Kun opiskelut ovat kesken ja halu saattaa ne loppuun olisi kova,
ei raskaaksi tuleminen ole ensimmäisenä suunnitelmissa.
Ja varsinkin kun samaa ehkäisyä on käytetty seitsemän vuotta erittäin huolella
ja kalenteriin on jopa merkitty tarkasti mahdolliset lipsahdukset seuraavasti:
Helmikuu 2009: Pilleri unohtui / Lokakuu 2010: Kahdeksan tunnin heittovara ylittyi,
tuntui aika järisyttävältä tajuta olevansa raskaana.
Kaikista eniten ärsytti joidenkin tuttujen piiloasenne, joka antoi ymmärtää, ettei yhdistelmäehkäisyvalmistetta syövä voi yksinkertaisesti tulla raskaaksi, ellei ole niin tyhmä, ettei osaa syödä pientä keltaista pilleriä päivässä tai vedä pillereitään salaa alas vessanpöntöstä. Siitä huolimatta, että joka paikassa toitotetaan, ettei edes sterilisaatio ole varma ehkäisykeino ja yksi sadasta pillereitä syövistä naisista tulee raskaaksi,
vaikka ehkäisyä olisi käytetty täysin oikein.
Toisaalta julkisessa keskustelussa esiintyy usein myös ajatus siitä, ettei ns. vahinkolapsia ole enää nykyään, kun ehkäisyä on saatavilla niin hyvin. Totta tuokin tavallaan, mutta kuinka moni vakituisessa parisuhteessa oleva jaksaa tai haluaa käyttää yhtä aikaa kahta tai kolmea eri ehkäisymenetelmää?
En tiedä, onko se sitten jonkinlaista itsensä suojelua, että vieritetään syy toisen niskoille, ettei tarvitsisi ajatella, että sama voi tapahtua itsellekin, vaikka tekisi parhaansa. Onko ihan oikeasti helpompaa ajatella, että toinen on jotenkin vastuuton tai valehtelee päin naamaa kuin todeta, että näitä tapauksia on ihan tiettävästikin olemassa?
Tätä en ole pystynyt koskaan käsittämään.
Koska olin nuori ja perusterve, meillä oli jo tuolloin oma asunto, ylimääräisiä neliöitä, vakaa parisuhde, riittävästi rahaa elämiseen ja oletettavasti hyvät tukiverkostot, en nähnyt mitään sosiaalisia tai terveydellisiä syitä keskeyttää raskaus, varsinkin kun lapset olisivat olleet suunnitelmissa joka tapauksessa muutaman vuoden päästä.
Päätin siis antaa yllätysvauvalle mahdollisuuden. Niin aikaisessa vaiheessa raskautta ei ikinä voisi tietää, meneekö kaikki ylipäätään hyvin.
Raskaus eteni ja hormonit tekivät ilmeisesti tehtävänsä, sillä ajatus vauvasta tuntui hetki hetkeltä luonnollisemmalta. Voin loistavasti enkä kärsinyt pahemmista kolotuksista tai pahoinvoinnista. Kaksi päivää ennen synnytystä pystyin juoksemaan portaita kolme kerrosväliä ja kiitämään laukku olalla keikkuen junaan, jos oli pakko. Turposin nesteestä varmasti viitisen kiloa, mutta se ei haitannut muutoin kuin kumisaappaiden käyttöpakon ja sormusten irti kiskomisen muodossa.
En tiedä, millaiseksi raskausaika olisi muodostunut, jos olisin ollut tosissani huonovointinen tai saanut ennenaikaisia supistuksia, raskausmyrkytyksen tai joutunut vuodelepoon. Siinä missä raskaus tuntui minusta luonnolliselta, joskin hieman ennenaikaiselta asialta, oli tilanne paljon suurempi kriisi miehelle.
