En pahemmin käy kirkossa. Ehkä pitäisi, sillä kouluaikojen kelloonvilkuilun sijaan olen aikuisena huomannut rauhoittuvani ”pakollisten” kirkkovierailujen aikana.
Musiikki, tutut, hieman laahaavat laulut, luterilaiseen perusluonteeseen kuuluva hieman fatalistinen ja iloton yleisvire, joka on sekä traaginen että koominen ja tuntuu sekä vieraalta että omalta.
Isoista ikkunoista siivilöityvä valo, ihmiset, jotka eivät kehtaa räplätä kännykkää ja ovat, ainakin suurin osa, henkisesti läsnä. Monet myös kurkottavat itsestään ulos- tai ylöspäin, hengittävät sisään, etsivät lohtua, vastauksia, parempaa huomista, yhteenkuuluvuuden tunnetta, hyväksyntää… mitä kukin nyt kaipaa.
Sain kuitenkin synninpäästöni muualla kuin kirkonpenkissä. Kävin nimittäin työterveystarkastuksessa. Jutustelimme uuden työn luonteesta; haasteista, työilmapiiristä ja mahdollisista ongelmakohdista. Fyysisistäkin seikoista: ergonomiasta, unen saannista, työmatkoista ja muista puitteista.
Käsittelimme myös terveydentilaani ja elintottumuksiani. Painoa ja pituutta kysyttäessä sanoin pituudekseni sataseitsemänkymmentäkaksi ja työterveyshoitaja kysyi: ”Entäs pituus?”. Sanoin, että juuri se ja hän ihmetteli että seitsemänkymmentäkaksi senttiä? Oli merkinnyt kyseisen luvun painon kohdalle – mikäs siinä, lähti kymmenen kiloa painoa kerralla!
Mittasimme painon ja pituuden ja ensimmäistä kertaa elämässäni, sitten kolmannen luokan terveystarkastuksen, tuulen suunta ei kääntynyt leppoisasta terveydentilan arvioinnista painoni kauhisteluun. Painoasia ei ole tuntunut koskaan herättävän terveydenhuoltoalan henkilöstössä huolta silmämääräisen arvion perusteella, mutta tieto painon numerosta on sen sijaan aiheuttanut pelkoa ja kauhua.
Tällä kertaa sain kuitenkin kuulla olevani perusterve – noin yleiskunnon, verensokerien, kolesterolin, hemoglobiinin, verenpaineen ja ammattilaisen mielipiteen perusteella. Parinkymmenen (edestakaisen) kilometrin työmatkan taittaminen pyörällä, säännöllinen juoksu ja salihommat sekä kasvispainotteinen ruokavalio nähtiin myös plussapuolina. Joten jos kokisin voivani hyvin fyysisesti ja henkisesti, olisimme sillä selvät.
Kerrankin terveystarkastuksesta lähtiessäni tunsin itseni yhtä terveeksi tai terveemmäksi kuin sinne astuessani. Aikaisemmin kun läskikauhistelu ja ”terveysfasismilla” päähän lyöminen ovat saaneet olon kurjaksi ja terveellisen sapuskaan satsaamisen sekä liikunnallisempaan arkielämään pyrkimisen tuntumaan turhilta – läski kun ei voi olla terve, vaikka olisikin yleisimpien mittareiden valossa terveempi kuin hoikempi kanssasisarensa.
En tiedä milloin elämänlaatu, onnellisuus, hyvä peruskunto, työssä ja työn ulkopuolella jaksaminen ja omassa kehossa viihtyminen ja liikunnan ilo unohdettiin hyvinvoinnin mittareina. Milloin ryhdyttiin arvioimaan ulkoisten seikkojen perusteella, liikkuvatko vastaantulijat oikein ja syövätkö sopivasti?
Päätettiin sivuuttaa kätevästi, sairaudet, henkiset ja fyysiset, geenit, vammat ja elämäntilanne. Ryhdyttiin jakamaan sosiaalisessa mediassa pilkkakuvia ihmisistä, joilla on selluliittia pepussa tai takareisissä ja arvostelemaan kilvan kommentitosiossa sitä, miten ei-treenaavat voisivat pukeutua säkkiin ja pysyä poissa julkisilta paikoilta.
Näistä ja monista muista syistä tuntui todellakin arvokkaalta tulla kohdatuksi ihmisenä, ei vaa’an numerona. Saada niin sanotut terveen paperit siitä huolimatta, että monen mielestä se ei ole mahdollista.
P.S. Kuvassa työvaate-treenivaatekombo. Päivä kun piti sisällään 25km pyöräilyä, työpäivän ja 1,5h crossingia.
