sun kirjoitukset ainakin mussa saa ajatuksia liikkeelle. Ja btw, mä rakastan sun ”mielipuolista” tyyliä: saan vertaistukea sun blogista kun lähden mielipuoliseen tuuleen ja kylmyyteen taas jossain omalaatuisessa mekkoviritelmässä. 😀 Voimahalaus loppuun!
Ehkä moni kiusattu pystyy tajuamaan eri lailla niitä kummallisia jännityksen aiheita / pelkoja / tapoja reagoida kuin sellainen, joka on ollut siellä sosiaalisen pyramidin yläkerroksissa tai huipulla.
Ja kiitoksia sekä blogi- että tyylikommenteista, arvostan syvästi. <3
En ole itse oikeastaan kokenut koulukiusaamista, mutta olen samaa mieltä siitä, että tuskin voi ketään kiittää, kehua tai kannustaa liikaa. Sitä tarvitsisi ihan jokainen. Pystyn myös samaistumaan tuohon, että liitin oman arvoni pitkään suorituksiin: niihin kymppeihin ja siihen, kuinka pitkälle kiekko kehästä lentää ym.. Vasta nyt olen oikeastaan lakanut pikkuhiljaa opettelemaan tästä ajatuskaavasta irti pääsyä.
Totta tuokin, että blogimaailma ei välttämättä ole paras paikka itsetuntoaan rakentavalle. On sitä tullut itsekin pohdittua aina välillä, lukeeko kukaan kun niitä sydämiä ja kommentteja ei tule, ja onko tässä mitään järkeä. Varsinkin kun moni sanoo, ettei varmasti olisi pitänyt blogiaan niinkin kauan ilman lukijoita/kommentteja. Mutta sitten ajattelen, että jos tuolla jossain on yksikin, joka tykkää, niin sekin on jo tosi kiva juttu. 🙂
Suorituskeskeisyys ja ”kympin tyttöys” eivät tosiaan liene kiusattujen joukolle rajattuja kokemuksia – oli sellaista taustaa tai ei, oman olemisen helppouden ja itsensä kanssa viihtyminen on varmaan vaikeampaa niille, jotka kokevat arvonsa olevan sidoksissa riittävän hyviin (onko mikään riittävän hyvää, ainakaan realistisesti?) suorituksiin.
Tuo on muuten ihana blogilogiikka, että yksikin ilahtunut lukija on jo työvoitto! 🙂
🙁
Mua ei ole koskaan koulukiusattu (ainakaan sen enempää kuin ketä tahansa muutakin), mutta mä tunnistan silti ton ihan saman epävarmuuden ja suorittamisen (tai no, onnistumisen, sen ettei oikein voi reippaasti mokata) tarpeen.
Yyyh, mokaamisen hetkistä näen edelleen pahoja unis ja niitä ajatellessa tulee ihan fyysisesti huono olo.
Laskin just että mua on tarha- ja koulukiusattu 17 vuotta, 2-vuotiaasta lähtien. Totta kai se vaikuttaa ihan helvetisti kaikkeen, lähtien siitä miten itsensä näkee ja mitä kokee voivansa tehdä.
Nyt onneksi olen saanut olla kaksi vuotta rauhassa ja pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että voisin taas mennä opiskelemaan. Kestän sen, jos taas joku mulkku keksii vihata mua.
Rankka ja luvattoman pitkä kiusaamisen taival – käsittääkseni on vieläpä valitettavan yleistä, että kiusaamiskokemuksen ketjuttuvat samoille ihmisille.
Olen onnellinen, että omalta osaltani kiusaaminen loppui kunnolla yläkouluun siirryttäessä ja toisaalta mietin tästä vinkkelistä myös omia työhommia lasten parissa, ettei kiusaaminen alkaisi jo tarhaiässä minun ”vahtivuorollani”.
Toivottavasti saisit jatkossa opiskeluissa positiivisia kokemuksia!
*kiusaamisen ts. kiusatuksi tulemisen
Sepä se, meillä ainakin oli melko sama porukka tarhan ja koko peruskoulun läpi. Jos kerran joutui silmätikuksi, oli sitä aina, ihmiset ja ryhmädynamiikka kun eivät juuri muuttuneet.