Jouduin kuuntelemaan, sietämään kiukkua ja pettymystä, venyttämään kärsivällisyyttäni, rauhoittelemaan, suhteuttamaan ja pehmentämään kulmia siinä määrin, että suurin osa raskausajasta minun oli mahdotonta iloita raskaudesta todella. Raskaudesta ei edes kerrottu kuin muutamalle ihmiselle ennen kuin olisi ollut riskinä, että se paljastuu. Omille ajatuksille ja tunteille ei jäänyt kunnolla ilmaa, kun toisen synkkä pilvi vei kaiken tilan.
Toisaalta koetin ajatella, etteivät toisen tunteet olleet vääriä, vaikka erosivatkin omistani.
Niille täytyi antaa tilaa ja kuulla ne. Kumppanin tulisi tukea toista kriiseissä, joskus oman mukavuuden ja tunteidenkin kustannuksella, puolin ja toisin.
Elämän etenemiselle ajatellun järjestyksen muuttuminen on toisille helppoa, eihän marssijärjestys ole kaikille edes niin selvä. Toisille se luo tilanteen, jossa pitkään vaalittu mielikuva rikkoutuu. Meidän tuoreimman perheenjäsenemme masutaivalta leimasikin vanhempien keskenään viljelemä musta huumori, jossa siteerattiin useasti Anneli Jäätteenmäen lanseeraamaa ”yllätyksenä ja pyytämättä”-ajatuskokonaisuutta.
Toivoin että kriisin jälkeen mies oppisi ensin pitämään vauvasta ja sitten rakastamaan lastaan,
vaikka raskausaika olikin vaikeaa. Näin on käynytkin ja on ihana seurata,
miten isän ja pojan keksinäinen suhde vahvistuu päivä päivältä.
Olisi silti mukavaa, että saisin iloita ja nauttia odotuksesta, jos tulen vielä joskus raskaaksi.
Kun luen muiden kokemuksia raskausajasta, koen menettäneeni monia onnellisia hetkiä ja sellaisia tunteita,
joita monet liittävät itsestäänselvinä raskaana oloon.
Kun minulta kysyttiin tekstiä Muksun yhteistyökamppanjaan* aiheella ”vauvakuume”, minua alkoi hymyilyttää.
Enhän missään vaiheessa ehtinyt varsinaisesti potea vauvakuumetta ennen kuin olin jo raskaana. Asiaa pyöriteltyäni totesin, että samassa tilanteessa olevia ja olleita on varmasti muitakin.
Olisi ehkä mahdollista, että vauvakuume hakisi normaalina pidetystä raskautta edeltävästä muodostaan poikkeavan raskauden aikaisen muotonsa. Vauvakuumeen, joka olisi hyvinkin konkreettinen ja valmistaisi raskaana olevaa huolehtimaan tulevasta lapsestaan ja toisi voimavaroja tulevaan.
Ja näitä ajatuksia kirjoittelin sitten Muksun kamppanjasivustolle.
Kuten olette kenties huomanneet, monet muutkin Lilyn ”mammabloggaajat” ovat kirjoitelleet omista ajatuksistaan suhteessa vauvakuumeeseen. On perinteisempiä vauvakuumeita, lapsikuumeita, vauvan tekoa pikana ja kaikkea siltä väliltä. Oli ihan mukava lueskella muiden bloggaajien raskautta edeltäneitä ajatuksia, sillä niitä ei aina tule käytyä blogissa läpi. Muiden tarinoiden lisäksi sivulta löytyy myös lyhyt ja leikkimielinen vauvakuumemittari.
Mutta nyt pitää kiitää, sillä tuo ihana yllätysvauva näyttäisi heränneen
ja tuijottavan äitiään unikopastaan tukka hikikiharalla ja silmät vielä puoliksi kiinni.
(Kuvituksena huolettoman ja vauvattoman kesäloman otos, kuvaajana eräs ihana.)
*blogiyhteistyöstä kirjoittaja saa hyvitykseksi yhteistyökumppanin tuotteita
