Jos ei tällä lähde niin ei millään

Nimittäin henki ja loppukin terveys.

Eilen oli aika tuskainen olo koululla kököttäessä. Paleli ja hikoilutti vuorotellen. Naamaa alkoi pistellä kummasti, korvat menivät tukkoon, suu kuivui ja kroppa tuntui hehkuvan lämpöä. Kipitin ruokatunnilla lainaamaan kuumemittaria, joka tiesi kertoa lämpöä olevan yllä komeilevan lukeman verran.

Jouduin kuitenkin raahautumaan vierailijaluennolle iltapäiväksi, sillä niistä täytyy tehdä oppimispäiväkirjaa. Päiväkodin iltaisen pihaseikkailun muodossa toteutetun joulujuhlan yli sen sijaan torkuin miehen, Papan ja Kuutin seikkaillessa tuulisessa pimeydessä.

Viime yönä näin unta, jossa suututin pari elämäntapakiukkuista aatelisnaista, jouduin jättämään keskiluokkaisen, pukueepokkimaisen teensiemailuni ja ryhtymään katolta toiselle loikkivaksi salamurhaajaksi, jolla oli lemmikkinään fretti, koska mäyräkoirat pitäisivät liikaa meteliä.

Lisäksi uneksin matkaavani pikapuoliin Ghanaan, jonka paikallista kieltä opettelin hätäpäissäni, kunnes mies tuli näsäviisastelemaan, että olenhan tarkistanut lukevani oikean alueen kieltä. Heräsin kymmenkunta kertaa sekavana ja hikisenä ja päätin aamulla että koululle en lähde, tuli mitä tuli.

Tässäpä se lepo sitten olikin, sillä loppuviikon ohjelman osalta taidan olla hyvin pitkälti korvaamaton. Laittakaa ruksi seinään, mutta sanon ainakin tämänhetkisessä taudissa, että olisi kauhean kiva, jos joku muu voisi ottaa paikkani seuraavissa hommissa:

Torstai: Lippukunnan Puurojuhlan juontohommat (onneksi ääni ei ole vielä mennyt, vaikka kurkkuun sattuukin), lupauksenantoineen ja organisointeineen. Kirsikkana kakun päällä toimintakauden viimeinen hallitus ja juhlallisuuksien sotkujen siivoaminen. Hehkeän juontajan saavatkin sinne raakkumaan nenä punaisena, suupielet rohtuneena ja silmät kuumeisina kiiltelevinä. (Huomaa tunnisteista muu kauneus.)

Tähän mennessä olen joutunut hankkimaan kiireellisellä aikataululla kyseiseen tilaisuuteen jo uudet puuronkeittäjät sekä säestäjä-esilaulajan, alkuperäisten vapaaehtoisten peruutettua tulonsa sairastumisien vuoksi. Voisikohan päävastaavakin tehdä saman tempun – heh heh.

Perjantai: Keskiviikolle ja torstaille suunniteltujen, ehdottomasti viime tipassa olevien jouluhommien juoksemista ennen reissua sekä pikkuveljen intistäpoistumis- ja synttärijuhlallisuudet – kuukausia ennalta suunnitellun, ravintola- ja leffareissun merkeissä. (Jos kerron jälkikäteen torkkuneeni Hobitin kolmannen osan läpi, se ei välttämättä johdu elokuvasta.)

Lauantai-Sunnuntai: Suunnistusta, kokkaamista, elokuvia ja lautapelejä kymmenkunnan noin 10-vuotiaan lapsen kanssa. Oletettavissa minimaalinen määrä yöunta ja maksimaalinen määrä komentamista sekä syömään, hammaspesulle, nukkumaan ja pihaleikkeihin patistamista.

Maanantai: Äiti-poika-matka Kuopioon starttaa 8.15 alkavalla junamatkalla, joka kestää rapiat neljä tuntia vaihtoineen. Toivon tosissani, etten enää junan penkkiin istuessani joudu pilkkimään tässä määrin sekavissa olotiloissa.

Miten kivoista hommista kuoriutuu välittömästi merkittävästi ankeamman kuuloisia, jos pää haahuilee kuumehoureissa, kurkkuun sattuu julmetusti ja kehon jokaista lihasta kolottaa? Aika kumma juttu, eikös.

Onneksi on kuumelääkkeet ja kurkkupastillit sekä nenän tehokkaasti avaavat pilkotut jalopenot! Ja jos teillä on hihassanne hyviä parane pian-taikavoimia, nyt saisi heilutella keijupölyjään ja kristallejaan tähän suuntaan!

 

 

Pimeässä kulkijoiden hengenpelastajat

Parissa olkalaukussani killuu jo heijastin ja niistä, joita käytän harvemmin, pitäisi siirtää nykyisiin suosikkilaukkuihini muutamia. Ulkona kun on pimeää koko ajan pidempään aamuisin ja aikaisemmin iltaisin. Pian edes koulumatkani eivät osu valoisaan aikaan, ilta-aikojen harrastuksista puhumattakaan.

Olen tilannut heijastimia lahjaksi kavereilleni sekä vähintään kerran vuodessa heijastimensa hukkaavalle miehelle heijastimen jos toisenkin. Jonkin tilauksen yhteydessä antamaani sähköpostiosoitteeseen kilahti uutiskirje ja päädyin selaamaan Heijastinkaupan uutuuskategoriaa. Ainakin riikinkukko- ja jäätelö- sekä maatuskaheijastimet alkoivat houkuttaa kaikessa värikkyydessään, vaikka olenkin tähän asti pitäytynyt mustavalkoisissa heijastimissa.