Mahtavaa että sun kohdalla kiusaaminen loppui. Kiusaamiseen tosiaan pitäisi puuttua heti, ennen kuin siitä tulee ”normaalia” ja ”hyväksyttyä”.
Osa ihmettelee sitä, että kiusaamisen vastaiset toimet ja satujen lukeminen aiheesta ovat ”ohjelmassa” jo päiväkodin puolella, mutta sen perusteella, mitä kiusaamisesta tiedetään, olisi kiusaamisen ”kulttuuriin” paikallaan puuttua jo ennen kouluikää.
I’m with you peeps, eli koulukiusattu olen aina aika ajoin, kouluasteen vaihtuessa. JOKA koulussa, jossa olen opiskellut, on kiusattu. Eräskin kiusaaja ei olisi edes VANHAA kirjaansa, jota ei enää tarvinnut, myynyt minulle. Ainoastaan koska äitinsä puhui hänelle järkeä, myi kirjan.
Ärsyttää ihan hieman sellaiset ihmiset joita ei ole kiusattu, mutta jotka silti tulevat neuvomaan, että mitä sinä niistä välität, käännä toinen poski jnejne.
Minuun kiusaaminen on vaikuttanut niin, etten enää niin helpolla luota ihmisiin. En päästä ihmistä niin helposti lähelle. Hänen täytyy ANSAITA luottamukseni.
Ottaa myös päähän ne aikuiset: vanhemmat ja kasvattajat, joiden mielestä kiusaaminen on kiusaamisen kohteen syy, koska nämä ”eivät osaa pitää puoliaan” tai näillä ”ei ole sosiaalisia taitoja” tms.
Kumma, että aikuisiin kohdistuva työpaikkakiusaaminen tai muu huono kohtelu otetaan yleensä vakavasti, VAIKKA puuttuminen voi olla silloinkin haastavaaa.
Mua kiusattiin eri vaiheissa peruskoulua, ei niin pahasti kun joitakin muita eikä monia vuosia yhteen menoon, mutta huomaan kyllä sen vaikutuksia edelleen. Hylätyksi tulemisen ja ulkopuolelle jäämisen pelko tulee välillä ihan hölmöissä tilanteissa: ystävällä on kiireitä pari viikkoa putkeen, muutama kaveri lähtee mökille ilman mua, työkaverilla on huono päivä ja se vastaa mulle kärsimättömästi. Tiedän ihan varmasti ettei näistä ihmisistä kukaan aio kääntyä mua vastaan, mutta pari kertaa (jo aika kauan sitten) porukasta ulos jättämisen ja kaverien hylkäämisen kokeneena joskus pikkujutuistakin tulee vähän ahdistava olo. Ja turhan usein murehdin ärsytinkö jotakuta tai nauraako noi mulle tai mitähän se ja se nyt ajattelee…
Onneksi nykyään osaan itse jutella sille hylkäämistä pelkäävälle itselleni, että mitään hätää ei ole vaikka tunnereaktio yrittäisi muuta kertoa. Ihmiset haluaa kuulla mun mielipiteen, aika monien mielestä juttuni ovat hauskoja, ne jotka tykkäsi musta eilen tykkää vielä huomennakin. Kaikki ei kuitenkaan tykkää, sille ei voi mitään eikä se haittaa. Ja varmasti yllättävän moni muukin on epävarma samanlaisista jutuista. Näistä asioista itseäni muistuttaminen auttaa, se muistoista tuleva tunnereaktio hellittää eikä tilanteista pääse syntymään suhteettoman isoja mörköjä.
Mua auttoi varmasti kouluaikoina se, että perheessä kannustettiin ja kehuttiin. Se on tärkeää. Mutta tärkeää on minusta aikuisellekin kuulla, että on tärkeä, hyvä ja toivottua seuraa. Turhan harvoin sitä tulee toisille sanottua ääneen sanottua, vaikka mua ainakin lämmittää ”ylimääräiset” kehut hurjan paljon. Täytyykin taas muistaa antaa positiivista palautetta ihan kaiken ikäisille kanssaihmisille. 🙂
Riittävän monet positiiviset kokemukset ja aika auttavat varmasti siihen, että itselle osaa järjellä kertoa, etteivät yksittäiset asiat ole itseen kohdistuvia, mutta kyllä se tunnereaktio usein nousee jostain esiin.
