Jotenkin vähän suvantovaihetta eletään.
Ei mitenkään pohjavesissä uida verkkoja väistellen,
muttei myöskään maata aurinkoläntissä rantakalliolla maha täynnä kalaa.

Huomaan että kaipaan jotain muuta.
Tällainen kokopäiväinen, välillä jopa kokovuorokautinen vanhempana olo ei taida olla minun juttuni.
Se on itselleni ehkä pienen kriisin paikka. 

Jotenkin olin mielessäni nähnyt itseni vanhempana, joka on pitkään lapsen kanssa kotona. 
On läsnä, keksimässä kaikkea hauskaa, tekemässä retkiä, leipomassa, sisustamassa, järjestämässä kivoja lastenjuhlia, lukemassa kirjoja sadepäivänä. Ja nyt tuntuukin että niiden kukkatapettien ja aurinkolänttien kuvittamat seinät kaatuvat niskaan.

Ärsyttää ja suututtaa etten osaa nauttia hetkestä. 
En olekaan se tyyppi, joka jaksaa leikittää, askarrella ja satuilla jatkuvasti. Lähinnä koetan selvitä
päivästä toiseen, pitää perheen kaikki jäsenet edes suurin piirtein tyytyväisinä ja järjissään. 

Miksi en voi olla sellainen vanhempi, äiti, ihminen kuin haluaisin olla? 
Miksi pinna palaa loputtomasti toistuviin tylsiin rutiineihin, sotkuun, kitinään sekä takertumiseen…
ja koulun penkille paluu houkuttaa muutenkin kuin järkisyiden vuoksi?

Ajattelin ehkä hieman lapsellisesti että pieni irtiotto palauttaisi
kuherruskuukausimaisen suhtautumisen lapseen. Ei palauttanut.
Ennemminkin tuntuu siltä, että saman arkihässäkän suorittaminen houkuttaa entistä vähemmän. 

Tiedän että osa alakulosta johtuu siitä, että koen häviäväni tässä kaupassa.
Joudun hoitamaan lasta sen ajan, jolloin lapsen kanssa vietetty aika on enimmäkseen perushoitoa eikä mitään ihmeellisiä leikkejä tai retkiä oikein saa vielä aikaiseksi. Siinä iässä kun lapsi alkaisi olla jo ihan hyvää seuraa, jonka kanssa voisi lukea kunnolla, käydä teatterissa, taiteilla yhdessä tai mennä metsäretkelle,
ehdin olla tämän kanssa paljon vähemmän.

Ja on se nyt saakeli kumma, että tuolla pihallakin pitää olla noin harmaata, märkää ja rumaa.

Ainakin reissu oli hyvä ja rentouttava. (Siitä lisää myöhemmin.)
Ehkä juuri sen takia välitön paluu, vauvan raivarin siivittämään, arkeen oli vähän mahalaskumainen.
 

Eilen katsomassani Criminal Mindsissa isosiskon mustasukkaisuus johti tämän äidin ja sisaren murhaan.
Vaikka sisarusten välinen kilpailun vanhempien huomiosta ja rakkaudesta johtaminen kuvatun kaltaisten mittasuhteiden konfliktiin on äärimmäisen epätodennäköistä, voivat tunteet silti käydä kuumana ja sisarusten keskinäiset välit rikkoutua pysyvästikin.

En tiedä, onko kyse sisarusten persoonallisuuksista vai vanhempien ja muun lähipiirin kyvyistä käsitellä riitatilanteita ja luoda tasa-arvoa sisarusten välille. Joidenkin sisarusten kesken vallitsee nimittäin harmoninen rauha ja toiset ottaisivat toisensa lähes hengiltä, elleivät aikuiset olisi alati valppaina
– tai siltä tilanne ainakin ulkopuolisen mielestä vaikuttaa.