Ja koska perheemme aikuisista onnettomuusalttiimmalta löytyy sekä vähemmän vakuutuksia että heikommin huomiokykyä, voisin pistää taas muutaman heijastimen tilaukseen. Ainakin edellä mainitun kaupan valikoimissa heijastimen sai viidellä eurolla ja perinteisiä, kovamuovisia mainosheijastimia saa ilmaiseksikin. Joten kyseessä on varsin halpa turvaväline.

Myös laki velvoittaa käyttämään heijastinta ja pimeässä jalkakäytävältä ajoväylälle astuessa on edes vähän turvallisempi olo, kun tietää autoilijalle jäävän yli tuplaten – jopa kolminkertaisesti enemmän jarrutusmatkaa. Päivän pakollinen infoisku olkoot tässä:

Muistattehan hankkia ja laittaa heijastimet muillekin perheenjäsenillenne, niin aikuisille kuin lapsille. Ja eläimille myös!

 

 

Päivän kysymys: Mikä saa hankkimaan lisää lapsia?

Viime viikoilla oli taas kasapäin sellaisia öitä. Pari arkiviikkoa kaksin lapsen kanssa, koko opiskeluajan tiukin tenttiputki, lemmikkien hoitaminen ja pakolliset harrastusmenot. Ja siihen päälle lapsen flunssa, joka sai tämän heräilemään yskimään ja kitisemään monta kertaa yössä. Tyynyillä sängyn pään korottamista, nenän niistämistä, sekavana heräämistä ja lastenhuoneen sängyn reunalle seuraksi raahautumista. Lievää ärsytystä nukkumaan mennessä, kun tietää joutuvansa heräävän taas kesken unien.

Yhtenä aamuna lapsi kiipesi aikuisten sänkyyn, mutta huoneessamme oli ilmeisesti liian valoisaa, joten lapsi palasi omaan sänkyynsä ja seilasi edestakaisin huoneiden väliä vielä pariin otteeseen. Ehdin nukkua nelisen tuntia pätkissä ennen kuin lapsi aloitti kunniakierroksensa. Olin juuri ehtinyt ehtiä syvän unen vaiheeseen, todennäköisesti sen yön ensimmäiseen, enkä olisi millään jaksanut nousta. Lapsi oli kiukkuinen ja karjui mennessään. Mietin että hitto mikä hullujenhuone.

Siinä kolmen tunnin ajan univelan ja pahuksen vihaisen lapsen kanssa tapellessani mietin, että mikä ihme saa ihmisen hankkimaan toisen lapsen. Kun sairasteluviikko voi olla perusterveen kaksivuotiaankin kanssa ihan anaalista, millaista se olisi jos kuviossa roikkuisi vielä pieni vauva. Joka meidän tuurillamme olisi esikoisen tavoin vauva-aikanaan itkuinen, vatsakipuinen ja pienenpienissä pätkissä yönsä ja päivänsä nukkuva.

Ehkä minusta puuttuu joku palanen, joka aiheuttaisi vauvakuumeen tai saisi unohtamaan, miten turhauttavaa vauva-aika oli. Taaperoikäisen ja kovaa vauhtia leikki-ikäiseksi kasvavan lapsen kanssa on oikeasti mukavaa leikkiä, matkustaa ja elää arkea. Vastaan tulee jo reippaasti enemmän onnistumisen kokemuksia ja antoisia vuorovaikutustilanteita, jotka auttavat jaksamaan ja uskomaan omaan tekemiseen. Toki on uhmajaksojakin – ja kehityksen takapakkeja, jotka ottavat päähän, mutta samanlaista väsymystä, avuttomuutta ja jatkuvaa alakuloisuutta kuin vauvavuotena… ei yksittäisistä katastrofipäivistä pitäisi puhua sen suon kanssa samassa lauseessakaan.

Olen jo aika varhaisessa vaiheessa tiennyt haluavani lapsen tai useampia lapsia, biologisia tai adoptoituja, omia tai hetkeksi lainattuja. Mutta että vauvoja, niistä en ole koskaan oikein välittänyt. En ole koskaan tajunnut, mikä vauvoissa oikein viehättää. Ne ovat avuttomia, ärtyisiä, itkuisia, itsensä likaavia, jatkuvasti tarvitsevia, ruttuisia, usein hieman karmivan näköisiä pikkuihmisiä. Joista toki kasvaa omia persooniaan hauskoine juttuineen ja yksilöllisine kiinnostuksenkohteineen. Silti ihmisvauvan näkeminen saa uskoni evoluutioon horjumaan ja kompastelemaan. Ei noin surkeiden otusten tulisi minkään järjen mukaan selvitä.

Kun mietin, miten mahdollinen toinen lapsi, sitten joskus, opiskelujen päättymisen ja työelämään sisään sujahtamisen jälkeen pistäisi koko pakan uusiksi. Sotkisi kehon sekä suhteen toiseen lapseen ja puolisoon. Katkaisi työkuviot, täyttäisi asunnon oksennusroiskeilla ja mielen mustuudella. Vaikeuttaisi matkustamista, lapsenhoidon järjestämistä vanhempien harrastusten ajaksi ja romahduttaisi talouden… Miksi siihen oikein pitäisi ryhtyä?

Tämän jutun työotsikkona oli: Millainen kaistapää hankkii lisää lapsia? Otsikossa oli sanaa lisää siksi, että luulisin valinnan tekemisen pohjautuvan suurella todennäköisyydellä vahvemmalle, omakohtaiselle tiedolle siitä, mihin on ryhtymässä, jos itsellä on jo yksi lapsi.

Vaikka kysymys ei ole ajankohtainen enkä suinkaan ole varma siitä, haluanko koskaan enää yhtään lasta… En varmasti ainakaan nyt, mietin tuttavapiirissä joka toisen lisääntymisikäisen ollessa joko raskaana tai uunituoreen vauvan vanhempi, mikä siihen saa ryhtymään. Lähtemään leikkiin uudestaan.