Itsellänikin sivuun tai ulkopuolelle jätetyksi tulemisen kokemukset ovat edelleen haastavia, vaikken lapsena totaalieristyksiin joutunutkaan.
Tämä kirjoitus iski minuun todella kovaa. Olin eskarista lukioon kiusattu ja sanoisin että todella vakavasti, fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. Minun vanhempani eivät ikinä kannustaneet tai sanoneet mitään hyvää, ainut asia mistä he ikinä tykkäsivät oli että sain hyviä arvosanoja. Tänään minulla oli vaikeuksia työpaikalla, jossa kolme ihmistä on päättänyt että olen inhottava ja kritisoivat kaikkea mitä teen ja ajattelen, ihan joka päivä. Tänään mietinkin että ei ihme että he vihaavat minua, niinhän melkein kaikki vihaavat. Mikä se onkaan minussa joka muita ärsyttää. Perfektionismi ja suorittamisen tarve eivät ole kovin rakastettavia luonteenpiirteitä mutta olen silti perusteellisen kiltti ja huomaavainen tyyppi. Että kiitos vaan koulukiusaajat ja opettajat jotka eivät välittäneet. Kolmevitosenakin ne arvet ovat syvät ja vuotavat välillä.
Tunnistan itseni lähes kaikesta tuosta. Ainoa positiivinen asia omalla kohdallani on, että olen tuon perfektionismin ja suorittamispakon pystynyt kanavoimaan positiivisella, uraani edistävällä tavalla.
Monet perfektionistit ovat kyllä melkoisia tehopakkauksia – kunhan ei mene oman jaksamisen rajan yli, se on myös voimavara. 🙂
Toivottavasti tilanne työpaikalla ratkeaisi parempaan suuntaan ja sieltä löytyisi myös sellaisia kollegoita, jotka osaisivat vastustaa henkilöönmenevien kommenttien laukomista ja pahan puhumista!
Sinulle ja jokaiselle kiusatuksi tulleelle toivon työ- ja opiskelurauhaa tulevaisuudessa sekä sellaisia ihmisiä ympärille, jotka tukevat ja osoittavat arvostustaan.
Itse olin kiusattu ala-asteella. Kaksi vuotta oli silkkaa helvettiä, yöllä ei tullut unta koska en tahtonut mennä kiusattavaksi kouluun seuraavana aamuna. Kiusaajani oli tyttö samalta luokaltani. Luokalla oli myös tyttöjä jotka puuttuivat kiusaamiseni ahkerammin kuin opettajat. Kiusaamiseni oli henkistä sekä fyysistä väkivaltaa esim. laittoi märän sienen tuolilleni ja istutti minut sen päälle, räki reppuuni, kiristi rahaa kuristamalla ja lyömällä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen tämä henkilö on pyydellyt minua fb:ssä kaverikseen (ei hyvä elämä! :D) ja olen kerran jutellut kasvokkain kun satuin ostamaan häneltä huutiksessa yhden bleiserin. Ikinä en ole kuullut hänen pahoittelevan noita kiusaamisiaan.
Noista ajoista olen muuttunut ujosta sosiaaliseksi persoonaksi. En ole koskaan kyseenalaistanut kauneuttani (paitsi flunssassa) ja itsetuntoni on hyvä. Kiusaamiseni vaikutti ainoastaan siten että pyrin kovin itsenäiseksi, sellaisiin töihin missä en ollut riippuvainen muista ihmisistä. Tuppasin myös kerämään henkisiä lukkoja itseeni. Hiljaa hyvä tulee onneksi. 😉
”Luokalla oli myös tyttöjä jotka puuttuivat kiusaamiseni ahkerammin kuin opettajat.”
Sen lisäksi, että lapsille olisi hyvä saada opetettua, että toisten henkistä ja fyysistä koskemattomuutta tulisi kunnioittaa (vaikka jokainen meistä rikkonee tätä joskus), olisi hienoa että niitä, jotka uskaltavat puuttua ja mennä väliin olisi vielä enemmän.
Hyvä pointti muuten tuo itsenäisyyden ja ehkä myös sen oman pärjäämisen näyttämisen tarve, joka voi kummuta siitä, ettei halua jäädä muiden varaan.