Kun pikkuveljistäni vanhempi syntyi, muistan joutuneeni jostain syystä muutamaksi päiväksi isovanhemmilleni tämän ollessa aivan pieni. Ja minua suututti niin. Minusta oli ja on ihanaa käydä isovanhempieni luona, joten suuttumukseni oli aivan perusteetonta. Minua vaivasi tuolloin kaiken lisäksi raju vesirokko. Näppylöitä oli oikeasti satoja, kaikkialla kehossa  –  jopa sormien väleissä ja silmäluomissa. Muistan surreeni ja kiukutelleeni, koska minut oli ”hylätty” ja kaiken lisäksi tuollainen viheliäinen tauti oli iskenyt kimppuuni, suhteellisen vanhana, olinhan jo lähes kouluikäinen.

Harmitus lakkasi kuitenkin yhtä pikaisesti kuin alkoikin;
Valokuvissa pikkuveljeään pitää sylissä, suukottelee tämän jättimäisiä allergiaihottumaisia poskia ja ottaa mukaan ulkoleikkeihin onnellisen ja ylpeän näköinen isosisko.

Nuoremman veljeni syntyessä vietin tämän kanssa paljon aikaa vauvasta alkaen, olipa minusta kaiketi vähän hoitoapuakin, sillä muistan vaihtaneeni vaippoja ja hoitaneeni päiväuni- ja iltanukutuksia omasta halustani silloin tällöin. Minua luultiin ajoittain veljeni äidiksi, mikä oli hieman häiritsevää 12-vuotiaasta.

En muista meidän kolmen lapsen välillä vallinneen mitään suurta mustasukkaisuutta vanhempien huomiosta. Kenties suhteellisen suurilla ikäeroillamme on jotain tekemistä asian kanssa; Sain itse olla kuutisen vuotta ainut lapsi ja veljeni syntyessä olin verrattain omatoiminen ja itsenäinen koulutulokas. Kolmannen lapsen tullessa mukaan kuvioihin, olin itse lopettamassa ”uraani” ala-asteella ja veljeni siirtymässä esikouluun.
Äitini onkin todennut, että hänelle on syntynyt lapsi kolmella eri vuosikymmenellä.

On riitaa ja porua silti riittänyt.
Jos kokeisiin lukua on häiritty, sisaruksista jotakuta on vaadittu panostamaan enemmän kotitöihin
tai jonkun harrastukseen on annettu enemmän rahaa ja resursseja, se on aiheuttanut eripuraa. 

Muistan erään automatkan. Olin jo lukion ensimmäisellä luokalla ja koetin epätoivoisesti käyttää autossa vietetyn ajan hyödyksi lukemalla kemian kokeeseen. Autoradio oli päällä ja koetin vaimealla kuiskausäänellä, mieleenpainamisen edistämiseksi, käydä koealueen asiota läpi: ”MetEtPropButPentHeksHeptOktNonDek”.
Veljeni tarttui muminani ja alkoi tahallaan laulaa ja irvailla häiritäkseen lukemistani. Vanhempani olivat niin kyllästyneitä takapenkillä alati käynnissä olevaan kinasteluun, etteivät puuttuneet asiaan mitenkään, vaikka vetosin heihin saadakseni lukurauhan. Loppumatkan veljeni kinastelivatkin keskenään siitä, missä meni heidän penkkiensä välinen raja ja kumpi oli pudottanut leivänmuruja kaikkialle.

Omakohtaiseen kokemukseen perustuen voisinkin todeta, että
vaikka sisaruksista onkin parhaimmillaan seuraa, iloa ja apua monissa elämäntilanteissa,
voivat he ajaa sisaruksensa yhtä lailla hermoromahduksen partaalle.

Sisaruksena oleminen on oma lukunsa, mutta ei vanhemmillakaan ole helppoa.
Vanhempana omaa toimintaa voi olla vaikea nähdä objektiivisesti.
Saako nuorin lapsi enemmän vapauksia kuin vanhin lapsi sai aikanaan?
Vietetäänkö muiden lasten kanssa ollenkaan kahdenkeskeistä, lapselle ajoittain tärkeää,
aikaa kuin esikoisen kanssa? 