Vai onko kaikilla muilla vaan ollut superhelppoja ja tyytyväisiä vauvoja, jotka viihtyvät kun sinne päin välillä vilkaisee. Tuskinpa. Ja vaikuttaako vaikea raskaus, synnytys tai vauva-aika siihen, että enimmäkseen ne, joilla kaikki on mennyt tuurilla viimeisen päälle hienosti, ottavat ja lisääntyvät uudemman kerran?

Joten joukkoistan ja kysyn: Mikä sai hankkimaan enemmän kuin yhden lapsen tai minkä vuoksi päädyitte yksilapsiseksi perheeksi?

 

Viina on viisasten juomaa

Viina on viisasten juomaa. Ja minä en koe olevani tässä asiassa mitenkään viisas. Itse asiassa kirjoitin aiheesta jonkin sisäisen pakon ajamana, vaikka ajatuksien saaminen tekstiksi oli ihan kauhean tuskan ja hikoilun takana. Tätä asiaa olen oikeasti pyöritellyt päässäni viikkokaupalla eikä se ole ollut erityisen miellyttävää. Aihe on toisaalta henkilökohtainen, muttei kuitenkaan mitenkään erityisen kipeä.

Koetin kirjoittaa asiasta suoraan, tehdä ranskalaisilla viivoilla muistilistoja kappaleittain ja hautasin luonnoksen taas turhautuneena johonkin Å-mappiin, sinne Åkersonin ja Ålandin viereen. Keskiviikkoiltana hölisin ajatuksia ulos kännykän nauhurille, lapsen nukkuessa ja kissojen seuratessa yksinpuheluani hämmentyneen oloisena päitään ja korviaan käännellen.

Tuo monologi taisi kuitenkin avata jotain lukkoja, ainakin se auttoi hahmottamaan sen, etten voi mitenkään käsitellä tämän laajuista asiaa jokaisesta haluamastani tulokulmasta, sillä pelkkä yhden ajautksen käsittävä nauhoitus kesti seitsemän minuuttia. Joten tässä yksi näkökulma, ehkä se kantavin omalta kohdaltani, lisää aiheeseen.

Emmin tontilla pohdittiin sitä, miten suomalaiset käyttäytyvät humalassa ja miten juopuneena riehumista tai kanssaihmisten solvaamista pidetään jopa hyväksyttävänä tai ainakin ymmärrettävänä. Ja sitä, ettei uhkaavaa ja loukkaava käytöstä tulisi sietää. Heta pohti puolestaan Viinillä-blogissaan alkoholimainontaan liittyviä tiukennuksia ja niiden vaikutusta bloggaamiseen.

Suomalaisten alkoholinkäytössä ja alkoholikulttuurissa on eittämättä jotain mätää, siinä määrin että housuihinsa laskeneen ja vanhalle viinalle haisevan suomalaisen haju on kantautunut myös naapurimaihin ja kaikkialle, missä suomalaisia lomailee yhtään sankemmin joukoin. Olen pari kertaa erinäisillä lomareissuilla ihmetellyt katukuvaan sopimattomalla tavalla juopuneena riehuvaa ilmestystä ja sitten ohittaessani tajunnut tämän olevan suomalainen. Hitusen otti päähän, joka kerta. (Tosin osataan muissakin maissa, ihan tilastollisestikin. Ja kokemuksellisesti, sillä muun muassa brittien railakkaiden juhlien jäljiltä loma-asuntojemme jaetussa uima-altaassa kellui sohva ja yöt nukuimme tulpat päässä.)

En usko siihen, että Koffin oluttölkin maalaaminen kolatölkiksi vähentäisi keravalaisten alkoholinkäyttöä, vaikka paatuneena kola-addiktina minusta olisikin suhteellisen hienoa päästä sanomaan, että Keravalle löytää, kun poistuu siitä eeppisen kokoisen kolatölkin kohdalta moottoritieltä. Eivätkä Kampin metroasemalla olevat koukerofonteilla ja perhosilla koristetut kuohuviinimainoksetkaan varmaan syökse ketään lopulliseen tuhoonsa.

Voisin ilman laajan otoksen empiiristä tutkimustakin veikata, että niistä, jotka punnitsevat, kannattaisiko sijoittaa kymmenen tai kaksikymmentä euroa viinipulloon ja etsivät blogeista juhlia varten kauniita kuvia herkullisista drinkeistä, aniharva päätyy lähimarketin taakse, puisto-osaston istuttamien ei-kotoperäisten havupuiden katveeseen hortoilemaan, karkoittamaan paikallisia ja odottamaan mieli kuumeisina, milloin Alko jälleen aukeaa.

Koska olen pohjimmiltani ratkaisukeskeinen tyyppi, haluaisin tuoda keskusteluun myös näkökulman siitä, mitä asialla mielestäni voisi tehdä.

Erottelisin kokemusteni perusteella alkoholin ongelmakäyttäjät pariin eri porukkaan. Ainakin niihin, jotka ongelmakäyttävät alkoholia niin, että siitä kärsivät joko terveys, ihmissuhteet, raha-asiat, työ tai psyyke. Pahimmassa tapauksessa nuo kaikki, mutta silti tämä porukka ei myönnä käyttävänsä alkoholia liikaa tai väärissä tilanteissa, vaan selittelee käyttämistään sillä, että on sattunut monta juhlistamisen aihetta peräkkäin tai on niin stressaavaa ja lasillinen viiniä rentouttaa kivasti. Iltapäivällä ja illalla sekä viikonloppuna -vähän joka välissä.