Niiiin paljon ajatuksia herätti tämä teksti, mitenhän saisin ne sormistani ulos järkevästi ja ei-sekavasti..
Miten kiusaaminen vaikutti minuun. Kun ne jotka kiusasivat, olivat ne läheisimmät kaverit. Koulussa ja koulumatkoilla kiusattiin, jätettiin pois ryhmästä, naureskeltiin, haukuttiin. Koulun jälkeen oltiin taas kavereita, omassa pihapiirissä. Oltiin oltu ystäviä ala-asteelta saakka. Ja sitten ne veti siihen mukaan uusiakin kavereita yläasteelta. Viime vuosina oli henkistä väkivaltaa exän suunnalta, kun se kaikkein rakkain ihminen vetääkin maton jalkojen alta, monta kertaa ja osuu sinne kipeimpään paikkaan.
Edelleen olen todella epävarma vartalostani, olen kärsinyt syömishäiriöstä ja teen kaikkeni etten enää sorru sille tielle. Jatkuvasti olen pudottamassa painoa.
Nauratan muita, ennenkuin ne nauravat mulle. Ja jos nauravat niin teen sen niiden kanssa. Tunnistin myös tuolta ylempää kohdan ”jos joku nauraa, niin ajattelen heti nauraako ne mulle”.
Tulin todella kyyniseksi ihmisiä kohtaan, ja vihaankin ihmisiä jotka vaikuttavat snobeilta. Esimerkiksi paras ystäväni tietää, etten pidä hänen ystävistään. En mielistele enää ketään, jollei ole pakko (esim töissä on). Jos saan ihmisestä kuvan, että hän esittää jotain, en näe vaivaa tutustua häneen.
Minä myös kärtän puolisolta kauniita sanoja, jos niitä ei kuulu itsestään.
Testaan välillä puolisoani ja ystäviäni, että jos teen/sanon/toimin näin, tykkääkö se musta silti. Typerää, todella typerää.
No sitten, minusta tulikin koulukiusaaja yläasteen viimeisellä luokalla. Kuinka siistiä oli päästä siihen cooliin jengiin! Kohteenahan meillä oli tietenkin ne ”helpot kohteet”. Törmäsin yhteen kiusattuun tuossa jokin vuosi sitten, ja mua hävetti niiiiiiin paljon, että olisin voinut vajota maan alle! Enkä kehdannut mennä pyytämään anteeksi tai sanomaan mitään, hävetti niin paljon. Ja huomasin myös, että hän vältteli mun katsetta.
Nyt, kun mulla on oma lapsi. Mun vanhemmat esimerkiksi valittaa mulle siitä, kun en kelpuuta kaikkia vaatteita joita ne ostaa. Mutta olen sanonut, että mä haluan että mun lapsella on kauniita ja ajanmukaisia ”cooleja” vaatteita, ettei sitä ainakaan vaatteiden takia kiusata missään vaiheessa. Ja olen käynyt hirveän mietinnän ja pohdiskelun, että miten kasvatan lapseni, ettei mun omat arvet heijastu häneen.
Kyllä, kiusaaminen jättää helvetilliset arvet, jotka vaikuttaa _kaikkeen_ .
Aika moni on ollut ns. rajan molemmilla puolilla eli kiusannut ja tullut kiusatuksi. Se ehkä kuvastaa sitä, että monet kiusaamaan päätyvät lapset eivät ole välttämättä mitään psykopaatteja, sosiopaatteja, narsisteja tai sadisteja…
Vaan lapsia, joilla ei ole kunnioitusta muita kohtaan tai omaa sosiaalista asemaa koetetaan pönkittää tai omaa esim. perhetilanteeseen tai muihin ongelmiin liittyvää pahaa oloa kanavoidaan muihin. Vaikka sitten siitä kiusatuksi tulemisen helvetistä pyritään ulos ”nousemalla” kiusaajaksi.
On varmasti paikallaan miettiä kiusatuksi tulemisen tai kiusaamisenkin kokemuksia, kun tulee vanhemmaksi; Huomaa ne omat tavat, joihin kiusaaminen on vaikuttanut ja ajatusmallit, joissa se edellene näkyy – sama pätee toki myös parisuhteeseen.