Ja missä määrin sisarusten pitäisi antaa selvittää kahnauksensa keskenään?
Huutoa, kitinää, kantelua, puremista, lelujen viemistä, leikkien tahallista rikkomista, yrityksiä pudottaa vauva syöttötuolista, tukasta vetämistä, toisen naamaan piirtämistä, mustamaalaamista ja pilkkaamista.
Näiden kaikkien kaltaisia viehättäviä asioita esiintyy vaihtelevassa määrin
sisarusten välillä kaikissa tietämissäni perheissä.
Meneekö raja toisen fyysisessä vahingoittamisessa, siinä että tulee jälki
vai onko toisen leikkien tai ihmissuhteiden terrorisoiminen yhtä tuomittavaa?

Joten missä menee sen paljon puhutun ihmisenä kasvamisen raja
ja milloin sisarus tekee lapsen elämästä sietämätöntä?

Entä sukupuolten tasa-arvo?
Millaisen mallin lapsi saa kotoaan, verratessaan saamaansa kohtelua eri sukupuolta edustavan sisarukseen?
Joutuvatko tytöt ja pojat tekemään samoja töitä? Kolaavatko tytöt lunta ja silittävätkö pojat?
Saako jomman kumman sukupuolen edustaja sanella, mitä kotitöitä suostuu tekemään,
toisen tehdessä kaiken mitä käsketään?

Ja sitten on vielä raha, jonka saaminen ja antaminen ei näy useissa perheissä vain käytössä olevien viikko- ja kuukausirahojen määrissä vaan erityisesti harkinnanvaraisissa kuluissa,
kuten isommissa harrastusväline-, elektroniikka- ja vaatehankinnoissa.

Nordean 2000-luvun alkupuolella teettämä kyselytutkimus antaa ymmärtää,
etteivät tytöt ja pojat yhteiskunnassamme keskenään yhteneväisessä asemassa,
mitä tulee raha-asioihin: Kyseissä tutkimuksessa kävi ilme, että pojat saavat
viikkorahaa noin 20 prosenttia enemmän kuin tytöt.

Tilastokeskuksen internetarkiston artikkelissa lainataan tutkija Terhi-Anna Wilskaa:
”- Se on mielenkiintoinen, ihan tilastollisesti merkitsevä ero – sama kuin palkkaero. 
Ei sitä varmasti tietoisesti tehdä. Ihmisillä vain on sellainen käsitys, että tytöt kuluttavat hömppään ja turhuuksiin, kuten pikkuesineisiin, ja poikien kuvitellaan jostain syystä olevan viisaampia rahankäyttäjiä. Jotenkin ajatellaan, että kun pojat eivät niin paljon shoppaile, niin he kuluttaisivat sitä rahaa järkevämmin.
Ja sehän ei pidä paikkaansa. Tutkimuksissa on osoitettu, että tytöt kuluttavat järkevämmin ja säästävät enemmän. Voisiko taustalla olla joku ihan ikivanha ajatus pojasta tulevana perheen päänä?”

Hän arvelee, että taustalla saattaa myös olla poikien kiinnostus erilaisiin teknisiin laitteisiin, jotka maksavat enemmän. Poikien ajatellaan tarvitsevan niitä, kun taas tyttöjen ei. Wilskan mukaan pojat saavat usein rahaa lahjaksi. Tämä voi hänen mukaansa johtua siitä, että monet ajattelevat, että pojalle on vaikea ostaa lahjaa. Tytöille taas on tarjolla enemmän kaikenlaista pientä tavaraa.

Entä jos yhden lapsen harrastus on pohjaton rahareikä ja toinen harrastaa lähinnä kirjaston kirjojen lukemista? Pitääkö hakea tasapainoa vai hyväksyä se tosiasia, että toiselle mieluinen harrastus sattuu olemaan lähes ilmainen ja toisen maksaa muutaman etelänmatkan verran vuodessa?