Sitten on se porukka, joka on käynyt pohjalla. Tai huomaa olevansa kovaa vauhtia menossa sinne. Lapsi sairastuu ja pitäisi lähteä lääkäriin viikonloppuiltana, mutta vanhempi on tukevassa humalassa. Hilpeä sielu sammuu jonnekin kaupungille ja herää kohmeessa, ilman lompakkoa, puhelinta ja avaimia, tuskin enää niin hilpeänä. Vuoden lapsen tittelin haltija nukkuu krapulassa vanhemman 60-vuotisjuhlien yli. Pikkupomo oksentaa työpaikan pikkujuhlissa pitkin seiniä ja työkaverit raahaavat taksiin. Perheenisä tissuttelee jatkuvasti piilopullosta autotallista ja huomaa ärsyvänsä, kun kesken kahvittelun ei keksikään sopivaa syytä poistua takavasemmalle. Nainen ryyppää itseltään työpaikan ja asunnon alta, asuu vanhempiensa nurkissa ja pesee pyykit kaverilla. Ja sitten on se kaveri, joka rikkoo parisuhteensa, välinsä lapsiinsa tai käyttäytyy uhkaavasti ja väkivaltaiseksi.

Nämä ihmiset tajuavat jossain kohtaa, ennemmin tai myöhemmin, että ei helvetti, tästä ei mennä kuin huonompaan suuntaan. Tai että omalta elämältään ei ole halunnut ainakaan tätä. Ja juominen loppuu. Osalla jonkin tukiryhmän, vieroitusklinikan tai läheisten avulla, jotkut käyvät kamppailunsa ihan yksin.

Ehkä oma lukunsa ovat varhaisherännäiset; Osa tajuaa oman rajallisuutensa alkoholin suhteen ihan ensimmäisistä merkeistä, siitä että silloin kun alkoholia juo, himo jää herkästi päälle ja käyttö lisääntyy vaivihkaa. Siitä miten alkoholi alkaa vaikuttaa varteenotettavalta ratkaisulta ongelmiin. Miten muuttuu humalassa siksi pelkäämäkseen ja halveksumakseen läheiseksi, jolla juominen lähti lapasesta. Nämä ihmiset saattavat päättää, että he eivät halua juoda ollenkaan.

Alkoholiongelmat ovat lähes yksimielisen tieteellisen näkemyksen valossa sekä sosiaalisessa ympäristössä rakentuneita että geneettisiä. Esimerkiksi jos lapsuudenkodin ongelmien havaitaan olevan yhteydessä aikuisiän alkoholismiin, täytyy samalla kuitenkin muistaa, että geneettisillä tekijöillä on suuri vaikutus alkoholismialttiuteen. Ei voidakaan välttämättä esittää, että kodin ristiriidat aiheuttaisivat alkoholismia aikuisiässä tai ainakaan yksinkertaistaa ilmiötä niin rajusti. Taustalla saattaa olla puhtaasti se, että alkoholistiperheissä on enemmän ristiriitoja ja lapset perivät vanhemmiltaan geneettisen alttiuden alkoholismiin. (Sos.lääket. akl. 2006: 45)

Alkoholismiin johtavia perintötekijöitä tutkitaan edelleen ja on todettu niitä olevan useita ja niiden olevan erilaisia eri väestöryhmissä, kuten kahden eri sukupuolen edustajilla tai alueittain. Alkoholismigeenien osalta lienee tärkeää huomata miten geeninpoikkeaman omaavat ihmiset kokevat päihteen verrattuna niin sanotusti normaaligeeneillä varustettuihin. Yksi eristetyistä geenimutaatioista esimerkiksi altistaa tunneperäiselle ”koukkuun” jäämiselle ja toinen geenipoikkeama puolestaan aiheuttaa normaalia paremman alkoholin sietokyvyn.

Geenit sinänsä eivät sairastuta tai ohjaa ihmisen kohtaloa vaan toimivat ikään kuin ”resepteinä” keskushermoston rakentumisessa. Ihminen ei siis synny alkoholistina vaan alkoholistiksi tullaan juomalla. Mielestäni on merkittävää, että kroonisista päihderiippuvaisista noin 70% on kokenut voimakasta mielihyvää jo ensimmäisistä juomiskerroista lähtien. Hermosto on valmiiksi herkempi päihteiden vaikutuksille. Kun hermosto alkaa ”tarvita” etanolia, on monen päihderiippuvaisen kohdalla todettava, ettei henkilöllä ole paluuta niin sanotusti sosiaaliseen, kontrollissa pysyvään juomiseen.

 

Vaikka alkoholismin geneettinen periytyvyys on voimakkaampaa kuin skitsofrenian tai diabeteksen, sairaus nähdään usein henkilökohtaisen kontrollin puutteena, henkisenä heikkoutena ja selkärangattomuutena. On arvioitu, että noin joka kymmenes suomalainen sairastuu päihteiden käytön alettua ja toiset kymmenen prosenttia kuuluvat riskiryhmään. Yli miljoona suomalaista kuuluisi siis joko alkoholin ongelmakäyttäjiin tai riskiryhmään.

Mutta onko näiden henkilöiden, joista osa tiedostaa oman ongelmansa ja haluaisi vähentää juomistaan tai lopettaa varmuuden vuoksi alkoholinkäyttönsä kokonaan, helppoa tai edes mahdollista tehdä niin tietyissä sosiaalisissa ympäristöissä? Ja nyt, pitkän alustuksen päätteeksi päästään siihen, mikä voisi mielestäni osaltaan, vaikka edes vähän helpottaa maassamme laajamittaisesti esiintyvää alkoholiongelmaa. Nimittäin aidon valinnanvapauden antaminen alkoholin käyttämiseen ja erityisesti käyttämättä jättämiseen.