Jouduin myös yläasteen seiskaluokalla rajusti kiusatuksi ja kaveripiirini hylkäämäksi. Onneksi kiusaaminen loppui pikkuhiljaa noin vuoden jälkeen ja sain uusia ystäviä. Vaikka osa kiusaajistani tuli myöhemmin jopa pyytämään anteeksi (mitä arvostan valtavasti!!) kiusaaminen jätti yli vuosikymmenen kestäneet arvet. Tunnistan hyvin ulkopuolisuuden tunteen, miellyttämisen halun, jätetyksi tulemisen pelon, ylisuorittamisen ja pelon naurunalaiseksi joutumisesta. Muistan, miten kova tarve minulla oli nuorempana saada hyväksyntää ja kuulla kehuja. Itsetuntoni oli riekaleina vuosikausia. Onneksi siitä kaikesta voi päästä yli, vaikka se vaatiikin aikaa ja työtä…
Tällä hetkellä olen 33-vuotias, ja olen saanut parannella kiusaamisarpia terapiassa. Tunnistan edelleen hetkellisiä ajatuksia tyyliin ”nyt ne kaikki nauraa mulle”, ”kaikki inhoaa mua”, ”mä en kelpaa mihinkään”, mutta osaan jo onneksi jättää ne omaan arvoonsa takertumatta niihin. Olen vihdoin tajunnut – sisäistänyt – että olen hyvä tällaisena eikä mun tarvitse pakonomaisesti miellyttää ketään tai hakea hyväksyntää.
Suosittelen lämpimästi Anthony de Mellon kirjaa Havahtuminen. Teksti on aika diippiä eikä välttämättä avaudu kokonaan ensilukaisulla, mutta minua nuo kirjan ajatukset ovat auttaneet paljon.
Tsemppiä kaikille muille kiusaamisen uhreille, me selvitään kyllä ja loistetaan! 🙂
On ollut avartavaa lukea kommenttejanne, vaikka olenkin muiden kiusaamista kokeneiden kanssa keskustellut aiheesta myös kasvotusten – niin samoja ajatuksia ja tunteita tuntuu monessa heräävän.
Kiitos kirjasuosituksesta ja tsemppiä sinnekin !
Iso kiitos hyvästä postauksesta! 🙂 Pystyn hyvin samastumaan sun fiiliksiin. Itse kykenin vasta näin aikuisiällä myöntämään, että oon ollut koulukiusattu. Se oli sellasta enemmänkin henkistä kiusaamista, porukan ulkopuolelle jättämistä, naureskelua selän takana, ivailua jne. ”pieniä” asioita, joista sitten vuosien saatossa kuitenkin kasaantui isompia. Nyt aikuisena oon huomannut, kuten säkin kirjoitit, että ne arvet on edelleen olemassa, ja aiheuttaa epävarmuutta.
Mut toisaalta oon yrittänyt aatella, et ne kokemukset on myös tehneet musta sellasen ku oon nyt. Ehkä vähän vahvemman ja laajemmin muita huomioivan ja ajattelevan ihmisen kuin mitä oisin ollu ilman sitä kaikkea. 🙂 Vaikka kiusaaminen ei missään muodossaan, missään iässä tai elämänvaiheessa olekaan ok!
Kaikkea hyvää sulle jatkossa! 🙂
Hyvä näkökulma tuo, että kokemukset muokkaavat meitä sekä hyvässä että pahassa. Epävarmuuden tunteiden ohella kiusaaminen voi tuoda mukanaan empatiakykyä ja taitoa puolustaa muita.
Uskon itse, että kiusaamisen kokemukset ovat muokanneet minusta tyypin, joka koettaa arvostaa erilaisuutta ja puolustaa mahdollisimman usein niitä, joita muut syrjivät.
Kaikkea hyvää sinullekin!
Tiedän hyvin, mitä tarkoitat. Mä painiskelen edelleen näiden samojen tunteiden kanssa. Ja ainakin mulle se aiheuttaa tällä hetkellä yksinäisyyttä, kun mä en edelleenkään uskalla tutustua uusiin ihmisiin, kun aina pelkään, että mitä ne ajattelee musta ja kattooko ne mua silmiä pyöritelleen. Kun vaan ne kiusaajat tietäis miten paljon ja miten pitkään ne aiheuttaa tuhoa kiusattujen itsetunnossa.