Sisarukset voivat olla toisensa parhaita ystäviä lapsena, mutta huomaavat aikuisina, ettei yhteisiä asioita tai halua olla tekemisissä usein löydykään enää. Ja toisaalta lapsena jatkuvasti riidoissa olleet sisarukset saattavat löytää yhteisen sävelen vasta aikuisina.

Monilla sisaruksilla hyvä ja läheinen suhde kantaa koko elämän ja sitä vanhemmat varmasti toivovat hankkiessaan useampia lapsia. Tätä ei kuitenkaan tulisi pitää itsestäänsevyytenä: Osalla sisaruksista jatkuvat ristiriidat aiheuttavat surua ja hämmennystä:
Miten voi olla niin vaikeaa tulla toimeen sellaisen kanssa, joka on omaa perhettä?

Onneksi toinen lapsi ei ole ajankohtainen nyt, jos on koskaan.
En tiedä, osaisinko olla tasapuolinen, jos tulisin luonnostaan paremmin toimeen jomman kumman lapsen kanssa. Ja osaisinko rakasta yhtä paljon? Kieltää ja puoltaa samalla tavoin? En tiedä.

Millainen suhde teillä on sisaruksiinne?
Ja millaisia kysymyksiin tai tilanteisiin olette törmänneet vanhemmuudessa, 
jos teillä on useampia lapsia

Tunnustukset, kauhujutut tai huippuhetket, kaikki vain kommentiksi asti!

Minä olen suorittaja.
Tuskin muutun miksikään, joten olen opetellut elämään pääsääntöisesti sovussa sen seikan kanssa, mutta…
On vaikea olla suorittajana lapsen kanssa kotona, koska suorittaminen vaatii tietoa siitä, onko suoritus onnistunut vai täytyykö suoritusta hioa kohti parempaa lopputulosta.

Olen saanut joitain isoja epäonnistumisia lukuun ottamatta positiivista palautetta töistäni ja opiskeluistani.
On kiitetty hyvin hoidetuista töistä, oikeanlaisesta asenteesta ja tavasta kohdata ihmisiä. Kokeista, tenteistä, essesistä, yksilö- ja ryhmätöistä on tullut sekä hyviä arvosanoja että palautetta.
Ja kaipaan juuri sitä – palautetta. (Rakentava palautekin kelpaisi, en kerjää mitään kehuja.)

Lapselta saamani palaute on tällä hetkellä lähinnä joko kitinää tai suoraa huutoa, vaihtelevassa määrin eri muodossa ilmeneviä ruumiineritteitä. Seuraavassa vaiheessa rappukäytävässä kaikunee naapurin taaperoiden kiljunnan jatkona meidän jälkikasvumme huuto: ”Mä vihaan sua, tyhmä tyhmä tyhmä!”.
Vanhemmuus, maailmankaikkeuden epäkiitollisin pesti. 

Ja koska lapsen hoidosta ei tule positiivista palautetta, saatu palaute kilpistyy lähipiirin ja kaukaisempien tuttavien antamiin parannusehdotuksiin. (Lue haukkuihin.): 

”Kyllä se nukkuisi yöllä/päivällä/vaunuissa/pää alaspäin ullakolla, jos osaisit nukuttaa sitä oikein.”
Tervetuloa vaan kokeilemaan, minimikokeiluaika on kaksi viikkoa. Noin johdonmukaisuuden ja satunnaismuuttujien minimoimisen nimissä. Äiti voisikin tarvita vähän unta.

”Eikö teidän lapsella ole kurahousuja? Kaipa meidän pitää ostaa sille sellaiset.”
Ette helkkarissa osta ja miksi pitäisi olla, kun pihalla ei selkeästi pysty toppavaatteissa liikkumaan
vielä tänä talvena ja keväällä ne olisivat liian pienet.

” Älä syötä sille tuota tai tuota, kun tulee varmasti allergia.”
Jos lapsi ei saa syödä koskaan mitään, allergioita tulee aivan varmasti.