Alaikäisten alkoholinkäyttöä en tietenkään, sen korostuneiden negatiivisten terveyshaittojen vuoksi vaan tarkoitan sitä, että alkoholin vähäisen käyttämisen tai sen juomatta jättämisen pitäisi olla sosiaalisesti hyväksyttävää. Alkoholin käyttämiseen liittyviin paineisiin törmää usein jo yläasteella: Tietyistä menoista ja jopa kaveripiireistä joutuu jättäytymään pois, jos ei halua viettää loma-aikoja ja viikonloppuja lipittämällä siideriä tai salakuljettamalla limuviinoja repussaan pitkin kaupunkia. Aikuisena pitäisi lähteä työporukalla yksille, kallistaa maljoja juhlissa, fiilistellä drinkkejä tai vetää perseet polttariporukan kanssa mökillä.

Ainut yhteys, jossa minulle niin sanotusti aikuisten menoissa on erikseen sanottu, että niissä ei tarvitse juoda, on taannoisen opiskelualani opiskelijariennoissa, silloin kun vielä pyörin yliopistolla. Ja se oli mielestäni sinällään todella positiivinen sivuhuomautus, että nekin, jotka eivät alkoholia liiemmin käyttäneet, eivät jääneet suotta kotiin.

Jossain on mielestäni vika, jos raskauden alkuvaiheessa kaverilleen jo sovitusta tyttöjen illasta puhuessaan saa kuulla, miten yhteisestä, odotetusta illasta häviää hohto ja hauskuus nyt kun yksi seurueesta ei voikaan juoda. Tai kun täysin raitistunut mies miettii tosissaan, lähteäkö sukujuhliin, käy mielessään läpi kaikkia juhlien aikana vastaantulevia tilanteita, joissa joutuu selittelemään, miksi kieltäytyy kuohuviinistä, jo valmiiksi auki napsautetusta oluttölkistä tai konjakkihömpsystä. Ja mielestäni vika ei tuolloin ole alkoholista kieltäytyvistä ihmisissä vaan siinä olettamuksessa, että juomatta jättämiselle tarvitsee jonkin erityisen syyn: sairauden, lääkityksen, raskauden tai uskonnollisen vakaumuksen.

Mielestäni jokaisen olisikin hyvä pysähtyä pohtimaan omaa asennettaan alkoholinkäyttöön: Tarjotaanko omissa juhlissa luontevasti alkoholittomia vaihtoehtoja alkohollisten rinnalla, onko yhdessä oleminen yhtä arvokasta pienessä sievässä tai vesiselvänä ja millaista mallia juhlissa tai illanistujaisissa mahdollisesti oleville lapsille annetaan? Jätetäänkö lapset ravintolaillallisten, juhlien tai kyläilyjen ajaksi hoitoon siksi että aikuiset saisivat juoda itsensä humalaan? Ja onko omassa alkoholinkäytössä oikeasti tarkastelun varaa, jos siihen olotilaan pääseminen on kovinkin tärkeää?

Omien rajojen tunnistaminen on tärkeää. Olen itse oppinut siihen, että alkoholin käyttäminen saa useamman annoksen jälkeen oloni ärtyisäksi, surulliseksi ja vihaiseksi. En ole miellyttävää seuraa. Alan kaivella vanhoja ja todella humalassa oloni on jopa aggressiivinen. En välitä juomisesta siksikään, että suvussani on myös ongelmakäyttämisen historiaa. (Ihan rehellisesti, joka suvussa varmasti on! Toisissa vain enemmän kuin toisissa.)

Siksi juomiseen liittyy tietynlainen syyllisyys ja realistinen pelko siitä, että juominen jää päälle. Näistä syistä johtuen juon hyvin vähän, saattaapa välissä olla useita kuukausia tai jopa vuosia, jolloin en juo lainkaan alkoholia. Olisin itse kaivannut tukea valinnalleni sekä yläasteella että aikuisiässä enkä kommentteja siitä, miten kanssani ei voi viettää viikonloppuja, koska en aio osallistua ryyppäämiseen tai epäilyjä siitä, onko häissämme mukavaa, kun emme aio tarjoilla lainkaan teräviä.

Väittäisinkin että Suomen kosteassa kulttuurissa, jossa juominen kuuluu juhlaan kuin juhlaan, jokainen tietoisen alkoholin väittelemisen valinnut on pohtinut valintaansa ja siihen on hyvät syyt. On oma lukunsa, jaksaako niitä selitellä uudestaan ja uudestaan, varsinkin kun taustalla voi olla kipeitäkin kokemuksia, omaan terveyteen liittyviä asioita, aiemmin tehtyjä virheitä tai raskasta perhehistoriaa. Toivoisinkin että alkoholin kanssa läträämiselle, ajavietteenä ja juhlien tarjottavana olisi aina saatavilla vaihtoehtoja ja alkoholia välttelevien ratkaisulle annettaisiin rauha, vailla spekulaatioita syistä, sillä ne voivat olla hyvin moninaiset.

Toiveuusinta: Tässä kehossa, näissä nahoissa

Juttu on julkaistu alunperin Kideblogeissa 31.7.2013 ja uudemman kerran nyt täällä Lilyssä useamman lukijan toiveesta.

Kannanpa omankin korteni kekoon ja vastaan Mintun heittämään haasteeseen.

Kun kirjoitan nykyhetkessä suhteestani kehooni, viittaan mielelläni taannoiseen tekstiini aiheesta. Ja teen niin nytkin; Jos siis haluaa saada kattavamman käsityksen kasvamisestani nykyisiin mittoihini, liikunta- ja ruokailuhistoriastani tai kehonkuvaan liittyvän ajatusmaailmani kehittymisestä, kannattaa lukaista aiempi kertomukseni.