Ja pakko sanoa vielä se, että sä et vaikuta ollenkaan epävarmalta ulospäin mun mielestä! Tsemppiä itse kullekin täällä!
Etkös sä Jenn- ollut meidän kanssa blogitapaamisessakin? Sen kerran perusteella voisin kyllä sanoa, että et säkään musta epävarmalta vaikuttanut, vaikka ensi kertaa tavattiin! Kiva että tulit silloin, ja olisi kiva tavata joskus toistekin. Kyllä sä varmasti hyvin handlaat. 😉 (Vaikka tunnistan mä noi samat tuntemukset itsessänikin, joo.)
Muakin jännittää uusien ihmisten tapaaminen, ainakin jos mukana ei ole ketään ennestään tuttua ja silti kukaan ei uskoisi, millaista sisäistä kamppailua käyn ennen sitä – ei sitä sustakaan huomannut kun tavattiin!
Itsetunnon kanssa saa tehdä töitä, mutta toisaalta on hienoa huomata, että on päässyt kuitenkin vuosien varrella jo pitkälle lähtötilanteesta. Tsemppiä sinullekin!
Ihan superiso kiitos kaikille ihanista kommenteista! <3
Olen lukenut niitä sitä mukaan, kun on tullut, mutta eilen ja tänään olen ollut liikkeessä lähes koko ajan – jos kohta pääsisi vastailemaankin.
Kiitos tästä. Osui aika syvään. Jaoin Facebookissa ja luin äsken ääneen miehelleni ja rupesin itkemään.
Kiitos kommentistasi. Jotkin tekstit osuvat ja uppoavat, olen itsekin vieräyttänyt kyyneleen jos toisenkin blogipostausten äärellä, joskus ilosta, joskus surusta.
Voin samaistua tekstiin täysin. Itseäni on kiusattu läpi peruskoulun ja jopa nyt aikuisenakin opintojen parissa. Se jättää todella jälkensä itsetuntoon ja luottamukseen. Kiusatulta vaatii todennäköisesti vuosien tai jopa vuosikymmenten työn, että oppii elämään sen särön kanssa.
Onni on että minulla on ollut aina joukko läheisiä tukenani. Mutta koulujen henkilökuntaa ja periaatteita ei voi tosiaankaan kuin moittia. Ja ainakin täällä Tempereella tilanteisiin suhtaudutaan edelleen samalla silmät ja korvat kiinni-taktiikalla.
Nyt aikuisena osaa ymmärtää että kiusaajilla on asiat aina todella paljon huonommin ja kiusatulla todennäköisesti jotain upeaa mitä kiusaajalta puuttuu. Harmi vain että lapsen tai nuoren on kovin vaikea ymmärtää sellaista. Ja kyllähän se kaikesta huolimatta aina pahalta tuntuu.
Kiitos että jaoit tekstin ja kokemukset <3
Kiitos myös sinulle kokemustesi jakamisesta!
Jotenkin toivoisin, että tätä eksyy joskus lukemaan joku sellainen, jota kiusataan edelleen ja tulevaisuutta on vaikea hahmottaa – ehkä tieto siitä että pitkäänkin kiusatut voivat elää aikuisina hyvinkin onnellista elämää ja oppi hiljalleen uskomaan itseensä lohduttaisi.
Koulumaailmaan toivoisin jaksamista, työkaluja, koulutusta ja (henkilöstö)resursseja puuttua kiusaamiseen.
Juuri näin. Aiheesta julkisesti kirjoittaminen on todella tärkeää ja tarpeellista. Varmasti on aina kiusattuja jotka saavat toivoa ja tukea, sekä kiusaajia jotka heräävät miettimään käytöstään.
Kaikki julkinen kamppanjointi ja valistus on aina parempaan päin 🙂
Todella hyvä teksti! Pystyn valitettavasti samaistumaan tuntemuksiisi.
En ole aikaisemmin blogiisi eksynyt, mutta tämä olikin positiivinen tuttavuus 🙂
Kiva että löysit tänne ja pidit tekstistä!