” Älä kiroile lapsen kuullen, oppii vielä kiroilemaan.”
Koeta itse olla kiroamatta, kun torahampainen vauva nirskauttaa ennalta-arvaamatta nänniisi tai isovarpaasi kynnen viereiseen hermoon niin kovaa kuin pystyy. Ja lähipäiväkodin pihalla vallitsevan kiroilukulttuurin keskellä lapsi oppii ne kirosanat kuitenkin, öh, puolen vuoden päästä.
Koetan rajoittaa toki kiroilun määrää, mutta on ihan turha jeesustella joka asiasta.

”Ei saa pitää vauvaa saunassa.”
Tässä viimeisen puolen vuoden aikana olen ehkä todennut, ettei se hetken saunomisesta kuole, varsinkin kun puolet ajasta istutaan tissi suussa ja nesteytetään samalla, kiitos vain.

”Huomaatko, että lapsesi veti juuri murun henkeensä ja yskii?”
En mitenkään voi olla huomaamatta, kun se nojaa polveeni ja pärskii kuolaa housuihini. Kyse on nimenomaan murusta, sillä se leivänpala on edelleen vauvan kädessä. Ja ei, se ei aio tukehtua tuohon. Mitä pitäisi tehdä? Huutaa, huitoa ja pamauttaa vauva polven päälle ja takoa selkään. Ihme hysteriaa.

Noh, saitte ehkä riittävän kuvan. 

Minulla onkin ehdotus. Jos koette pakottavaa tarvetta kommentoida jonkun lapsen vanhemmille ihan mitä tahansa typerää, aloittakaa niistä, jotka oikeasti vahingoittavat lapsiaan toiminnallaan;  ryyppäävät itsensä kaatokänniin lastensa nähden tai juovat perheen rahat, unohtavat lapsensa jonnekin vuorokaudeksi tai altistavat lapsensa jatkuvasti myrkyille kuten tupakalle muodossa tai toisessa.
Kun lapsia todella vaarantavat asiat saadaan hoidettua pois päiväjärjestyksestä, voidaan alkaa pohtia,
tarvitseeko kahdeksankuinen äskettäin konttaamaan oppinut lapsi metrin lumikinoksien keskelle kurahousuja.

Viimeisen kymmenen kuukauden aikana olen saanut muutaman positiivisen palautteen, joita hellin mielessäni. Muutama kommentti on koskenut kodin siisteyttä ja toimintaani partiossa. Myös blogiin liittyen olen saanut positiivisia kommentteja. En kuitenkaan siivoa, suunnittele partiotoimintaa tai kirjoita blogia päätoimisesti tai elinkeinokseni, en edes suurinta osaa vuorokaudesta.

En kaipaa lässytystä ja sen kuulemista, ettei kaikkea tarvitsekaan osata.
Tai ettei oikeastaan yhtään mitään tarvitse tehdä, jos ei halua. Vaan tapaa arvioida omaa tekemistä.
Saisiko yhden äitiyden arviointilomakkeen kiitos?

Tämä epätietoisuus ja onnistumisen kokemuksien puute ajaa itsetuntoni pian todella alas. Huomaan sen heijastuvan koko persoonaani. Vaikkapa töissä, koulumaailmassa ja partiossa olin aiemmin itsevarma, tunsin omat vahvuuteni, joskin myös heikkouteni, osasin tuoda ajatuksiani esille
ja hoitaa hommat pohtimatta turhan takia, pystynkö tai uskallanko.

Eilinen partiokokous oli hyvä esimerkki siitä, miten hataraksi varmuuteni esiintyä ja hoitaa asioita napakasti johtaen on mennyt. Ahdistaa ja ärsyttää. Ensimmäistä kertaa ajatus opiskelun pariin palaamisesta ensi syksynä tuntuu ihan todella hyvältä eikä vain järkiperustein tehdyltä ratkaisulta. En tiedä, millainen hiljainen ja harmaa ihmisen haamu jostain kotimme nurkasta löytyisi, jos joutuisin olemaan kolme vuotta samanlaisessa tilanteessa. Enkä edes halua tietää.