Eräs keskeinen asia omasta kehonkuvastani ja sen määrittelystä on jäänyt sivuosaan aiemmissa teksteissä. En ole mielestäni tuonut tarpeeksi selvästi esille sitä, miten vahvasti annan vartalolleni arvoa sen mahdollistamien suoritusten perusteella; Ei se ulkonäkö niinkään vaan kaikki mitä keholla voi tehdä.

Ja jos en ole aina kehoni kanssa sinut, se johtuukin selluliitin tai ryppyjen sijaan siitä että olen auttamattoman jähmeä ja kömpelö. Olen ollut niin kauan kuin pystyn muistamaan eli ainakin kaksikymmentä vuotta; En ole koskaan osannut kiivetä liikuntasalin köysiä ylöspäin, seistä käsilläni, tehdä kärrynpyörää tai hyppiä hyppynarua. En muista koreografioita tai askeleita. Kompastun jalkoihini ja hätäännyn. Hukkaan rytmin, putoan, satutan itseni, kaadun ja häpeän. Pitkään liikunnasta puuttuikin kaikki ilo ja syytin siitä kehoani, joka oli, mielessäni, pettänyt minut.

Isohko ja vahva. Niinkin minua on luonnehdittu. (Vuosien koulukiusaamisen ja kehoni läskiksi ja rumaksi pilkkaamisen ohella. Mutta se on jo toinen tarina.) Riuska, täpäkkä emäntä. Tekijäihminen. Suhtautumiseni näihin kommentteihin on ristiriitainen; Toisaalta minusta on hienoa jaksaa kantaa muuttolaatikoita, laukkuja tai rakennustarvikkeita jos tilanne niin vaatii. Ettei minun tarvitse olla koko ajan riippuvainen itseäni vahvempien avusta. En haluaisikaan olla heikko ja avuton. Mutta onko vahvuus ja fyysisyys naiselle tavoiteltavaa? Vai sanooko joku selän takana pian myös ”miesmäinen” ja ”näyttää transulta”. Ei se minua haittaisi, olen mitä olen, mutta tiedän monen muun välittävän toisten sanomisista paljon enemmän.

Entäpä raskauden kehoon tuomat muutokset? (Niistäkin olen kirjoitellut laajemman jutun. Raskausarpien vaalenemisprosessiakin on seurattu.) Raskausarvet eivät ole minulle mitenkään uusi asia, vaikka raskauden mukanaan tuovat arvet kyljissä ja vatsassa olivat aiempia arpia rajumman näköiset; Murrosiässä pyylevä lapsenkehoni levisi kaikkialta muualta kuin vyötäröltä ja pituutta tuli kerralla paljon. Siihen pituuskasvu sitten jäikin. Raskausarpia oli kaikissa kasvukohdissa. Paino nousi, entisillä ruokailu- ja liikuntatottumuksillakin.

Raskaus ja synnytys eivät olleet erityisen voimaannuttavia. Raskaus sujui erinomaisesti, mutta synnytys menikin miten meni. Olin pitkään harmissani siitä, ettei synnytys ottanut onnistuakseen. Sitäkään, mukamas maailman luonnollisinta asiaa, en kyennyt hoitamaan kunnolla. Ja imetykseenkin olen tarvitsin koko ajan rintakumia. Eli ei näillä voi paljoa kehua retostella.

Edellisen jutun valokuvaajalla otatetun kuvan kaltaisen otoksen saisi varmasti uudestaankin. Ammattikuvaajan avulla studiovaloissa ainakin. Nämä kuvat on kuitenkin otettu aamulla olohuoneessamme, miehen toimesta ja varsin ripeästi. Kuvauksen kohteena on edelleen 172 senttiä ja 80 kiloa naista, kaksi kiloa enemmän kuin muutama vuosi sitten.

Haluan olla mahdollisimman terve ja voida hyvin. Siksi koetan hikiliikkua ainakin kolme kertaa viikossa ja kunniottaa kehoani kiinnittämällä huomiota myös ravintoni laatuun. Tekemäni työt ovat opettaneet, miten monella tapaa ihmisen keho voi sairastua, antaa periksi ja rajoittaa elämää. Ja vaikka sairaana tai liikuntarajoitteisenakin voi elää onnellista elämää, haluan jatkossa kiinnittää entistäkin enemmän huomiota kehoni hyvinvointiin, liikkuvuuteen ja terveyteen.

Koska mielestäni keho on elämistä, nauttimista ja tekemistä, ei sen esittelemistä varten.

17/52: Pikatsemppaus

Eihän se ole lapsen syy, että olen onnistunut poimimaan itselleni jostain tällaisen kaikki voimat vievän ja henkeä ahdistavan taudin; Olenkin koettanut venyttää pinnaani ja olla niin hyvä vanhempi kuin olen yskänpuuskien, pihisemisen, torkahtelun ja kuumehoureiden lomassa kyennyt.

Pikainen saippuakuplien puhaltalusessio matkalla autolle ja kohti lääkäriä kuului näihin äitiysponnisteluihin. Sopivan rauhallista ja nopeaa puuhaa, jonka pystyin suorittamaan kököttämällä kyykyssä sekä vetoamaan pojan ja miehen kauppareissuun puhalleltuani kuplia pienen hetken. Tänään kävin tosiaan lääkärissä. Ensin suuntasin terveyskeskuskseen, jossa oli niin ruuhkautunut päivystys, että minut ohjattiin erikoislääkärille paikalliseen Aavaan.

Lääkäri syynäsi keuhkojani ja hengitysteitäni pitkään tutkien ja kuunnellen. Tuomioksi tuli ärhäkkä keuhkoputkentulehdus ja tulehduksen alku keuhkoissa. Kannoin apteekista lääkkeitä kotiin peräti kuudellakymmenellä eurolla (opintotuella kituuttava kiittää!), vaikka olen yleisesti ottaen sitä mieltä, ettei hengitystieinfektioita tarvitse lääkitä.

