Vierailimme eilen ystäväni J:n ja tämän nelivuotiaan kummitytön kanssa Muumimaailmassa. Ajoimme ensin Keravalta Muumiparkkiin ja jatkoimme eväiden oston jälkeen matkaa bussilla Muumimaailmaan vievän sillan kulmille. Kärräsimme lapset saareen ja parkkeerasimme rattaat uimakamoineen ja kylmälaukkuineen sivummalle. Erilliseen pikkulaukkuun pakatut arvotavarat olivat kyllä hyvä ratkaisu, joka helpotti merkittävästi ajoittaisessa ruuhkassa ja sisäkohteissa liikkumista.
Pientä lisäjännitystä toi mukanaan auto, joka päätti iskeä hätävilkut päälle, kenties mielenosoituksena yksin parkkiin jäämisestä. Olinkin jonkin aikaa kahden kersan kanssa kahdestaan liikkeellä, ystäväni käydessä taistelemassa auton kanssa infosta kaikuneen kuulutuksen hätistämänä.
Aika hyvin molemmat lapset pysyivät perässäni, kun huomautin laaksosta löytyvän putkan karkulaisille. Kiristys, uhkailu ja lahjonta vai miten se menikään? Mutta ihan tosissaan, lapsen hukkumisesta seuraava paniikki ei ole kiva kellekään, ei kadoksiin joutuneelle hätääntyneelle lapselle tai tuskanhiki otsalla säntäilevälle aikuiselle, joten pohdimme lasten kanssa varmuuden vuoksi, miten hukkaan joutuessaan tulisi toimia.
Sää oli sangen paahteinen: parissa kohdassa varjon puolelta löytynyt lämpömittari näytti 32 astetta ja merivesi oli uimarannalla sellaista, ettei se liiemmin virkistänyt. Itsehän olin varautunut helteeseen paksulla aurinkovoidekerroksella, täydellä vesipullolla ja lähtemällä liikkeelle minishortseissa ja tissien peitoksi taitellussa tuubitopissa, ajatuksena kerätä vitamiineja talven varalle oikein urakalla. Reissun lopuksi tehdyn rantareissun tulos eli läpimärkä shortsien takamus ei todellakaan haitannut, viilensi vain mukavasti. Ja tulipahan taas todettua että muskeliveneen heittämä aallokko nostaa sitä kuuluisaa vesirajaa aika merkittävästi.
Takapenkin porukka lahjottiin hiljaiseksi omilla iPadeilla ja kuulokkeilla sekä eväsrasiasta kaivetuilla kurkuilla, hedelmänpaloilla sekä muumikekseillä. Kuskina oli kerrankin tyyppi, jonka mielestä vessaan saa pysähtyä jos on hätä eikä syöminenkään ole yliarvostettua. Oli aika luksusta! Paluumatkalla lapseni järjesti ylimääräistä ohjelmaa ihmettelemällä yhtäkkiä kovaan ääneen että mikäs täällä haisee... Kun toinen takapenkkiläinen piteli nenäänsä silmät valuen, totesimme lisäpysähdyksen olevan paikallaan. Eikö näiden juttujen pitäisi tapahtua joskus yhden vuoden tienoilla eikä enää kahden ikävuoden jälkeen? Karma iski.
Kiersimme Muumimaailman aika täysipainoisesti ja kyllä perillä vietettyä aikaa kertyikin kuutisen tuntia. Ainoastaan teatteriesitys jäi näkemättä – jääköön se ensi kesään, jolloin ajattelin raahata miehenkin seuraksi. Muumitalossa lapset vähän säikkyivät ihmispaljoutta, mutta muissa rakennuksissa kuten Hemulin talossa, poliisiasemalla ja hitiksi osoittautuneessa Merenhuiskeessa oli väljempää. Viimeksi mainittuun lapsi olisi jäänyt varmaan hamaan ikuisuuteen asti pyörittelemään ruoria, ellen olisi raahannut tätä lopulta kitsevänä kohti päiväunia, uhkaillen noidan mökkiin lukitsemisella.
Kivaa oli ja reissubudjetti pysyi edes jotenkin aisoissa omilla eväillä, jotka hellesään vuoksi sisälsivät paljon juotavaa, nestemäistä syötävää (kuten juotavaa jogurttia) ja hedelmiä sekä vihanneksia muun muassa kurkun ja tomaattien muodossa. Yllättävän hyvin lapset jaksoivat aamupalan, karjalanpiirakoiden ja jatkuvan vihannesten tuputtamisen voimin alkuiltaan asti, jolloin pysähdyimme kotimatkalla syömään. Kuutti vetäisi päiväunet rattaissaan. Me lekottelimme suurimman osan päiväuniajasta puiden katveessa, lepopaikan säkkituoleissa ja nauttien hetkellisestä pysähdyksestä varjoisaan kohtaan.
Muumihahmot kiinnostivat lasta ja pelottivat tätä yllättävän vähän. Vain metsäisen reitin varrelta löytyvät luolat Mörköine ja hattivatteineen sekä Noita taloineen saivat lapsen kiertämään itsensä kaukaa. Mitään paniikinomaista kauhua ne eivät kuitenkaan herättäneet, vaikka kyseinen osuus oli ainut, jolla itkeviä, kirkuvia ja vanhemmissaan roikkuvia lapsia tuli vastaan ylipäätään.
Mutta se satuilusta, annettakoon tällaisten kuvapostikorttien puhua puolestaan. Todettakoon jo etukäteen että äitikin oli aika innoissaan Muumilaakson meiningeistä, ihan vaan siltä varalta, jos muumihulluuteni on jotenkin ihmeen kaupalla onnistunut menemään teiltä ohi.
En muista, olenko kertonut tätä jutta blogissa: jos olen, pahoittelen toistoa…
Lapsi palasi kerran mökkireissulta, kertoen käyneensä anopin kanssa putkassa. Hetken ihmettelyn ja lisäkysymysten jälkeen totesimme lapsen käyneen sittenkin Kotkassa. Noh, tällä kertaa käytiin putkassa, olkoonkin ettei ihan virallisesti.
Oletteko muuten jaksaneet seurata tätä 52 viikkoa-projektia? Kivahan näitä kuvia on omiksikin muistoiksi otattaa, mutta minua kiinnostaa toki tietää, kiinnostaako niiden näkeminen myös teitä.
Kaatosadetta, aurinkoisia hetkiä, kineesioteippausta jalkapohjassa, lainalenkkareilla juoksemista, rahkapiirakkaa, valmistujaisjuhlakakkua, hauenvonkaleita, mielikuvitusleikkejä, kiukuttelua, kymmeniä ja satoja ajokilometrejä, pinaattisoosia, jalkapallo-otteluita, korvat höröllään kaupunkilaisvieraita ihmetteleviä navetan asukkaita ja viileässä järvivedessä uiskenteleva lapsi. Muun muassa niistä on tämä reissu tehty.