Siinä vaiheessa kun pelkkä autolta lääkärikeskukselle käveleminen saa aikaan yskäkohtauksen, hengityksen vinkumista ja huimausta täytyy kuitenkin antaa periksi. Syödään sitten antibioottikuuri, hengitellään avaavaa astmalääkettä ja suihkitaan kortisonia. Josko vaikka joskus paranisikin. Eikä varsinkaan avaava lääke ole pahitteeksi ulkona leijuvan siite- ja katupölymääränkään vuoksi…

P.S. Tänään on viimeinen päivä osallistua pöllöarvontaan ja alekoodia voi hyödyntää vielä 5.5 asti.  

Inhorealismipäivitys

Puolitoista tuntia litteroitavaa haastattelumateriaalia ja vuosikymmenen pahimmat siitepölyallergiaoireet. Kaikista rohkaisevinkin lähdemateriaali arvioi ammattimaisen litteroijan kuluttavan tunnin materiaalin litteroimiseen ympäripyöreän työpäivän.

Ja ensikertalainen litteroija, jonka pää on tukkoinen ja nenä, silmät, kieli sekä kitalaki ovat turvoksissa, tuskin tekee mitään litteroinnin maailmanennätystä?

Ei varmaankaan tarvitse kertoa, kuinka rattoisissa merkeissä tätä viikonloppua vietetään. Juuri niitä hetkiä, kun harkitsen työllistyväni sittenkin kalanpakkausteollisuuden hanttihommiin jonnekin Etelämantereelle…

 

Toinen jalka ovensuussa

Yöllä möyrintänsä aloittanut vatsa. Kurja olo ja sairaslomapäivä. Sängynpohjalla hikoilu, märät pyykit ja pölyiset nurkat. Sähköposti täynnä hoidettavia asioita. Illalla saunassa aukeavat hartiat, huono omatunto kuluneen viikon kehnosta liikuntasaldosta.

Typerä hullaantuminen ja tuttuakin tutumpi, joskin harvinainen vatsanpohjan kutina. Lapsi joka ulkoiluttaa koiraa juoksuun pyrähtäen, hypähdellen ja nauraa kihertäen. Ilta-auringon viimeiset säteet ja hetken hengähdystauko miehen kanssa sängyssä löhöten. Pakollinen kauppareissu, joka sekin on liikaa olotilaan nähden: kotona iskee väsymys ja jälkihiki.

Partioleirille pakkaaminen. Tavara kerrallaan, listat lyhenevät vähitellen. Laukut sohvalla täyttyvät. Tosin niiden piti täyttyä leirillä tarvittavista vaihtovaatteista, otsalampuista ja lapsen hoitotarvikkeista eikä kissoista. Kaikkea ei ilmeisestikään voi saada.

Toiminnan tasolla paljon pieniä asioita, vähän mitään mullistavaa, mutta ajatuksen ja tunteen tasolla suuria nousuja ja laskuja. Kiukkua, turhautumista, iloa, onnenpilkahduksia ja intohimoa. Kappaleita toisensa jälkeen. Koskettavia, läpeensä tuttuja sanoja, joiden äärellä, kanssa on itketty kerta toisensa jälkeen.

Kunhan tästä hiljaisten tunteiden pyörityksestä selviän kunnialla, sukellan taas yhteen todellisuuteen normaalin arkitodellisuuteni sisällä: Pääsiäisleirille, joita on kertynyt jo lukuisia aikaisempina vuosina.

Paljon muistoja: riehakkaita lipunryöstöjä, lähes hartaita iltanuotioita, sisarillisia saunahetkiä, onnistumisen kokemuksia partiokasvattajana, parisuhdekriisejä ja ystävyyksien solmimisia. Kaikista kerroksista muodostuu se tunnetila, jonka pinnalle lähden rakentamaan seuraavaa neljää päivää.

Toinen jalka ovensuussa, yhtä aikaa kiinni ja irrallaan. Me lähdemme nyt, mutta tulemme vielä takaisin. Hieman muuttuneina, enimmäkseen samanlaisina.

Pari vinkkiä pikkupotilaiden vanhemmille ja arvonta

Kävin Lapsimessuilla tutustumassa Mehiläisen messuosastoon, jossa Kuutti leikki lääkäriä, hoitaen nalleja, vihaisia lintuja sekä kissoja laastarein ja silityksin. Ehdin sillä aikaa keskustella messuosaston työntekijöiden kanssa ja sain paremman kuvan Mehiläisen lasten ja perheiden palveluista, joihin minua oli pyydetty tutustumaan.

Itselleni on kertynyt lyhyt, mutta mielenkiintoinen hoitohistoria, lähinnä terveyskeskuksista. Perheellemme ei sen sijaan ole kertynyt paljonkaan kokemuksia lastenlääkäripalveluista; Kun Kuutti oli vauva ja olimme kuunnelleet surkeaa vatsakipuitkua mielestäni liiankin pitkään, nappasimme lapsen auton kyytiin ja suuntasimme läheiseen (yksityiseen) lääkärikeskukseen selvittämään tilannetta. Sen lisäksi olemme joutuneet tarkistuttamaan flunssaisen ja erityisen kiukkuisen lapsen korvien kunnon muutamaan otteeseen, mutta muutoin lääkärikäynnit ovat rajoittuneet normaaleihin neuvolan tarkastuksiin. Onneksi!

Aina silloin tällöin lapsen sairastaessa huomaamme kuitenkin pallottelevamme keskenämme sitä kuuluisaa kysymystä, johon tuskin löytyy oikeaa vastausta: ”Koska pitää lähteä lapsen kanssa lääkäriin?”  Ja kuumekouristustaustaisen äidin huolenaihetta, joka onneksi on lapsen kasvun myötä hälvenemässä: ”Kauanko kuumetta voi seurata kotona?”.

Joku totesi juuri tovi sitten oksennustaudista, että lapset sairastuvat siihen tietenkin ilta- tai viikonloppuaikaan. Eli silloin kun lähin päivystys ei joko ole auki tai se toimii hyvin vajaalla teholla ja jonot kiemurtelevat pitkin odotusaulaa sekä käytäviä. Toteamus kuulosti hyvin tutulta ja lisäisin vielä soppaan sen mahdollisuuden, ettei lapsen kanssa olla aina kotosalla vaan sairastuminen voi tapahtua vaikkapa satojen kilometrien päässä kotoa: mökkipaikkakunnalla tai sukulointireissulla.

Olen vakaasti sitä mieltä, että lempeintä, huolehtivaisinta ja pitkäpinnaisintakin vanhempaa saattaa hieman kypsyttää, jos tekee varmuuden varmistamiseksi vaikkapa kahden tunnin ylimääräisen ajomatkan käydäkseen lääkärissä – jo valmiiksi kipeyskärttyisen lapsen kanssa. Hutireissujen ja tarpeettoman huolehtimisen välttämisessä Mehiläisen puhelinpalvelu, Lasten Mehiläinen kuulostaa varsin toimivalta:
Soittamalla Lasten Mehiläiseen saa yhdellä soitolla terveydenhuoltoalan ammattilaisilta hoidon tarpeen arvioinnin, hoito-ohjeita sekä tarvittaessa varattua aikoja. Ja soittaa voi aamuseitsemästä iltakahdeksaan, jokaisena päivänä viikossa. (p. 010 414 0414)

Vaikka minun piti perehtyä ensisijaisesti Lasten Mehiläiseen, keskittymiskyvyttömänä siiviläaivona selailin tietoa myös muista Mehiläisen palveluista. Neuvontapuhelinta enemmän minua kiinnosti itse asiassa OmaMehiläinen, maksuton verkkoasiointipalvelu, jonka avulla asiakas voi seurata käynti- ja rokotustietojaan, lähetteitään sekä laboratoriotuloksiaan. (Huomatkaa sanavalinta Asiakas eli joku jota tulisi kohdella inhimillisesti ja palvella, ei Potilas, jota voi pompottaa ja kohdella miten vain, kunhan tämä pysyy hengissä. Ei mitään traumoja, ei.) Palveluun kirjautuminen tapahtuu verkkopankkitunnuksilla eikä sen käyttö edellytä Mehiläisen asiakkuutta.

Koska OmaMehiläinen-palvelun perheprofiiliin on mahdollista liittää myös läheiset, muun muassa lapset, uskoisin palvelun helpottavan sekä omien että perheenjäsenten terveyteen liittyvien tietojen pitämistä järjestyksessä. Ainakin kaltaiseni jokapaikanhöylä, jonka aivot askartelevat tahattomasti ja jatkuvasti useamman asian parissa samanaikaisesti, arvostaisi palvelua, josta voisin tarkistaa oman ja lapseni rokotusten tilanteen tai kaivaa lääkärikäyntiä varten tiedoksi aiempien laboratoriokokeiden tulokset.

OmaMehiläinen vaikuttaa sellaiselta palvelulta, jollaisia soisin terveydenhuollossa käytettävän enemmänkin. (Sivulla on muuten todella kattava esittelyvideo.) Vai kuinka monta asiakaslähtöistä ja reaaliaikaista terveydenhuollon alan verkkopalvelua voitte luetella? Niinpä. Siksi merkitsin tämän postauksen myös kategoriaan ”Nörtin vaimo suosittelee”.

Onnettomuusalttiiseen sukuun kuuluvana pidän useimmiten vähänkin pidemmissä reissuissa mukana pientä ensiapupakkausta: Oikein hoidettu ensiapu suojaa tulehduksilta ja vamman pahentumiselta, oli kyse sitten haavasta, palovammasta tai nyrjähdyksestä.

Ensisiteellä, laastareilla ja puhdistavilla pyyhkeillä pääsee yllättävän pitkälle tavallisten naarmujen, nirhaumien ja nuljahduksien hoidossa. Saankin näin terveysaiheisen postauksen lopuksi arpoa kesän perheretkille ja miksei vaikka festarireissuillekin viisi kappaletta Reddie-ensiapuboxeja. 

Voit osallistua arvontaan, jättämällä kommentin tähän postaukseen ja sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään (osoite näkyy vain minulle). Arvonta on käynnissä 21.4. klo 12.00 asti.

14/52 Yhteisvideona

Edellinen videohöpinäni sai osakseen positiivista palautetta, joten päätin toteuttaa viikon neljätoista yhteiskuvan videomuodossa. Kyselin videolla lapselta vähän lähipäivien puuhistamme kuten kaverin yökyläilyistä ja pääsiäiskoristeluista. Kissat veivät kuitenkin lopuksi huomion…

Kuutti yski ja itkeskeli koko viime yön, joten parantelemme tautia tämä päivä kotosalla, collegehousuissa ja tukka sekä naama sekaisin. Kipeän lapsen kanssa pätkissä ja huonoissa asennoissa nukuttu yö vei veronsa ja pääkopassani tykytti aamulla migreeni. Nyt oloni alkaa normalisoitua. Lapsi sen sijaan nukahti ennätysnopeasti ja helposti päiväunilleen, raasu.

Tällainen arkirealismipläjäys tähän väliin, kiitos ja anteeksi.